Konsultin­ varjo­nyrkkeily

Katleena Kortesuo on innokas mediakriitikko.

journalismi
Teksti
Oskari Onninen

Tämä on ilmaisnäyte SK:n maksullisesta sisällöstä

Yleensä jos ihminen ei ymmärrä mediasta mitään, hän aloittaa mediakritiikkinsä pohtimalla Journalistin ohjeita.

Sitä seuraa usein puhe ”objektiivisuudesta”, johon viestintäkouluttaja Katleena Kortesuo on kehittänyt kumman pakkomielteen. Kukaan alalla oleva ei ole puhunut siitä vakavasti 20 vuoteen.

Pamfletissaan Kortesuo etsii mediasta ”poliittisia valintoja” ja osoittaa niitä sormella kuin olisi paljastanut suuremmankin salaliiton. Journalismin kuolema pohjautuu mielikuvalle, että journalismin ongelmat johtuisivat toimittajien päänsisäisestä ideologisuudesta eivätkä toimitustyön eri huteruuksista.

On kuin Kortesuo ei yritttäisikään ymmärtää, että journalismin ”objektiivisuus” on sen subjektiivisuuden tunnistamista ja hallintaa. Se on ammattitaitoa, yhteistyötä ja ennen kaikkea prosessi, joka pyrkii monialaisiin selvityksiin, kokonaisuuksien­ ymmärtämiseen ja perusteltuihin rajauksiin. Kirjan haastattelut painottuvat oudosti päätoimittajiin. Heidänkin olisi luullut osaavan selittää innokkaalle mediakriitikolle perusasiat.

Suomalainen journalismi ei ole kirjan tapauksissa kauneimmillaan, mutta jymypaukkujen sijaan Kortesuo esittelee laiskasti poimittuja Twitterinlämpöisiä lapsuksia.

Kieltämättä näyttää pahalta, jos Iltalehti onnittelee Sanna Marinia Facebookissa. Mutta jos rinnalle laittaa HS:n startup-­toimittajan tviittionnittelut Wolt-yrittäjille, onko ongelma enää ”puolueellisuus” vai laajempi integriteetin puute?

Samoin jokaisen kritiikittömän aktivistijutun rinnalle löytää kyllä kritiikittömän yrittäjäjutun – muistaako joku Uros-yhtiön? Ja niin edelleen.

Monet pohdinnat ovat absurdeja. Kortesuo pyörittelee, pitäisikö naistenlehtien jakaa kansijuttuja tasapuolisesti puolueiden mukaan, koska nyt lehdissä näkyvyyttä saavat lähinnä vasemmistopoliitikot. Entä jos kokoomus vain valitsisi naispuolisen puheenjohtajan?

Ennen kaikkea Journalismin kuolema on postmodernismin kritiikki. Professori Anu Kantolan tutkimuksesta on löytynyt taulukko, jonka mukaan nuorempien sukupolvien journalismi on ”mielipiteellistä”. ”Kokenut sukupolvi” osaa kyllä kyseenalaistaa omat näkökulmansa, Kortesuo kirjoittaa.

Ennen oli kunnollista ja yksinkertaista, mutta Kortesuo ei millään tapaa todista menneiden vuosien journalismin olleen neutraalimpaa. Median puolueellisuuden kritiikki näyttää lähinnä moniäänisyyden kritiikiltä.

Käsitys objektiivisuudesta joustaa Kortesuon poliittisten kantojen mukaan. Lähteistään, erityisesti Miina Viljasen gradusta, hän poimii sopivimmat rusinat.

Kortesuo kaipaa loogisuutta, mutta kirja on täynnä sisäisiä ristiriitoja. Hän harmittelee, miksi jutuissa kuuluu työntekijän eikä työnantajan ääni. ­Aamulehden Jussi Tuulensuu jatkaa, että lehdessä voisi kuulua nykyistä enemmän yrittäjän ja jopa pääomasijoittajan ääni. Se ilmeisesti olisi hienoa, neutraalia journalismia.

Aktivistitoimittajan vastakohtana Kortesuo pitää Ylen Jessikka Aroa, joka ei kirjan mukaan voi mielestään edes äänestää vaaleissa. Ongelmaksi ei ole, että puolueeton Aro on ollut perustamassa Suomea Natoon ajavaa kansalaisaloitetta ja tehnyt kansainvälistä uraa poliittisena puhujana.

Journalismin kuoleman peilikuva on Emilia Kukkalan ja Pontus Purokurun Luokkavallan vahtikoirat, joka väittää median olevan eliitin ja pääomien puolella. Molempien pääasialliset argumentointikeinot ovat vahvistusharha sekä syvästi puutteellinen ymmärrys medias­ta ja sen metodeista.

Anteeksi päätoimittajamaisuuteni, mutta ehkä suomalaisen median moniäänisyydestä kertoo hyvää, kun sekä oikeistolaisesta että vasemmistolaisesta perspektiivistä käsin saa kirjoitettua kovinkin samankaltaisesti haparoivaa kritiikkiä. 

Katleena Kortesuo: Journalismin kuolema. 304 s. Tammi, 2022.