Onneksi emme päässeet valtaan

Teksti on julkaistu ensi kertaa Kanavassa 3/2025. Kanava on mielipidelehti, jonka kirjoitukset edustavat kirjoittajan omaa näkemystä. 

Kirkkohistorian professori Ilkka Huhta luonnehtii Suomen kansallisbiografiassa piispa Olavi Kareksen suurisuuntaista Heränneen kansan vaellusta sisäpiirihistoriaksi, jossa ”kirjoittaja [ei] ottanut juurikaan huomioon aikansa historiantutkimuksen tieteellisiä vaatimuksia”.

Muutettavat muuttaen tämä tulee mieleen, kun lukee Helena Ruuskan kirjoittamaa Aulikki Oksasen elämäkertaa (Helena Ruuska: Aulikki Oksanen – hyppy syreenien tuleen, WSOY 2024).

Lähden siitä, että myös elämäkerturin tulee noudattaa historiankirjoituksen peruskriteerejä, jo ihan eettisestikin. En vaadi tiukan tieteellistä esitystapaa, mutta edellytän jotain lähdekriittistä rotia myös tämänkaltaisilta populaarielämäkerroilta.

Vaikka seuraavassa on lähtökohtana yhden kirjan kautta yksi henkilö, kritiikkini kohteena on ilmiö. Kysymys on historiasta, sen tulkinnasta, menneisyyden hallinnasta. Valtajulkisuudessa taistolaisuus on ollut syntymästään lähtien kiistelty yhteiskunnallinen liike, jonka pohjimmainen luonne on aikojen kulussa hämärtynyt. Liikkeen keulakuvat ovat kaunistelleet ja hämärtäneet taistolaisuuden luonnetta muistelmissaan ja muissa ulostuloissaan.

Julkisuus on alkanut suhtautua tähän narratiiviin myötäillen, jopa suoranaisesti lähtemällä mukaan apologeettien kuoroon, johon Helena Ruuskakin teoksensa äänenpainoilla liittyy.

Ruuska (s. 1958) on Marja-Liisa Vartiosta väitellyt äidinkielen lehtori ja kirja-arvostelija. Auktorisoitu tutkija luottaa kumman sokeasti informantteihinsa, joita ovat voittopuolisesti Aulikki Oksanen ja hänen perhe- ja lähipiirinsä, kuten Marja-Leena Mikkola, luotettu ystävä kuudenkymmenen vuoden ajalta. Ruuska ei kyseenalaista eikä kontekstoi oikein missään kohtaa kuulemaansa ja lukemaansa. Hän ottaa paikoin puolustusasianajan roolin, varsinkin kun kohde tekeytyy viattomaksi, tietämättömäksi tai uhriksi.

Kerronnan sävy on Oksasta ihaileva. Vaikka en tiedä Ruuskalla olevan henkilökohtaista yhteyttä taistolaisuuteen, hän toistaa taistolaista ”puhtain asein puhtaan asian puolesta” -narratiivia.

Kuvioon sekoittuu annos itsepetosta, jossa puhe hyvistä aikeista toimii suojautumiskeinona.

Seuraavassa käyn läpi Aulikki Oksasen ja hänen viiteryhmänsä poliittista historiaa, kaikkea sitä, mitä kirjassa ei kerrota tai kaunistellaan ja jopa vääristellään.

Sitä ennen sanon heti kättelyssä, että pidän Aulikin – olen tuntenut hänet henkilökohtaisesti, ja puhuttelen seuraavassa häntä ja hänen lähipiirinsä jäseniä paikoin etunimeltä – joistakin runoista (ks. erityisesti ”Hyvästi”, se joka päättyy ”ja sanon hyvästi vielä kerran / hyvästi sydämeni läpi”), ja ihailen hänen piirtämistaitoaan ja taiteellista lahjakkuuttaan.

Vaikka analysoin tuonnempana joitakin Aulikin runoja, jotka liittyvät hänen poliittiseen henkilöhistoriaansa, en käsittele varsinaisesti Aulikkia kirjailijana. Kohdistan katseeni kertomuksen poliittiseen puoleen, jota teoksessa ei käsitellä samalla suoruudella ja avoimuudella kuin elämän muita puolia.

Taistolaisnarratiivin suuri missio post festum on kieltäminen ja kiertäminen.

