Laulaja, josta tehtiin nähtävyys

Kikka! päivittää elämäkertaelokuvien perinnettä.

elokuva
Teksti
Kalle Kinnunen

Suomessa on aiemmin tehty pitkinä teatteri­elokuvina neljä naisen elämäkertaa. Vuonna 2011 valmistui Hella W (Wuolijoki), 2015 Armi (Ratia) elää!, 2019 Helene (Schjerfbeck) ja 2020 Tove (Jansson). Kikka! jatkaa linjaa, jossa naisen etu­nimi riittää.

Kohdehenkilö ei ehkä ole Suomen historiasta ilmeisin viides nostettava, mutta teo­s enemmän kuin perustelee o­lemassaolonsa. Kirsi Sirén (o.s. Villonen) eli Kikka nousi listahuipulle biisillään Mä haluun viihdyttää 1989. Muutaman vuoden ajan Kikka oli ilmiö ja tähti, vähän kuin tamperelaisiin oloihin sovitettu Madonna.

Jo ensimmäisessä musiikki­videossa luotiin eroottista imagoa: Kikan nänni vilahti kuvass­a tavalla, joka todella poikkesi sopivuudesta. Biisien sanoitukset olivat pikkutuhmia ja aina miesten kirjoittamia.

Vakavamman musiikin esittäjänä Kikka ei koskaan lyönyt l­äpi. Keikkoja riitti vielä 2000-luvulla. Alkoholismiin sairastunut Sirén kuoli vain 41-vuotiaana.

Anna Paavilaisen ohjaama ja Maarit Nissilän kirjoittama Kikka! haluaa vapauttaa Sirénin kärsimyksistä. Se on hyvän maun mukainen elokuva huonon maun kuningattareksi leimatusta naisesta ja kunnian­palautus, jossa Kikka nostetaan eräänlaiseen femi­nismin etuvartioon.

Itseään toteuttava, luonnonlapsimaisen viaton persoona heittäytyy mukaan sovinistisiin peleihin voidakseen tehdä mitä haluaa: esiintyä.

Kikkaa esittää valovoimaisesti Sara Melleri. Roolityö on huikea. Osaan ei voi kuvitella k­etään muuta.

Toinen keskushenkilö on Elena Leeven esittämä radiotoimittaja Paula. Jalat maassa pitävästä Paulasta tulee Kikan manageri ja luottoystävä. Paulan esikuva on Pia Temisevä.

Sivuroolien tutut naamat (Aku Hirviniemi Ilkka V­ainiona, Martti Suosalo J­unnu Vainiona ja niin edelleen) muistuttavat äijäelämäkertojen roolitusperinteestä.

Kyse on jatkuvasti miesten katseista. Menestyykö Kikka siksi, että hän paljastaa ja hänet paljastetaan, vai lahjakkuutensa ja karismansa vuoksi? Ristiveto on todellinen, eivätkä vastaukset ole aina yleviä. Siinä on elokuvan ydinjännite.

Päähenkilön sisäinen elämä ja viihdemaailman alistavien muottien loogisesti jatkuva paine erottavat teoksen koivusalolaisista Wikipedia-elokuvista.

Paavilainen ohjaa varmall­a otteella. Näyttelijänä jo pitkään uraa tehnyt tekijä on osoittanut taitojaan aiemmin lyhyt­elokuvalla Kaksi ruumist­a rannalla sekä näytelmällä Play Rape, josta hän ohjas­i seksuaa­lista vallankäyttöä käsittelevään Yksittäistapaus-kokonaisuuteen samannimisen lyhytelokuvan.

Esikoispitkäksi ohjaukseksi Kikka! on taidonnäyte. Se kulkee todella jämptisti kohtausten sisällä. Pitkään tarinakin vetää. Kikka nousee meikki­osastolta lavoille, pärjää sinnikkyydellä ja kamppailee taiteellista omaehtoisuutta kohti, joskin turhaan.

Haaste on käsikirjoituksen kolmas näytös. Kikka! todella haluaa noudattaa hyvää makua. Alkoholismin, itseinhon ja toivottoman kriisin käsittely jää etäiseksi, liian varovaiseksi. Elokuvasta katoaa motivaatio.

Ei tarvitsisi olla groteski, m­utta tuntuu, että todellista kauhua kierrellään. Elokuva alkaa lipua pois maalistaan sen sijaan, että se menisi jotain kohti.

Ehkä ratkaisu on taiteellisesti harkittu: ainakaan Kikka! ei ole surkutteleva tai osoitteleva uhritarina. Päähenkilön myöhemmät vaiheet vain ovat emotionaalisesti heikoin lenkki sujuvassa teoksessa, joka sekä uudistaa suomalaisten elämäkertaelokuvien asetelmia että ihan vain viihdyttää. Loppukin haluaa olla enemmän nostattavasti nostalginen kuin synkkä.

Ajankuva on riittävän tunnistettavaa, ei mieleenpainuvaa. Kun maailma ei tunnu täysin realistiselta, elokuvassa voisi olla enemmänkin tilaa tulkinnalle. Se on hyvin varovainen ja hyvin kohtelias. 

Anna Paavilainen: Kikka! Elokuvateattereissa 12.10. alkaen. ★★★