Christian Boltanski – ystävä kuoleman kanssa

Teoksillaan Christian Boltanski haluaa esittää yksinkertaisia kysymyksiä, joihin ei löydy vastauksia. Hän haluaa viedä meidät matkalla. Mutta millaiselle?

näyttelyt
Teksti
Silja Lanas Cavada

Juttu on julkaistu alunperin Suomen Kuvalehden numerossa 33/1998.

Harmaaseen pikkutakkiin sonnustautunut Christian Boltanski liukuu Helsingin Taidehallissa huoneesta toiseen kuin pelokas eläin. Hän mittailee tilaa ja osoittaa lopulta kädellään ilmaa: ”Tähän haluan seinän.”

Christian Boltanski, 54, on Ranskan yksi keskeisimpiä ja kiinnostavimpia nykytaiteilijoita. Hänen olemuksensa on vaatimaton, suorastaan säyseä, kun muistaa kuinka paljon hänen teoksistaan on vuosien varrella kohuttu.

Boltanskin taiteen lähtökohta on tila.

Hän muovaa sitä kuin vahaa, pimentää ikkunoita ja rakentaa aina osan installaatioistaan paikan päällä. Taidehallin näyttelytilaa hän pitää kiinnostavana, vaikka katosta putoavat rappaukset päähän.

”Tämä tila on huonossa kunnossa ja hyvin kuormitettu, täältä ei löydy ainoatakaan rauhallista kohtaa, tässäkin on lämpöpatteri. Tämä kaikki tekee tilasta kuitenkin kiinnostavan ja latautuneen”, Boltanski miettii asettauduttuaan Taidehallin ikkunalaudalle.

 

Boltanski on pitänyt näyttelyitä ympäri maailmaa ja Pohjoismaita. Nyt hän on ensimmäistä kertaa Suomessa.

Näyttelyistään hän pyrkii rakentamaan kokonaistaideteoksen tai jonkinlaisen reitin tai matkan, jota voi lähteä seuraamaan. Niissä on aina selkeä alku, keskikohta ja loppu – tarina.

Mutta miksi tarinoita kuolemasta, poissaolosta ja katoamisesta?

Boltanski sytyttää piippunsa. Se on yksi hänen tavaramerkkinsä. Savuverhon takaa hän toteaa, että aiheita on hyvin vähän.

Christian Boltanskille valokuvat ovat muistin avaimia. Hän ei kuitenkaan itse mielellään asetu valokuvaan. Jokainen kuva voi aina olla se viimeinen.

”Kuolemasta jokainen voi löytää itsensä. Samalla kysymys kuolemasta on hyvin merkillinen, ja kysyn sitä itseltäni jatkuvasti … Se on ollut aikojen alusta myös filosofian ja taiteen peruskysymyksiä”, hän muistuttaa.

”Tällä hetkellä on muodikasta kieltää ja lakaista kuolema pois silmistä. Kuolemasta ei saa puhua, sitä ei saa ajatella, me emme näe kuolleita muualla kuin televisiossa. Ihmiset ovat vihoissaan sen kanssa.”

Hyvä selitys löytyy myös lähempää: Boltanskin töiden kuolema on lapsuuden kauhua.

Hänen lapsuutensa oli täynnä kuoleman kuvia. Boltanskin isä oli juutalainen, jota vainottiin sodan aikana, mutta joka välttyi keskitysleiriltä. Myös suurin osa perheen lähipiiristä pelastui leiriltä.

Kuolema ei näy Boltanskin töissä suoraan, vaan erilaisina jälkinä. Vanhat hylätyt esineet, kirpputorilöydöt ja albumivalokuvat, joista hän rakentaa installaationsa, ovat muistumia ”kuolleista” hetkistä ja kadonneista ihmisistä.

Hänen keskeisiä teoksiaan kymmenen viime vuoden aikana ovat olleet lapsia esittävistä valokuvista rakennetut Monuments-installaatiot, tuhansista kirpputorivaatteista tehdyt Réserves-teokset sekä varjoteatterimainen manalan takamaita henkivä sarja Ombres, jonka osia nähdään myös Taidehallissa.

 

Vuonna 1995 Boltanski teki New Yorkin rautatieasemalla rekonstruktion löytötavaratoimistoon tuoduista, juniin unohtuneista tavaroista. Monet läpikulkijoista eivät ymmärtäneet, että tavararöykkiöt olivat taideteoksia.

Miltä tällainen vastaanotto tuntuu taiteilijasta?

”Sen parempi, jos he ovat ajatelleet niin”, Boltanski vastaa ykskantaan.

”Se, mitä etsin on tunne-elämys. Jos katsoja tietää liian hyvin katsovansa taidetta, ei synny välitöntä tunne-elämystä. Jos esimerkiksi nyt alkaisin huutaa täysillä teidän edessänne, te saisitte vahvan tunne-elämyksen.”

Olisiko se taidetta?

”Tietenkin, mutta en minä halua huutaa. Jos olisin teatterilavalla, te olisitte vain vähemmän vaikuttunut, koska tietäisitte sen olevan teatteria. Tunne-elämys on vahvin silloin, kun katsoja ei tiedä tarkkaan, onko kyse taiteesta vai itse elämästä, tai kun hän unohtaa, mistä on kyse”, Boltanski jatkaa pohtimista.

Boltanski on alun perin taidemaalari. »Maalaamisensa» hän aloitti Pariisissa 1960-luvulla, jolloin muodissa oli minimalistinen taidesuunta. Samoihin aikoihin hän alkoi kokeilla myös muita ilmaisukeinoja, koska piti maalaamista itselleen liian paljastavana taidemuotona.

Mutta mitä yhteistä maalaustaiteella ja Boltanskin nykyisillä töillä on?

