Kohti kirjailijaelämää
Rakastetun tanskalais-kirjailijan teos on kirkas suvanto ennen myrkyllisiä vesiä.
Muotisanoja ”autofiktio” ja ”autofiktiivinen” tungetaan Suomessa nykyisin joka paikkaan. Kustantamot ja jotkut kriitikotkin käyttävät niitä jopa sellaisten tekstien yhteydessä, jotka eivät ole fiktiota, kuten esseiden ja muistelmien.
Autofiktiivisenä markkinoidaan myös rakastetun tanskalaiskirjailijan Tove Ditlevsenin (1917–1976) Kööpenhamina-trilogiaa, jonka ensimmäiset osat ilmestyivät suomeksi vuonna 2021. Kyse on kuitenkin muistelmista.
Vaikka omista kokemuksista kirjoitettaessa totuuden rajat eivät aina ole selviä, olisi kai kaikkien etu, ettei fiktiota pidettäisi totena eikä tositapahtumia väitettäisi sepitteeksi.
Tove Ditlevsenin proosan idea on juuri muistelmille ominaisessa kaksoisvalotuksessa: Kirjailija kuvaa analyyttisesti, millaista oli kasvaa tietyssä sosiaalisessa ympäristössä tiettynä aikana. Kyseessä ei siis ole vain yksilön kertomus – eikä varsinkaan kuvitelma.
Alun perin vuonna 1967 julkaistun trilogian aloitusosassa Lapsuus kirjailija kertoo varhaisvuosistaan Kööpenhaminan köyhissä työläiskortteleissa. Samana vuonna ilmestyneessä Nuoruudessa seurataan nuoren kirjailijanalun vaivalloista kapuamista työväenluokasta ”ylempiin piireihin” 1930-luvulla.
Ruohonjuuritasolta kuikuillaan kohti Eurooppaa: Isossa-Britanniassa kuningas Edvard VIII pitää eropuhettaan, ja koko maanosan yllä häälyy fasismin uhka.
Vaikka muistelmien näkökulma on yksilön, Nuoruus piirtää yhteiskunnalliset realiteetit esiin tarkasti. Työn saaminen ei ole helppoa tytölle, ja seksuaalinen ahdistelu työpaikoilla on arkipäivää.
Vanhemmille on maksettava asumisesta vuokraa, koska isä on ollut kauan työttömänä. Oma tietämättömyys, sivistymättömyys ja puhetyyli vihastuttavat Tovea ja vaikeuttavat hänen matkaansa kohti sumuista tavoitetta.
Myös naiseuden ristiriitaiset normit rajoittavat. Huolettomat ystävättäret houkuttelevat huvittelemaan, mutta vanhempien kuri on tiukka, ja kotiintuloaika on jo kymmeneltä. Yhtäällä neitsyydestä pitäisi päästä eroon, toisaalla sitä pitäisi varjella avioliittoon.
Nuoren naisen on oltava kunnollinen, vaikka kertojan mielestä ”sana kunnollinen tukkii kaikki tulevaisuudenhaaveet”.
Tove opettelee olemaan niin kuin naiselta odotetaan, mutta pukemista ja ehostautumista enemmän häntä kiinnostavat elokuvat ja kirjallisuus.
Hän haaveilee omasta huoneesta, runojensa julkaisemisesta sekä rakkaudesta, ”tietämättä mitä se on”. Epätavallisen tytön on kuitenkin vaikea löytää sielunkumppania – tai edes ”kiilaa siihen maailmaan joka voisi liikuttua runoista”.
Lopulta kertoja löytää kuin löytääkin itsensä kirjallisista piireistä. Luokkanousussa on kuitenkin myös apeat puolensa: Tove tajuaa entistä kirkkaammin, miten surkean näköalatonta hänen vanhempiensa elämä on ollut.
Ditlevsenin trilogian ensimmäinen osa teki vaikutuksen armottomilla havainnoillaan sekä ilmaisullaan, joka on samanaikaisesti karua ja runollista. Nuoruudessa pysäyttäviä hetkiä on hieman vähemmän, mutta niitä on. Hienoimmat kohdat ovat yhtä aikaa koomisia ja musertavia:
”Pää pystyssä ja selkä suorana kiipeän portaita ja astun täynnä tuskallista arvokkuutta olohuoneeseen jossa isäni nukkuu takapuoli maailmaa päin.”
Katriina Huttusen suomennos on ilmava, herkkävireinen ja huolellinen. Elina Warstan suunnittelema kaunis kansi ansaitsee erityiskiitoksen. Kirja tuntuu käsissä arvokkaalta.
Synkistä sävyistä huolimatta Nuoruus on Lapsuutta toiveikkaampi. Etenkin lopetus on lempeä, melkein naiivi. Se vihjaa, että keskimmäinen teos on ikään kuin trilogian suvanto.
Myöhemmin suomeksi ilmestyvässä päätösosassa (1971) upotaan syvälle myrkyllisiin vesiin.
Tove Ditlevsen: Nuoruus. Suom. Katriina Huttunen. 191 s. S&S, 2021.