Vuonna 1944 syntynyt Aulikki Oksanen valmistui kansakoulunopettajaksi 1965. Hän harjoitti ammattia vuoden verran mutta luopui siitä liityttyään 1960-luvun kulttuuriradikaalien ydinryhmään. Oksanen ryhtyi Ylioppilasteatterin ja Lapualaisoopperan kuoron kautta vapaaksi taiteilijaksi vuonna 1966, jolloin ilmestyi myös hänen esikoisteoksensa Hevosen kuolema (Kirjayhtymä). Teosta kauniisti puoltavan takakansitekstin oli laatinut Marja-Leena Mikkola.

Siitä lähtien Marja-Leena on kulkenut kuin varjo Aulikin rinnalla, esimerkiksi Aulikin valittujen runojen Helise, taivas! (Siltala 2014) esipuheen laatijana (”Aulikki Oksanen, lintunainen”) ja Ruuskan elämäkerran näkyvänä informanttina.

---

---

Marja-Leena Mikkola saattoi myös Aulikin ja Alpo Halosen yhteen, kuten Ruuska kertoo. Tausta on seuraava (tässä kohtaa myötäilen Reijo Viitasen SDNL-historiikkia Punainen aate, sininen vaate vuodelta 1994). Kotikaupungissaan Lahdessa teiniaktivistina kunnostautunut Alpo Halonen (1949–2023) oli vuonna 1968 värvätty Suomen demokraattisen nuorisoliiton toimitsijaksi, ensin tiedotussihteeriksi ja 1969 liiton kerran jo lakkautetun lehden Terän päätoimittajaksi. Samalla Marja-Leena Mikkolasta oli tullut lehden ahkera avustaja ja SDNL:n ”punateinien aatteellinen emo”. Näin Viitanen:

”Uuden Terän ensimmäisessä numerossa Marja-Leena ripittäytyi ja teki suhteensa selväksi kulttuuriradikalismin vuosiin. Vietnamin sota ja vastausten hakeminen sen herättämiin aatteellisiin kysymyksiin olivat saaneet hänet etsimään totuutta uudesta suunnasta; Vladimir Iljitš Leninistä. [– –] Nyt vastaukset olivat valmiita ja monet nuoresta kaartista, varsinkin opiskelijoista, tunnustautuivat Marja-Leenan hengenheimolaisiksi.”

Viitanen on liittänyt kirjoituksen kokonaisuudessaan teoksensa aukeamalle.

Alpo Halosen, Jaakko Laakson ja kumppanien tulo nuorisoliiton johtotason toimintaan käynnisti valtataistelun, joka kärjistyi ”luokkakantaisten” voimien kaappaussuunnitelman paljastuttua syksyllä 1970 ja johti Alpo Halosen potkuihin Terän päätoimittajan paikalta kesällä 1971.

Saman prosessin myötä kehittyi ilmiö nimeltä taistolaisuus. Sen seurauksena nuorisoliitossa vallitsi seuraavat viisitoista vuotta kaksoisvalta, jonka taistolaisosapuolen kärkihahmoksi eli varapuheenjohtajaksi Halonen nousi vuosiksi 1976–1982.

Taistolaissiiven olemassaolon eksistentiaalinen ehto oli Neuvostoliiton kommunistipuolueen NKP:n tuki, joka toteutui käskynjaon ja rahoituksen dialektiikkana.

Alpo Halosen lähin neuvostoesimies oli tuolloin nelikymppinen nuorisojohtaja Gennadi Janajev, joka elokuussa 1991 tuli maailmankuuluksi ”vapisevain kätten kapinajohtajana” yrittäessään saattaa Neuvostoliittoa takaisin järjestyksen kouriin.

Aulikki Oksanen toimi kulttuuriradikaalien taistolaissiirtymän eturivissä.

Kuulumalla taistolaisjärjestön johtoon, kuten Alpo Halonen ja Aulikki Oksanen kuuluivat, hyväksyi samalla NKP:n johtavan roolin ja osti kaiken sen, mikä siihen sisältyi. Siitä ei pääse yli eikä ympäri, ja taistolaisnarratiivin suuri missio post festum on tämän kieltäminen ja kiertäminen. Tästä Ruuskan kirja on malliesimerkki. Aina kun kirjassa näitä aiheita lähestytään, otetaan käyttöön sordiino ja eufemismit.