”Ei niillä ole eroa”, hän vakuuttaa. ”Pidän itseäni hyvin perinteisenä taiteilijana, työskentelen samalla tavalla kuin 19. vuosisadan taiteilija. En usko suureen muutokseen taiteessa.”

Miksi te ette maalaa?

”Minähän maalaan. Tämä on minun maalaustani, minun toteuttamaani visuaalisuutta tietyn tilan sisällä. Kysymys on vähän sama kuin kysyisi: Miksi te ette tee akvarelleja?”

Rauha Boltanskille. En jatka kiusaamista ja kysy, miksi hän ei tee akvarelleja.

 

Boltanski tupruttelee piippuaan ja näyttää siltä kuin haluaisi piiloutua savuvanan taakse. Vuosien varrella hän on sepustanut itsestään ja lapsuudestaan tarinoita, joista toimittajat eivät ole aina tienneet, mikä on totta mikä tarua.

Tämä on lisännyt hänen kiinnostavuuttaan.

Se Boltanskista tiedetään, että hänellä on ollut pitkään suhde kauniin ja menestyvän ranskalaisen taiteilijan Annette Messagerin kanssa.

Kymmenen vuotta sitten BoItanski teki sadan kohdan kuvitteellisen listan siitä, mitä ihmiset voisivat sanoa hänestä, kun hän on kuollut.

”Se oli eräänlainen vitsi. Halusin osoittaa, että ihmisissä on aina hyvää ja huonoa”, hän kertoo.

Näyttelyluetteloon tekemässään tekstissä hän kertoi paljon itsestään, mm. näin: ”Lapsena hän oli hyvin hiljainen, hän saattoi olla tuntikausia liikkumatta tai sanomatta sanakaan» tai »Kuolema, kuolema, siinä kaikki mistä hän koskaan puhui. Kuolemasta puhumisesta oli tullut hänelle työ.”

Kuoleman lisäksi Boltanskin töissä toistuu muitakin teemoja, mm. syyllisyys. Boltanski antaa esimerkin sanomalla, että häntä kiinnostaa paljon ajatus siitä, että jokainen voisi tappaa naapurinsa.

”Siis esitän vaikeita kysymyksiä, joihin ei ole vastauksia, mutta joita jokaisen on mahdollisuus ymmärtää. Jos minä tapan teidät, kaikki se, mitä te olette, katoaa hetkeksi. Se on yksi kysymys”, Boltanski jatkaa ja tarkentaa perään:

”Siis, miten joku joka on yhtä monisäikeinen, joka tietää niin paljon asioita ja on niin erilainen kuin kaikki muut, voi yhdessä sekunnissa muuttua yhtä hyödyttömäksi kuin hylätty esine?”

Pelkäättekö kuolemaa, on myös yksi kysymys.

”En varsinaisesti». Boltanski vastaa. ”En, juuri siksi, että olen ystävä sen kanssa. Olen sitä mieltä, että kun kuolema kuitenkin on väistämätöntä, sen kanssa on parempi olla ystävä.”

 

Boltanski on tehnyt useita näyttelyitä museoiden ulkopuolelle, rautatieasemille, kirkkoihin, kaduille. Yksi hänen teostensa tunnusmerkki on yksinkertaisuus. Osan installaatioistaan hän tuhoaa aina näyttelyiden jälkeen.

Taidehalliin, ”Elokuun yö” -näyttelyyn, työt tulevat Oslosta ja Pariisista. Suuri osa on viime vuosilta, muutaman työn Boltanski rakentaa paikan päällä varta vasten suomalaisyleisölle.

Vieraillessaan kesäkuussa Helsingissä hän teki pohjat yötä, kävi kirpputorilla ja museoissa ja yritti muodostaa kuvaa siitä, mitä tarkoittaa olla suomalainen.

Boltanski sanoo, että tärkeintä hänelle taiteilijana on saada kontakti paikallisiin ihmisiin.

”Asua Helsingissä ei ole sama asia kuin asua Pariisissa”, hän toteaa.

”Kävin myös Kiasmassa, joka on erittäin kaunis ja hyvä syy tulla Helsinkiin. Se on enemmän kuin museo, vähän niin kuin Centre Pompidou Pariisissa tai Luna Park Tukholmassa, mutta en sano, että se kiinnostaisi minua, pidän enemmän museoista, jotka ovat piilossa, jollakin tavalla salaisempia”, hän kritisoi.

Päivän vierailun jälkeen Boltanskilla on analyysi valmiina. Millä keinoin hän aikoo saada kontaktin suomalaisiin?

”Suomessa minua kiinnostaa evankelisluterilaisen kirkon vaikutus, sen ankaruus ja ehdottomuus. Toinen kiinnostava asia on se, että te olette vähän niin kuin irlantilaiset tai Euroopan mustat tai juutalaiset, yhdistelmä useasta eri kulttuurista, samalla jotakin vähän hylättyä. Te myös etsitte kovasti identiteettiänne.”

”En kyllä tiedä, pystynkö puhumaan teoksissani näistä asioista”, hän epäilee.

”Se, mikä minua vielä kiinnostaa, on teidän kärsimyksenne tai jonkinlainen vaikeus olla olemassa. On vaikeampi olla suomalainen kuin ruotsalainen, mikä on mielestäni hyvä asia. Kansakunnat, jotka kärsivät, ovat aina niitä parhaita”, Boltanski sanoo ja jää katsomaan Taidehallin korkeata valkoista kattoa.

Christian Boltanski oli Helsingin Juhlaviikkojen taiteilija 1998.

Juttua on päivitetty 16.7.2021 kello 11.01: Lisätty Christian Boltanskin kuva.