Hyväksytty, yhdellä äänellä
Taiteilija harjoitteli kesäpaikan navetan seinään – ja loi seuraavaksi Suomen rakastetuimmat freskot.
Niska kekassa, sivellin kynsikkään lämmittämässä kädessä, al fresco, märälle pinnalle. Kaikki oli valmista, oli vain yksi ongelma: Hugo Simberg pelkäsi korkeita paikkoja.
Ja nyt piti maalata korkealla, 16 metrissä Johanneksen kirkon kupolissa. Tellingit olivat kyllä tukevat, kakkosnelosesta pykätyt, niitä ei tarvinnut aristella. Mutta kun taiteilija ei pitänyt korkeista paikoista, kovin ylös Eiffel-torniinkaan hän ei opintomatkallaan Pariisissa tohtinut nousta.
Simberg, 31-vuotias, tunnettiin maailmanahdistusta ilmehtivistä rispahäntäisistä piruista ja enkeleistä, jotka eivät koskaan lentäneet. Nyt pirumaalarille oli annettu koko kirkko. Se oli niin kuumottavaa, että kirkon ovet olivat lukossa työrauhan takaamiseksi.
Oli lokakuun loppu 1904, ja Hugo oli juhlallisaristuksellisessa mielentilassa työn alkaessa. Rutiinia freskomaalauksen tekniikkaan ei ollut, ja urakka oli melkoinen. Lehterikaidettakin oli 52 metriä, siihen tulisi 12 elämänköynnöstä kannattelevaa parin metrin korkuista poikaa. Niin Simberg oli päättänyt.
Kirkon kupoliin taas tulisi perisynnin symboli, käärme. Sitä maalatessaan Simberg ei vielä tiennyt, millainen kristillismoraalistaiteellinen huvinäytelmä maalauksista syntyisi.
Kolmisilmäisen käärmeen lisäksi pahennusta lietsoi myös lehterikaiteen köynnöspoikien alastomuus. Vielä 1946 pidetyssä piispantarkastuksessa käärmettä vaadittiin poistettavaksi. Tampereen Johanneksen kirkosta oli siinä vaiheessa tullut jo Tuomiokirkko, Hugo Simbergistä taas osa kansallista omaisuutta. Taiteilijan varhainen kuolema 44-vuotiaana 1917 oli vahvistanut hänen maineensa suurena suomalaisena symbolistina.
Käärme kesti kuvakiistat ja on kirkon kupolissa lähes identtisenä sen luonnoksen kanssa, jonka Simberg oli päivännyt Tampereella 20. lokakuuta 1904.
Rutiinia freskomaalaukseen Hugo Simbergillä ei ollut. Tekniikkaa hän oli kokeillut suvun kesäpaikan navetan seinään.
Tampere teollistui viime vuosisadan vaihteessa rytinällä. Muuttovirta oli vuolas, eikä työväkeä voinut hylätä harhailemaan. Tarvittiin uusi kirkko ja sen paikaksi valittiin Juhannuskylä. Suunnittelukilpailun voitti arkkitehti Lars Sonck, nimimerkki ”Ikuisuus”. Albert Edelfelt ehdotti, että koristelu annettaisiin Magnus Enckellille. Magnus halusi työparikseen Hugon.
Sonck ja Enckell olivat syntyneet 1870, Simberg oli heitä kolme vuotta nuorempi. Kolmikymppisten miesten falangi huipensi suomalaisen kansallisromanttisen tyylin täyteen näyttävyyteensä. Tosin avukseen he tarvitsivat kivimiehiä, kirvesmiehiä, muurareita ja hanslankareita.
Enckell hoitaisi alttarimaalauksen ja kuoria valaisevan pyöreän ikkunan lasimaalauksen. Simberg saisi nuoremmakseen hoitaa tilojen yleiskoristelun. Näin sovittiin. Työn hinnaksi arvioitiin 35 000 markkaa, noin 150 000 euroa.
Kirjailija Helena Ruuska joutuu Hugo Simbergin elämäkerrassa kyselemään, millaiset välit taiteilijakaksikolla oikeasti oli: Magnus oli älykkö, Hugo luonnonlapsi. Miesten kirjeenvaihtoa ei ole säilynyt. Se on ajankohdan huomioiden poikkeuksellista.