Alpo Halonen oli siis jo 1960–1970-lukujen vaihteessa paatunut politrukki, kun Aulikki ja Alpo saatettiin yhteen. Se ei kuitenkaan ollut romanssissa ratkaisevaa, tietenkään. Kuten Aulikki karakterisoi Ruuskan teoksessa: ”Mielessä pyöri kuitenkin nuori mies, [jolla] on tulenpalavat sieraimet.” Sieraimia Alpon hallitsevana piirteenä korostetaan kirjassa neljä kertaa.

Marja-Leena Mikkolan lisäksi Jaakko Laakso on kertonut toimineensa pariskunnan amorina. On kiistatonta, että järjestetyt avioliitot voivat olla hyvin toimivia. Ruuska kirjoittaa: ”Joko Alpo valitsi Aulikin tai Aulikki Alpon, miten päin vain, mutta tätä kirjoitettaessa he ovat olleet yhdessä yli puoli vuosisataa.”

Vastapainoksi kirja tosin kuvaa myös parisuhteen vastoinkäymisiä ja välittää kalpean aavistuksen siitä, että arki ei ollut helppoa, kun kummallakin oli oma mielitiettynsä toisaalla.

Ruuska (lue: Aulikki) korostaa monin paikoin Alpon intellektuaalisia kykyjä, mitä on pakko kommentoida. Tähän hätään en löydä hakemallakaan Alpon nimellä ainuttakaan kirjoitusta. Jos sellaisia löytyy, luulen, että niissä enimmäkseen vannotaan marxismi-leninismin ja sen etevämmyyden nimiin ja kutsutaan kaikkia ”terveitä voimia” (näin taistolaiset määrittelivät itsensä) rauhanvaltio Neuvostoliiton johdolla taisteluun imperialismia vastaan.

Tietääkseni Alpo oli parhaimmillaan lahjakas organisaattori, järjestökeplottelija. Hänen kirjoittamakseen tiedetään kuitenkin vain edellä mainittu erittäin salainen nuorisoliiton kaappaussuunnitelma, joka kapakan pöydälle unohtuneena ylitti peräti Uuden Suomen julkaisukynnyksen. Nuorisoliiton valtaus kuivui tämän takia kasaan ikään kuin Janajevin juntan kohtaloa ennakoiden.

Aulikki Oksanen toimi kulttuuriradikaalien taistolaissiirtymän kellokkaana ensimmäisten joukossa ja eturivissä. Hän ja Marja-Leena Mikkola olivat keskeisiä henkilöitä kasvavan kulttuuriväkijoukon lähentämisessä SKP:n taistolaisjohdon kannalle ja prosessissa, joka johti Kulttuurityöntekijäin Liiton (KTL) perustamiseen.

Taisto Sinisalo on muistellut (Niin muuttuu maailma, Tammi 1978), miten Aulikki Oksanen toimi illan emäntänä, kun Sinisalo osallistui illan­istujaisiin kulttuuri-ihmisten kanssa.

Tunnustelun merkeissä tapahtunut tilaisuus oli ilmeisesti vuoden 1970 eduskuntavaalien alla. Päivämäärä löytynee Aulikin kuuluisasta kalenterista, joka kuuluu Ruuskan päälähteisiin.

Kimmo Rentolan mukaan (Vallankumouksen aave, Otava 2005) kulttuuriradikaalit olivat tuolloin vielä poliittisessa siirtymävaiheessa eivätkä olleet lopullisesti valinneet puoliaan, vaikka olivatkin jo vahvasti kallellaan SKP:n vähemmistön suuntaan. Leniniin oli jo palattu, mutta Stalinkin väijyi nurkan takana.

Vuonna 1972 perustettu KTL määritteli itsensä Kulttuurivihkot-lehdessä (1/1973) ”luovien taiteilijoiden, taiteen ja kulttuuripolitiikan piirissä työskentelevien kulttuuripoliittiseksi järjestöksi, joka toiminnassaan nojautuu marxismi-leninismiin ja proletaariseen internationalismiin”.

Aulikki Oksanen oli liiton perustajajäsen ja pitkäaikainen varapuheenjohtaja. Ruuskan kirjassa Aulikki vähättelee KTL-rooliaan ja ottaa nyt viidenkymmenen vuoden perspektiivillä etäisyyttä.

