Isän kehityskertomus

Poikavauvan isä ottaa synnytyssairaalassa vastaan onnitteluja ympärillä parveilevilta sukulaisilta. Hän punoo runokuvia kevään pojasta, jälkeläisestä, joka antaa hänen elämälleen suunnan ja merkityksen.

Sitten huoneeseen saapuu kaksi synkkää hahmoa, lastenlääkäri ja synnytyslääkäri. He selostavat kuivin lääketieteellisin termein, että lapsella on poikkeavia piirteitä. Ne viittaavat Downin oireyhtymään.

Tuomio tuntuu isästä kuolemaakin pahemmalta: ”Kuoleman jälkeen on seitsemän päivän suruaika, ja elämä jatkuu. Nyt ei jatku. Tämä ei lopu koskaan.”

Brasilian arvostetuimpiin nykykirjailijoihin kuuluvan Cristóvão Tezzan (s. 1952) Ikuinen poika on armoton kuvaus siitä, millaista on tulla isäksi lapselle, joka ei täytä ennalta omaksuttua lapsen ideaa.

Alkukielellä vuonna 2007 ilmestynyt romaani pohjautuu Tezzan omiin kokemuksiin. Viritykseltään se on hienostuneempi kuin monet autofiktion lajityypin tuoreemmat julkaisut. Ikuinen poika ei ole vilautteleva tai paljasteleva, vaan itsetutkiskelevan tunnustuksellinen. Tezza nostaa etualalle isän ja pojan ja häivyttää muut taustalle, sosiaalisten rooliensa edustajiksi. Erisnimellä hän puhuttelee vain poikaa, Felipeä.

Tulkitsen ratkaisut suojeleviksi eleiksi. Tezza on halunnut säästää muita perheenjäseniään, etenkin vaimoaan, julkiselta mielenkiinnolta. Toisaalta hänelle on ollut tärkeää antaa Down-lapselle nimi ja identiteetti, koska maailma on heidät aina sivuuttanut: ”Historia ei tunne mongoloideja, ei yhtä ainutta mainintaa heistä – he ovat poissaolevia olentoja.”

Felipe syntyy 1980-luvun alussa, jolloin Down-lapsiin suhtauduttiin vielä säälimättömämmin kuin nykyisin. Sorron pitkät perinteet tiivistyvät oireyhtymän alkuperäisessä nimityksessä. Syndrooman ensimmäisenä kuvaillut John Langdon Haydon Down puhui mongoloideista, koska samasti oireyhtymää potevien kasvonpiirteet Aasiassa elävään kansaan, joka ei täyttänyt rodullisen normaaliuden vaatimuksia.

Isä häpeää Felipeä ja pitää tämän syntymää kirouksena. Synkimpinä hetkinään hän lohduttaa itseään sillä, että Down-lapset eivät elä pitkään. Toisaalta hän myös elättelee toiveita ihmeestä, joka auttaisi Felipeä tulemaan tavalliseksi pojaksi.

Kun isä ottaa Felipestä valokuvia, hän etsii kuvakulmia, jotka saisivat pojan kasvot näyttämään tavallisen lapsen kasvoilta. Tällaisten merkityksillä ladattujen tilanteiden kuvaajana Tezza on erittäin taitava, ja niistä kumpuaa Ikuisen pojan kaunokirjallinen voima.

Emotionaalista voimaa antaa romaanin raadollisuutta lähentelevä rehellisyys. Tezzaa ei voi todellakaan moittia siitä, että hän tekisi isästä kaunistelevan kiiltokuvan. Hän räväyttää henkilöhahmon matalamielisimmät aivoitukset siekailematta lukijan kasvoille. Välillä se tuntuu melkein ohjelmalliselta: aivan kuin Tezza haluaisi tehdä isästä henkilöhahmon, josta lukijan on yhtä vaikea pitää kuin isän synkimpinä hetkinään Felipestä.

Kaivattuja koomisia sävyjä itseruoskintaan tuovat jaksot, joissa Tezza kuvaa isän sitkeitä yrityksiä löytää kirjallisille viritelmilleen kustantajaa. Niissä on beckettmäistä epäonnistumisen totaalisuutta.

Loppua kohden Ikuisesta pojasta kasvaa pikemminkin isän kuin pojan kehityskertomus. Isä oppii hitaasti mutta varmasti tuntemaan poikansa maailman, joka on erilainen kuin hänen maailmansa. Siellä ei ole eilistä eikä huomista, vaan jatkuva nykyhetki, täynnä pieniä ihmetyksen aiheita. 

Cristóvão Tezza: Ikuinen poika, 240 sivua. Suom. Tarja Härkönen, Aviador, 2023.

Teksti on julkaistu alun perin Parnasso-lehden numerossa 2/2024. Parnasson voit tilata täältä.