Simberg oli kokeillut freskomaalausta perheen suvelassa Niemenlautassa lähellä Viipuria. Hän hakkasi vuonna 1903 veljiensä kanssa navetan seinään pari metriä korkean ja puolitoista metriä leveän syvennyksen ja maalasi rapatulle freskopohjalle veljensä Guidon. Kirkon rakennustöiden edistymistä odotellessa Simberg lähti opintomatkalle Pariisiin ja Italiaan.
Simberg freskosi kirkkoon kaksi jo valmista maalaustaan: Kuoleman puutarhan ja Haavoittuneen enkelin. Valintaan on yksinkertainen selitys. Hugo toi mukanaan kirkkoon rakkaimpia töitään, kirjoittaa Helena Ruuska. ”Tampereella Hugo Simbergin yksityisestä symboliikasta tulee julkista ja kirkollista.”
Helsingissä vuonna 1903 valmistuneeseen Haavoittuneeseen enkeliin lisättiin kaksi tehtaanpiippua kuin huutomerkiksi siitä, että Tampereella ollaan. Poikien mallina olivat mitä todennäköisimmin helsinkiläiset Siveniuksen veljekset. Malleista vanhempi, Werner, kuoli ystävänsä ampumaan vahingonlaukaukseen samana vuonna kun Haavoittunut enkeli Tampereella paljastettiin.
Kirkon työmaalle tuli palkata ensisijaisesti tamperelaisia työntekijöitä. Tästä syystä myös köynnöstä kantavien noin kymmenvuotiaiden poikien mallit olivat tamperelaisia. Palkka oli 25 penniä, euron verran, tunnilta, sama taksa kuin aikuisilla malleilla. Lisäksi pojat saivat heistä otetut valokuvat bonuspalkkana. Halukkaita malleja oli riittämiin.
Yksi malleista oli Niilo Hakkarainen. Lopputulosta tarkastelemaan lähtenyt kaveriporukka löysi hänet vaivatta kantajien joukosta. Arvio oli kiihkoton: Niilo on kyllä seinällä, mutta maalattu niin, ettei kikkeli näy.
Papisto ei kyennyt samanlaiseen kiihkottomuuteen. Suurlakon alla, jo valmiiksi lämpöisessä ilmapiirissä, syntyi kuvariita. Tampereen Sanomissa julkaistiin 27.9.1905 nimimerkillä ”Tampereen papisto” yleisönosastokirjoitus, jossa muun muassa todettiin poikien alastomuuden olevan sen kaltaista, että se loukkaa kirkossa kävijän pyhiä tunteita.
Lehtikirjoittelussa tamperelaiset asettuivat poikien puolesta ja vastaan. Humoristit vertyivät. Josko pojille maalattaisiin uimahousut, vai sopisiko heille paremmin talvipalttoot? Osa kiistelijöistä halusi vaihdattaa poikien tilalle köynnöstä kantamaan enkelit. He eivät vitsailleet.
Köynnösketjua maalatessaan Simberg käytti al secco -tekniikkaa, kuivalle kalkkipinnalle maalaamista. Se mahdollisti rauhallisemman työtahdin, vaikka päivät edelleen 11-tuntisiksi venyivätkin. Kalkki oli kuitenkin kelvotonta, ja joulukuussa köynnösfreskon pinnalle nousi värejä pilannut härmä. Siihen mennessä maalattu 13 metrin pätkä piti piikata pois ja aloittaa alusta.
Tampereen kuvariidassa oli kaksi ”puoluetta” jo ennen kuin maalaukset olivat valmistuneet. Epäluulo ja uteliaisuus ovat huono yhdistelmä, ja aprillipäivänä 1907 vähän ennen rakennustöiden valmistumista väkijoukko tunkeutui kirkkoon. Keskeneräisille sisätöille aiheutui vahinkoa.
Tampereen Sanomat julkaisi 15.5.1907 jutun Johanneksen kirkon maalauksista. Toimittaja Pontus Artilla oli näkemys, eikä hän epäröinyt ilmaista sitä. Artti kuvaili ihastuneena kirkon maalauksia. Artilla oli myös motiivi, eikä hän peitellyt sitäkään. Seuraavana päivänä pidettäisiin kuvariidan huipentava kokous.
