Länsimaiden perikato

elokuva
Teksti
Kalle Kinnunen

Elokuvantekijäksi ryhtyneen Anna Erikssonin sinnikkyyttä voi vain ihailla. Rajuilla kannanotoillaan ja ensimmäisellä elokuvallaan M (2018) hän onnistui luomaan iskelmälaulajauransa rinnalle erillisen, ehdottoman taiteilijabrändin. Esseemäisen M:n pääsy Venetsian elokuvajuhlille todisti lahjakkuudesta.

Myös uusi W esitettiin A-luokan eurooppalaisfestivaalilla Locarnossa. Vastaanotto oli hiljaisempi kuin M:llä.

Eriksson ohjaa, kirjoittaa, lavastaa ja leikkaa sekä näyttelee taas pääosan. Hän on innostunut elokuvan historiasta ja provokaation mahdollisuudesta. Silti W:tä katsoessa herää jo alussa kysymys, luottavatko tekijät taitoihinsa. Asetelmat, hahmot ja perusajatukset on kirjoitettu valkokankaalle auki pitkäksi ohjeeksi. Perinpohjaiset tekstiselvitykset ovat elokuvissa harvinaisia, mutta lukuohje ei ole aiheeton.

Persoonallinen taide edellyttää taiteilijan rakastumista ideoihinsa. W:ssä ideat ovat jättimäisiä mutta samalla niin ohuita, että niihin on vaikea tarkentaa katsetta.

W on videotaidetta muistuttavia staattisia ja jäätäviä näyttämökuvia, ei tarinallinen elokuva. On sairaalamainen rakennus lumimyrskyn keskellä. Kahlittuna ja henkitoreissaan alasti kouristeleva vanha nainen Eurooppa (Eriksson) keskustelee kiinalaisen palvelijansa (Parco Lee) kanssa. Toisessa tilassa joukko robottimaisia hoitajia toimittaa askareitaan. Valoissa ja varjoissa liikkuu myös Jussi Parviainen. Näyttelijöitä yhdistävät kiehtovat, ilmaisuvoimaiset kasvot.

Eurooppa on voimaton ja riippuvainen punaisesta nesteestä, mutta yhä ylimielinen. Kerrotaan, että myötäilevä kiinalainen raiskaa periaatteensa myynyttä emäntäänsä, kun tämä nukkuu. Taustalle hiipii sodan jyliseviä ääniä.

Tulee selväksi, että Eriksson pitää demokratian juhlapuheita irvokkaina ja uskoo länsimaiden luopuneen jostain arvokkaasta. Kuvat tuovat mieleen sadomasokuvastolla leikkivät Hellraiser-elokuvat sekä Shinya Tsukamoton Tetsuon ja Julia Ducournaun Titanen, joissa kehon ja koneen raja katoaa.

Onko pinnan alla muuta kuin rankistelua? W:ssä poltetaan tupakkaa, koska se on coolin näköistä ja jotta hahmoilla olisi muutakin tekemistä kuin vain tuijottaa arvoituksellisesti. He puhuvat ranskaa, sillä toisin kuin suomi, ranska on trés chic.

W yrittää uuvuttaa puolelleen. Sen kutsuminen itseparodiaksi olisi lempeää.

Anna Eriksson: W. Elokuvateattereissa 23.9. alkaen. Helsingin Rakkautta & anarkiaa -festivaalilla 16. ja 19.9. ★★