Hänen oli muun muassa ”vaikea hyväksyä liiton ensimmäistä ohjelmaa, koska hän ei ollut läsnä, kun sitä kirjoitettiin. Mutta yhteisen hyvän nimissä oli hyväksyttävä paljon sellaistakin, mikä myöhemmin osoittautui ’aivan pässinpäiseksi’.” Tämä onkin taistolaisuuden ydintä. Vallitsi omertan laki: yhteishyvän valiokunnat edellyttivät lojaaliutta ja vaikenemista.

Tyhmyyksiä tehtiin myös läsnäolevana. ”Tosi tyhmää näin jälkeenpäin ajatellen” oli allekirjoittaa julkilausuma, jossa annettiin tuki laulaja Wolf Biermannin karkotukselle DDR:stä. Vastaava tapaus oli Matti Rossin tekemä ilmianto unkarilaisen runoilijan Dénes Kissin mielipiteistä.

Ruuskan yhteenveto tapauksista kuuluu: ”Aulikki ei voi olla ihmettelemättä, miksi Biermannin tapaus aina nostetaan esille kuten Rossinkin tapaus. Onko näitä esimerkkejä todella näin vähän?”

Sarkastinen heitto osoittaa kylmää kyynisyyttä ja kyvyttömyyttä ymmärtää tai myöntää, että koko taistolaisuus oli yksi iso ongelmatapaus ja huono esimerkki. Julkisuuteen karanneet tapaukset olivat jäävuoren huippu, jota kannatteli liikkeen vedenalainen kulttuuri.

Marja-Leena Mikkola oli ”aatteellinen emo”, jonka vaikutus(valta) taistolaisuuteen heräävään nuorisoon oli huomattava.

Ruuska on haastatellut Marja-Leena Mikkolaa KTL:n kirjailijaosaston toiminnasta. Ensin opiskeltiin marxismi-leninismin perusteita Terijoen hallituksen ministereihin kuuluneen Tuure Lehénin teosten avulla.

”Marja-Leena Mikkolan mukaan kyse ei ollut vallankumouksellisuudesta, vaan parlamentaarisin keinoin tapahtuvasta kehityksestä.”

Lehénin teoksissa ei tosin puhuta parlamentarismista, vaan ”tie todelliseen tasa-arvoi­suuteen kulkee luokkataistelun ja sosialistisen vallan­kumouksen kautta” (Työväenluokan maailmankatsomus, Kansankulttuuri 1971). Taistolaisideologias­sa parlamentarismi oli vain vallan ottamisen ja proletariaatin diktatuurin toissijainen väline.

Toisin kuin Alpo Halonen, Aulikki Oksasen aisapari Marja-Leena Mikkola on intellektuaalinen kyky, joka pystyy kietomaan verkkoihinsa kenet hyvänsä kuulijan tai lukijan, jos tämän valppaus vähänkin herpaantuu.

Mikkola oli 1970-luvun taitteessa osapäiväisesti palkattuna Otto Wille Kuusisen säätiössä. Säätiön asiamiehenä toimi hänen mentorinsa, SKP:n valistussihteeri Inkeri Lehtinen, joka oli myös kuulunut Terijoen hallitukseen. Myöhemmin Mikkola valkopesi Lehtisen stalinistin mainetta Kulttuurivihkojen julkaisemassa henkilökuvassa (KV 6/1979).

Ruuska olisi voinut vaivautua lukemaan Marja-Leena Mikkolan ohjelmalliseksi luettavan Solženitsyn-esseen ”Tyrannit, kavaltajat ja vangit” (Parnasso 5/1971). Mikkola oli ”aatteellinen emo”, jonka vaikutus(valta) taistolaisuuteen heräävään nuorisoon oli huomattava ja houkuttava. Hän on parhaimmillaan taitava esseisti.

En tässä syvenny kaikinpuolisesti Mikkolan Solženitsyn-tulkintoihin vaan tyydyn lainaamaan joitakin räikeimpiä kohtia. Essee käsitteli Syöpäosastoa ja Ensimmäistä piiriä; Vankileirien saaristoa ei vielä tunnettu.

