Syvemmälle synnytyskulttuuriin

Kädet nyrkkiin ja pepun alle, kätilö sanoo äidille. Hän tunnustelee sikiötä. Kuuluu litinää. Veri ja roiskeet purskuvat, kun pää pulahtaa ulos.

”Minä otan kaikki harmisi kantaakseni”, huojentunut äiti huokaa lapselleen.

Kivun ja ilon työ –dokumentin tekijöitä on varmasti myös helpottanut. Tavallisesta asias­ta on saatu aikaan tallenne, jollaisia harvoin nähdään valkokankailla.

Vauvojen ulostulon välissä doulat ja kätilöt johdattavat syvemmälle ”synnytyskulttuuriin”.

Synnytysaktivistit vaativat äidin tarpeita paremmin huomioivaa hoitoa. Lääkärin tyly työskentely on heistä ”synnytysväkivaltaa”.

Uushengellisyys korvaa ruumiintoimintoja häpeilevää kristillistä perinnettä. Naiset avautuvat kokemuksistaan ringissä, joissa muita puhutellaan kohduiksi.

Dokumentti solahtaa osaksi elokuvallista naiskehoperinnettä. Kiti Luostarisen elokuvaessee Naisenkaari voimaannutti naiskehollisia alastonkuvilla jo vuonna 1997.

Kehon vapauttaminen nousi feminismin päämääräksi viime vuosisadan jälkipuoliskolla. Vulvan kuvista tuli symboleita häpeä­mättömyydelle. Viime aikoina esimerkiksi Anna Eriksson on säväyttänyt naisruumiin karikatyyreillä taide-elokuvissaan M ja W.

Elokuvallisesti Kivun ja ilon työ on lähempää sukua virolaiselle dokumentille Savusaunasisaruus, jossa naiseus on sisäsyntyistä, pyhää ja jotain, jota vain naiset ymmärtävät. Synnytysdokumentissa sama naiseuden juhla on sanoitettu mantraan ”minussa on vitunvoimaa”.

Ohjaaja Karoliina Gröndahl elokuvaa tapahtumia aivan synnyttäjien vatsan vierestä, ei sukuelimet paljastavasta näkökulmasta. Kehoa ei kuitenkaan hävetä. Elokuvan kauneimmassa kuvassa kotisynnyttävä äiti ulisee ja lapsivettä tippuu jalkovälistä parketille.

Gröndahl parantaa tyyliään räppäävästä vangista kertovasta esikoiselokuvastaan Elinkautisesta (2016), erityisesti elämyksellisyydessä. Ylikäytetty sana intiimi on kerrankin osuvin ilmaus tapahtumille. Elokuvan vahvuus on äänissä: huminassa, ähkinässä ja huudossa. Doulien kouluttaja vertaa niitä seksin parkaisuihin.

Valitettavasti elämyksellisyys kärsii siitä, että elokuvasta puuttuu jännitteinen rakenne. Vastakkainasettelu tiukkojen sairaalakätilöiden ja ”hullujen” kotikätilöiden välillä jää puheen tasolle.

Katsoja saa kyllä arvioida, kuinka ”luonnolliselta” näyttää kotisynnytys, jossa tavaratäyteisen asunnon lattialle on asetettu kukan terälehdillä täytetty uima-allas. 

Karoliina Gröndahl: Kivun ja ilon työ. Elokuvateattereissa 23.8.