Artti ei ollut taidekriitikko, mutta hänellä oli silmää ajankohtaiselle journalistiselle symboliikalle. Kuvailtuaan Haavoittunutta enkeliä Artti tarjosi selityksen siipeensä saaneelle enkelille.
”Jos seurakunnan arvo sallii edelleen kuvariidan jatkamista”, Artti kirjoitti, ”niin voivat ne, joita huvittaa taiteesta etsiä arvoituksia, selittää viimeksi mainitun freskon näin: taiteen hengetärtä kannetaan pois Tampereelta.”
Käärme esitti ihmiselle tulevia kiusauksia. Ja se oli maalattu niin syrjäiseen paikkaan, että tokko kaikki kirkossakävijät edes huomasivat.
Tampereen seurakuntien valitseman tarkastuslautakunnan ja rakennuskomitean yhteinen kokous pidettiin vastavalmistuneessa kirkossa torstaina 16.5.1907. Päivä oli kalsea, pilvisteli, tuuli koillisesta eikä lämpöä ollut edes kymmentä astetta. Kirkossa tarkeni, se lämpeni komiteaväen puheiden kiivaudesta. Kirkon vihkijuhlaan oli kolme päivää.
Tarkastusta varten jakauduttiin työryhmiin ja aluksi luettiin asiantuntijalausuntoja. Niistä painavin oli taiteilija Axel Gallénin ja Suomen ensimmäisen taidehistorian professorin Johan J. Tikkasen kiittävä lausunto kirkon maalauksista.
Simbergin kuvien vastustajien paheksuntaa asiantuntijalausunnot eivät loiventaneet. Ryhmissä työskentelyn jälkeen aloitettiin yleiskokous.
Maalausten tarkastusryhmän lausunnossa ei kiemurreltu: käärme pois kupolista, poikien tilalle enkelit.
Kirkkoherra Karl Hildén koki maallikkona vastenmieliseksi arvostella maalauksia asiantuntijoiden lausuntojen jälkeen. Mutta kuitenkin. Poikaparven symboliikkaa on vaikea ymmärtää, ja mikä on käärme katossa omena suussa?
Puuseppä Enbomin mielestä taas jo Nooa oli kironnut poikansa tällaisen taiteen katselemisesta.
Kirkkoarkkitehtina tunnettu Josef Stenbäck puolusti Simbergin maalauksia. Uskonnolliseen taiteeseen kuuluvat myös taiteilijan uskonnolliset tunnelmat, vaikka aina ei voida esittää ”raamatunpaikkaa”, johon ne voitaisiin kohdistaa.
Poikasarjaa hän piti symbolisena esityksenä siitä, miten ihmiset eri tavoin kantavat elämän taakkaa. Hänen mielestään taiteilijat olivat sovinnaisesta ilmaisusta luopuessaan ottaneet rohkean askeleen, joka vie eteen-, ei taaksepäin.
Stenbäckin oma taakankanto raskautui, kun hänen poikansa Matti ammuttiin samaisen Johanneksen kirkon pihaan 30-vuotiaana 4.4.1918. Kirkko oli täynnä surmalta suojaa etsineitä.
Myös opettaja Haavisto oli taiteilijan kannalla, hän näki käärmeen esittävän ihmisille ulkopuolelta tulevia kiusauksia. Ja sitä paitsi se oli maalattu niin syrjäiseen paikkaan, että tokko sitä kaikki kirkossakävijät edes huomaavat.
Keskustelu alkoi rispaantua kuin Simbergin pirujen hännät. Muutaman nopeasti sammuneen uuden keskusteluavauksen jälkeen äänestettiin.
Maalausten ”pysyttämistä” puolsivat arkkitehti Wivi Lönn, arkkitehti Jooseppi Stenbäck, arkkitehti Bernt Blom, rakennusmestari Richard Helander, kaupanhoitaja Heikki Lindroos, opettaja Juho Haavisto ja muurari Gustav Nyberg.
Kupolikäärme ja poikaparvi saivat jäädä Tampereelle äänin 7–6.
Kirkon vihkijäisjuhla pidettiin helluntaina 19. toukokuuta 1907. Hugo Simberg ei osallistunut. Hän pelkäsi skandaalia.
Lähteet: Hugo Simberg – Pirut ja enkelit. Helena Ruuska, WSOY 2018. Tampereen tuomiokirkko. Paula Kivinen, WSOY 1986.