Referoituaan seikkaperäisesti romaanien sisällöt Mikkola toteaa, että Solženitsynin teoksissa on klassisen suuren epiikan piirteitä, joista tunnistaa hyvän kirjailijan. Poliittisella tasolla romaanit esittelevät Mikkolan mukaan kuitenkin totalitaarisen yhteiskunnan, joka on yhtä suurta syöpä­sairaalaa ja keskitysleiriä ja joka on Solženitsynin sanoin sairas, vihalle ja valheelle perustuva.

Koneistoa pyörittää tyranneista, kavaltajista ja lahjattomista yksilöistä koostuva kommunistinen kaaderisto ja virkamieskunta. Leninin luoma pohja on huolellisesti tuhottu. Iskulauseet vapaudesta, veljeydestä ja tasa-arvoisuudesta ovat omia irvikuviaan. Tällaisen yhteiskunnan kohtalona on ajautua umpikujaan ja tuhoutua.

Heti perään Mikkola kiistää Solženitsynin sanoman:

”Neuvostoyhteiskunta ei ole tuhoutunut, se on päinvastoin vahvistunut. [– –] Käsitykseni mukaan Solženitsynin antama kuva [– –] on puutteellinen; [– –] kuva perustuu pohjattomaan katkeruuteen, joka on syöpynyt kirjailijaan kahdeksan kauhun vuoden aikana leirillä. [Ensimmäisen piirin] alkupuolella oleva Stalinin kuva ehkä saa aikaan sen, että jatkokin on silmissäni samanlaisen vihan vääristämä. Stalinin kuva on jopa uskomattoman groteski”, Mikkola harmittelee ja jatkaa:

”Solženitsynin Stalinista ei voi löytää kauan mukana olleen ja asioihin vaikuttaneen ihmisen piirteitä. Kuinka Neuvostoliittoa, sen valtavaa rakennustyötä ja fasisminvastaista sotaa on voinut johtaa näin täysin kyvytön ihminen, rikollinen? Stalinin kohdalla esiintyy virheellisiä asiatietoja. Juuri Stalin otti esiin kollektivisoinnin vääristymät. Vv. 1931–1932 hän kävi puheissaan laajasti ja verraten välittömästi kiinni kollektivisoinnin yhteydessä tehtyihin virheisiin.”

Holy holodomor! Muistan hyvin, kun kirjoitin Vastakirjaan (Paasilinna 2011) seuraavan kappaleen:

”En voi sille mitään, mutta aina kun kuulen sanan ’ylilyönti’, mieleen tulee Stalin. Josif Stalin ei yleensä sortunut itsekritiikkiin, saati ilmaissut katumusta – paitsi kerran. Kun Ukrainassa oli 1930-luvun alussa menehtynyt nälkään miljoonia ihmisiä hänen tahallisen politiikkansa seurauksena, Stalin myönsi tapahtuneen joitakin ylilyöntejä.”

Seuraavaksi Mikkola puolustaa Stalinin tekemää hyökkäämättömyyssopimusta Hitlerin kanssa, toteaa sodan alkamisen olleen Stalinille suuri järkytys ja korostaa Stalinin rauhantahtoisuutta: ”Sodanlietsoja hän ei ollut.” Aloittiko Suomi sittenkin talvisodan? Tämän jälkeen Marja-Leena siirtyy Leniniin, joka ”kävi ankarasti kiinni byrokratian ilmenemismuotoihin”:

”Lenin piti turvallisuuselimiä vallankumouksen korvaamattomana miekkana, joka iskiessään voi olla kaksiteräinen. Siksi hän suurena ihmistuntijana asetti Tshekan [KGB:n edeltäjä] johtoon Dzhershinskin, joka oli noita vallankumouksen fanaattisen epäitsekkäitä pyhimyksiä. Hän määräsi Tshekalle myös orpolasten hoidon.”

Esseen lopulla Mikkola toteaa, että ”Neuvostoliiton tie on ollut pitkä ja täynnä hirvittäviä erehdyksiä aina terroriin asti, jonka laajuus mykistää”, ja jatkaa sitten ylistämällä ”nyky-Neuvostoliiton” suurenmoisuutta, johdonmukaista rauhanpolitiikkaa ja korkeatasoista tieteellistä tutkimustyötä sekä ”tieteellisen sosialismin edelleenkehittämistä”.

