Kokeilevaa naiskatsetta
Aura Sevónin romaani liikkuu ruumiillisen muistin ja tutkijankatseen välillä. Toisinaan teksti muistuttaa feminististä esseetä.
Paraisilta lähtöisin oleva, nykyisin Pariisissa asuva ja työskentelevä Aura Sevón (s. 1981) tunnetaan jo ansioistaan ranskankielisen kirjallisuuden suomentajana. Hänen esikoisromaaninsa Okulovulva ei ole muodoltaan tavanomainen, vaan se yhdistelee proosamuotoiseen tarinaan esseen ja lyriikan keinoja sekä visuaalista kollaasimaisuutta.
Kirjallisuuden normien välitiloihin ja kielen omintakeiseen virtaavuuteen rohkeasti etsiytyvä teos ammentaa paljon niin sanotun écriture fémininen eli ”naiskirjoituksen” perinteestä. Kirjallisuuden historia, kuten kaikki valtarakenteiden historia, on täynnä sukupuolittuneita käytäntöjä.
Ongelmaan kiinnitti huomiota ranskalaisessa feminismissä erityisesti Hélène Cixous jo 1970-luvulla. Koska jopa kirjoitettu kieli on koettu mieskatseen määrittämäksi, naiskirjoittajan on kirjoitettava traditiosta poiketen ja sitä vastaan tietoisesti kapinoiden, jotta tulisi kirjoittajana itselleen ja muille näkyväksi.
Sevón tuntee Cixous’n tuotannon läpikotaisin ja on muun muassa suomentanut Heta Rundgrenin kanssa Medusan naurun. Esikoisromaanissaan hän on etenkin kirjan loppupuolella hyvin kirkkaasti Cixous’n perillinen.
Okulovulva on siis osa kirjoittamista purkavaa ja vapauttavaa jatkumoa, joka tutkii, mitä naiskatse voisi tarkoittaa kielessä ja tekstissä. Sevónin romaanin päähenkilöllä tuo katse on feministisen tutkijan katse.
Sevón olettaa kirjalleen feministisen, tiedonnälkäisen lukijan. Hänen kirjoituksensa ei pyri miellyttämään kaikkia, mutta kunhan siihen uskaltaa heittäytyä, se on suhteellisen helppolukuista ja virkeää.
Kokeellinen proosateos vaatii lukijalta tiedostavaa läsnäoloa: se on yhtä aikaa pehmeä ja ankara.
Okulovulva tarkastelee muistin ruumiillisuutta, joka asuu kielessä ja kulttuurisissa rakenteissa monin tavoin. Kielen rytmi ja soinnillisuus korostuvat, kun Sevón tuo ranskan kielelle ominaisen virtaavuuden osaksi suomenkielistä ilmaisuaan.
Hän sekoittaa erilaisia kielimaisemia käyttäen usein voimakkaita ja värikkäitä ilmaisuja, överiydessään kiehtovia.
Kerronta siirtyilee välähdyksenomaisesti moniaistisesta esteettisestä kokemuksesta keholliseen tuntemiseen ja usein kulttuurikritiikin ja satiirinkin suuntiin.
Välillä tekstissä on kaksi palstaa: toinen vyöryttää pornokohtauksia ja toinen analysoi niitä tutkijan kielellä. Toisinaan teksti on niin puhdasta feminististä esseetä, että unohdan lukevani romaaniksi luokiteltua teosta.
Esseistiset osat tuntuvat tarjoavan eniten sisältöä. Niissä kysytään muun muassa, miksi kirjallisuushistoria ei ole opettanut arvostamaan naisten kirjoittamia teoksia, ja miksi naisista tuntuu edelleen monesti siltä, että maailmasta puuttuu liikkumatilaa.
Sevón kuvaa myös naiskehon erityisyyttä ja sen suhdetta kulttuuristen rakenteiden rajaamaan psyykkiseen tilaan. Hän käsittelee vaivattomasti kaikkein hankalimpiakin sukupuolittuneen tiedon kysymyksiä.
Tarina kulkee henkilökohtaisen ja yhteiskunnallisen yhteen sulauttavissa tilanteissa, joihin ihminen saattaa päätyä naiseutensa vuoksi.
Kirjoittajan oppineisuus ja laaja feminismin historian tuntemus välittyy tekstistä. Sevónin tyyli on määrätietoisen opettavaa, mutta hän ei katso korkealta alaspäin vaan pikemminkin sysää tiedostamaan.
Teoksessa on hyvä pieni lähdeluettelo, josta Sevónin teemoista kiinnostuva löytää lisää luettavaa esimerkiksi Marguerite Duras’n, Luce Irigarayn ja Laura Mulveyn tuotannoista.