”Ehkä” ja ”sittenkin”

Suomalaiseen ”mies-proosaan” liitetään vaikka mitä yleistyksiä. Vähäpuheisuus, umpimielisyys ja kiinnostus tekniikkaan ja sotahistoriaan, esimerkiksi. Hannu Mäkelä (s. 1943) on tuotteliaan uransa mittaan kuvannut aivan toisenlaista maskuliinisuutta: urbaaneja, rakkaudessa pettyviä ja lakkaamatta itseään reflektoivia herkkismiehiä. Joel Haahtelan ja Juha Itkosen on hyvä jatkaa mäkeläläisillä linjoilla.

Mäkelän uutuusromaanin Kasper – Mies ja tie nimihenkilö syntyy keskelle jatkosodan suur-pommituksia. Hän tekee pitkän päivätyön eri lehtien toimittajana ja käväisee 1980-luvun juppiaikoina mainosalallakin. Kunnes edessä on 1990-luvun alun laman hävitys.

Saman matkan Mäkelä on tehnyt muun muassa epäsuhtaisen ystävyyden kuvauksessaan Pelin henki Love / 40 (Otava 1998). Kasper – Mies ja tie on sivumäärältään puolet pienempi. Aikalaisromaaneille ominainen detaljien vyöry loistaa poissaolollaan.

Mäkelä pelkistää minkä ehtii ja välttää myös tunnistettavia nimiä. Tämä pätee niin vaihtuviin asuinpaikkoihin kuin 1960–70-lukujen, printtimedian suuruudenaikojen, lehtien toimituksiin.

Sota-ajan lasten tavalliseen tarinaan kuuluu avioliitto nuorella iällä. Niinpä Kasperkin päätyy ensin Marikansa ja Siiri-tyttären kanssa perhelehden toimittajaksi. Hän on uuden ajan ”hemmaman”, joka huolehtii lapsesta. Marika opiskelee ja heittäytyy mukaan radikalisoituvaan kuuskytlukulaisuuteen.

Huonostihan siinä käy. Kasperin viikonloppuisyyskin jää sattuman ja ex-puolison oikkujen varaan.

Henkilökohtaisen elämänsä aallonpohjassa antisankari Kasper ajautuu kovasti silloista Hymyä muistuttavaan skandaalilehteen Vinkkiin. Kapakkaelämään kuuluvat irtosuhteet, juoruilu ja söheltävä alatyylin seksihuumori. Tuuliajolla tappion maisemissa Kasperilla ei ole muuta mahdollisuutta kuin raitistua. Hän löytää henkireikänsä, urbaanit merenrannat ja äidiltä perimänsä Korpimaan mökin. ”Suon vihermusta mystiikka” tempaa hänet vuosituhansien taakse, muinaissuomalaisten mielenmaisemiin.

Soiden kuivattaminen on itsestäänselvyys vaurastuvassa vihreän kullan maassa. Kasper huomaa olevansa tavallaan Koijärvi-liikkeen ja Pentti Linkolan puolella. Muuten Kasper pysyttelee kaukana ylipolitisoituneen 1970-luvun totuuden torvista. Hän löytää omimman alansa kulttuuritoimittajana. Jazzmiestä inspiroivat Bergmanin, Tarkovskin ja nuoren Allenin elokuvat.

Mäkelä on kirjoittanut paljon Eino Leinosta ja L. Onervasta. Leinolainen jumalten keinu heittelee Kasperia rakkaudessa. Joskus jo häämatkalta näkee matkan pään ja lopullisen lopun. Joskus kirjeissä tutulta ja rakkaalta tuntunut ihminen jää kasvokkain vieraaksi. Lukijalle jää silti päällimmäiseksi tunteeksi väreilevä toiveikkuus. Kasper ottaa johtotähdikseen sanat ”ehkä” ja ”sittenkin”. Onnensoturin tielle kylvetään arjen runollisuutta ja taikapölyä.

Aikuisten satua tapaileva kertojanääni karkaa välillä laskemaan Jupiterin ja Saturnuksen kuita, välillä Sargassomeren levien ja ankeriaiden sekaan. Mäkelä innostuu sananlaskuista ja -leikeistä vähän liikaakin. Irvailu 2020-luvun ilmiöille Urho Kekkosen ja Mauno Koiviston Suomesta käsin sisältää nautittavia osumia, mutta myös huteja.

Tummasävyinen keski-ikäisen miehen odysseia yhdistyy räiskyviin kerronnallisiin kokeiluihin. Tässä suhteessa Mäkelän uutuudesta tuleekin mieleen Hanna Weseliuksen (s. 1972) romaani Sateenkaariportaat (WSOY 2021). 

Hannu Mäkelä, Kasper – Mies ja tie. Romaani, 303 sivua. Aviador, 2024.

Teksti on julkaistu alun perin Parnasso-lehden numerossa 1/2025. Parnasson voit tilata täältä.