Mikkola esittää Nobel-palkitulle Solženitsynille toiveen, että ”hän ei näkisi neuvostovallan vain vieneen ihmisiltä ihmisarvon rippeetkin, vaan näkisi myös sen, mitä se miljoonille toi”.

Tässä hengessä perustettiin Kulttuurityöntekijäin Liitto. Stalinia tuotiin tykö, jopa näin julkisesti ja julkeasti. Kannattaa muuten olla varovainen, kun neuvostohistorian yhteydessä puhuu ”miljoonista”.

Tähän liittyen Ruuska kertoo Aulikki Oksasen ja kirjailijadelegaation Viron-vierailusta syksyllä 1985. Episodi kuvastaa Oksasen uhriutumisen tekniikkaa, kykyä tekeytyä tietämättömäksi.

”Heti satamassa virolaiskollega [Ruuska ei mainitse Lennart Meren nimeä] tervehti Aulikki Oksasta kysymällä: ’No, vieläkös sä oot stalinisti?’ Vieras meni sanattomaksi, loukkaantui niin, että aikoi kääntyä kannoillaan, palata laivaan ja matkustaa saman tien takaisin Suomeen. Hän päätti kestää, koska käytöstä olisi pidetty sopimattomana demonstraationa, mutta päätti kuitenkin myöhemmin tilaisuuden tullen kysyä, miksi tällainen solvaus heti alkajaisiksi.”

Oksasen viimeisessä kokoelmassa Kolmas sisar (2011) on runo nimeltä ”Satakieli”. Se on ”lintunaisen” rooliruno. Siinä ”hullu tyttö” tahtoo ensin palatsiin, ja ”hän laulaa, laulaa, laulaa vain”.

Erinäisten vaiheiden jälkeen ”hullu tyttö kohta mestataan, [– –] vaan kaikki kansa kuulee kummissaan / satakielen laulun sieltä / missä kimaltava kirves tytön kaulaan heilahtaa”.

Runo ei välttämättä edellytä kovin syvällistä tulkintaa: runon hullu laulajatyttö on uhri. Helppo kuvitella, että tämäkin juttu tässä on yksi lisä tähän kirveeniskujen sarjaan.

En epäile kokemuksen aitoutta, mutta samalla se on suojautumiskeino: minäkö muka olen ollut stalinisti.

Uhriutumista ilmentää myös valitusrunon tai manauksen kaavaan tehty runoel­ma ”Seitsemän rapua, seitsemän skorpionia” samannimisessä kokelmassa (1979). Aulikki itse on pitänyt sitä kehityksensä kannalta tärkeänä ja pahoitellut, ettei sitä ole huomattu ansaitsemallaan tavalla.

Kokoelma herätti kuitenkin keskustelua jo ilmestyessään eikä Ruuska unohda mainita, että Helsingin Sanomien Pertti Lassila otti sen vakavasti ja katsoi näiden ”persoonallisten vallankumous­runojen” ilmentävän tekijänsä jonkinasteista kriisiä ja teoksen kuuluvan syksyn parhaimpiin kokoelmiin.

Helena Ruuska puolestaan tekee kokoelman pohjalta yllättävän päätelmän:

”Runoteos kuitenkin osoittaa todeksi Heikki Mäki-Kulmalan väitteen, että taistolaiset purkivat itse itseään jo ennen perestroikaa ja paljon ennen Neuvostoliiton lopullista hajoamista.”

Runoelman ”Seitsemän rapua, seitsemän skorpionia” puhuja Outi on äiti, joka kohtaa avausosassa muun muassa lapsensa, ”kaksi verk­kokeinusta / pudonnutta vihurirokkoista lasta,  / jotka äkkiä seisoitte ovella huutaen / minun nimeäni, teidänkö huutonne / valjasti vatsani tuhannen huudon / katkeraksi ratsuksi? Teidänkö katseestanne / sikisi taivasta halkova orpo kauhu? Teidänkö silmissänne / kierähti maapallo täynnä ihmisen / teuraskatsetta, ruudinkatkua, sapenkarvaista vimmaa?”

Tästä alkaa Outin vaellus kansansadun tapaan läpi vastusten: ”Historia kulki lävitseni. / Alkumeri huuhtoi silmäni. [– –] Kuuletko, kuinka meissä puhuvat miljardiset vuodet, / maapallon synty, loimu, kivisen veden / kiehuva myllerrys…”

Outi tulee raskaaksi ja synnyttää: ”Istukka ei ollut istukka. Se oli laavavuori. / Sikiökalvo ei ollut kalvo. Se oli pilvenriepu. / Napanuora ei ollut nuora. Se juoksi viemärinä / maailman kaikista onkaloista.”

