Gus van Sant: "En tee jakoa normaalin ja kokeellisen välillä"
Gus van Santin uutuusohjauksen nuoret etsivät itseään Sodankylän elokuvajuhlilla.
Teksti Kalle Kinnunen
Gus Van Santin ohjaaman Paranoid Parkin keskushenkilö on teini-ikäinen rullalautailija. Elokuva kertoo nuorisosta, mutta ei ole nuorisoelokuva. Se sai ensiesityksensä Suomessa Sodankylän elokuvajuhlien Uuden elokuvan helmiä -sarjassa.
Alexin (Gabe Nevins) päivät ovat harhailua koulun, kodin ja skeittipuistojen välillä. Eräänä iltana hän pakenee vartijaa, joka kaatuu junan alle ja kuolee. Alex livahtaa paikalta ja ryhtyy kirjoittamaan kirjettä, eräänlaista tunnustusta. Mutta hän ei aio näyttää sitä kenellekään.
Paranoid Park päättää trilogian, jonka aiemmista ja kolkommista osista Elephant sivusi kouluammuskeluja ja Last Days esitti vapaan tulkinnan rocktähti Kurt Cobainin viimeisistä päivistä. Uudessa elokuvassa tunnelmat vaihtuvat vuolaasti, kuten myös kuvakerronnan tyyli ja musiikkitausta, jolla kuullaan kaikenlaista Nino Rotasta thrash-metalliin. Aiheena on Alexin maailma, salaisuudet, joukkoon hyväksyntään ja seksiin liittyvät ristiriidat ja ulkopuolisuuden tunne.
”Siinä iässä tapahtuu paljon, eikä kukaan tiedä, mitä pitäisi tuntea ja ajatella. On halu sulautua joukkoon ja halu itsenäisyyteen. Nuoret tahtovat irrottautua auktoriteeteista, etenkin vanhemmistaan. Mutta mitä tilalle?” Van Sant pohtii.
Rooleissa amatöörejä
Paranoid Park on tosielämässäkin Portlandissa sijaitseva skeittipuisto. Alexin elämän muuttava onnettomuus tapahtuu iltana, jona hän on ensi kertaa päässyt tähän vähän vanhempien rullalautailijoiden paikkaan.
”Alex ei ole mielestään valmis Paranoid Parkiin, mutta silti hän haluaa sinne”, Van Sant selvittää.
Skeittipuisto voi symboloida aikuisuutta, mutta yhtä hyvin elokuvan voi katsoa vertailematta ja keskittyä tapaan, jolla Van Sant kuvaa nuorten maailmaa. Siinä ei ole vääriä säveliä.
Lähes kaikki näyttelijät ovat amatöörejä. Monet heistä löydettiin internet-yhteisö MySpacen kautta.
”No, yksi näyttelijä ainakin. Se oli vain tapa muiden joukossa, roolitustilaisuuksista tiedotettiin myös televisiossa ja radiossa”, Van Sant vähättelee.
”Seuraan neorealismin perinteitä ja haluaisin näyttelijöiksi ihmisiä, jotka ovat tosielämässä kuin roolihahmonsa. En ole onnistunut siinä aina, joten en ole aivan tyytyväinen.”
Suoraviivaisuuden paluu
Van Sant tunnetaan rohkeista taiteellisista valinnoista. Viime vuosikymmenellä hän teki Hollywood-hittejä, kuten Finding Forrester – elämän edessä ja Good Will Hunting.
Sitten hän vaihtoi tunnelmoiviin, hyvin pieniin elokuviin, vielä pienempiin kuin hänen läpimurtonsa Drugstore Cowboy ja Matkalla Idahoon olivat olleet. Tyylilajiksi hahmottui impressionismi. Siitä palkittiin: Elephant voitti Cannesissa Kultaisen palmun 2003.
Ongelma on kuitenkin kaupallisen menestyksen heikkous. Paranoid Park sai USA:ssa vain suppean levityksen, Suomessa se päätyy suoraan dvd:lle. Mutta Cannesissa se sai festivaalin 60-vuotispalkinnon ja Ranskan arvostetuin elokuvalehti Cahiers du Cinema nosti sen vuoden parhaaksi elokuvaksi.
”Monet amerikkalaiskriitikot vaativat nykyään, että suuren elokuvan pitää olla suuri myös lippuluukulla. Menestystä käytetään arvosteluargumenttina”, Van Sant huokaa.
Hänen seuraava elokuvansa taitaa olla se joidenkin odottama paluu suoraviivaisempaan kerrontaan. Pian valmistuvassa Milkissä Sean Penn näyttelee Harvey Milkiä, San Franciscon kaupunginvaltuutettua, joka murhattiin homoutensa vuoksi 1978.
”En tee jakoa normaalin ja kokeellisen välillä. Joissain elokuvissa vain on enemmän kuvakulmia ja erilainen äänileikkaus kuin toisissa.”
Sodankylän 23. elokuvajuhlat 11.-15. kesäkuuta. Paranoid Park julkaistiin dvd:nä ja esitettiin juhlilla 11. kesäkuuta.