Seuraa peripetia: ”Eikä minun lapseni ollut lapsi. Olin synnyttänyt / hiekassa rapisevan läjän äyriäisiä. / Seitsemän rapua, seitsemän skorpionia.”

Tällainen äiti saa paljon pilkkaa osakseen: ”Seitsemästi kirotut / rapuäpäräiset huoranhaarasi, ällöttävät ämmänläpesi, / epäsikiöemättimesi, lipeänkatkuiset karvasi…”

Äidin nukkuessa koppalakkinen mies vie lapset: ”Ja minä lähdin juoksujalkaa kaikkeen maailmaan / löytääkseni lapseni. / Ja minä vaelsin läpi unien ja tosien / kyselemään poikasiani.”

Pitkin matkaa toistuu kehotus ”mennä kaikkeen maailmaan” alluusiona Markuksen evankeliumin lähetyskäsky: ”Menkää kaikkeen maail- maan ja saarnatkaa evankeliumia kaikille luoduille.”

Maailmalla kohtaa Outi paljon vastoinkäymisiä, työtätekeviä ja raskautettuja: ”Voi, kenties olin juuri silloin Santiagossa, / kun alkoi hirvittävä teurastus! / Tai kenties kaaduin polvilleni Sowetossa, / kun alkoi koululaisten lahtaus?”

Vankileirien Gulag-saaristoon Outi ei törmää. Lopulta poikasetkin löytyvät, ”uhman lapset, / kapinan poikaset, / pisteliäät toivot!” Runoelma päättyy järjestäytymisen, muutoksen, kapinan ja kumouksen ylistyslauluun.

Helena Ruuskalta voi kysyä, näinkö taistolaiset todellakin ”purkivat itse itseään” jo ennen perestroikaa ja Neuvostoliiton lopullista hajoamista? Runohan on puhtaasti taistolaista sankarinarratiivia. Se on henkisen kriisin purkaus, mutta Neuvostoliitto-epäilystä saati -kritiikistä siinä ei ole jälkeäkään.

Runon puhuja ottaa harteilleen kaikki maailman lapset ja murheet, samastuu jopa uhrien uhriin, ristiinnaulittuun. Minusta se on grandioosi­ houre. Ruuskan omaa teosta voi pitää esimerkkinä siitä, että taistolaiset eivät ole vieläkään purkaneet itse itseään.

Toinen näyte Ruuskan puutteellisesta lukutaidosta liittyy referaattiin Vastakirjassa julkaisemastani Aulikki-kritiikistä. Arvostelin Aulikkia siitä, miten hän (taas kerran) uhriutuu piirtämässään omaelämäkerrassa Piispa Henrikin sormi ja muita katkelmia (WSOY 2004) asettumalla vainon uhrien asemaan ”Katumojono”-kohtauksessa.

Tarinan kertoja on pakotettu jonoon, jossa hän huokaa: ”Harmin paikka! En ottanut edes leipää mukaan!” Kertoja ja muut ”uus-papualaiset ihmissyöjät” (lue: taistolaiset) tuomitaan ”Katumoon” itseään ruoskimaan ja armoa anomaan.

Katkelma on muistuma Anna Ahmatovan Requiemistä, jonka keskeinen kuva on jono, jossa ”vain kuollut / hymyili iloiten rauhastaan”.

Runo viittaa kokemukseen, jossa omaiset pyrkivät viemään leipää ja vaatetta syyttöminä vangituille perheenjäsenilleen: ”Kolmassadas olen jonossa, / Krestyn vankilan portilla, / ja uuden vuoden jäinen maa, / alla kyyneltesi sulaa.” (Anneli Heliön­ suomennos.)

Seuraavassa sitaatti Vastakirjasta: ”Tässä on käännetty asiat täysin päälaelleen. Me taistolaisethan olimme henkeen ja vereen niiden puolta, jotka julmasti sortivat kansaa, miljoonia, kymmeniä miljoonia kansalaisia, ja pakottivat syyttömät tunnustamaan tekoja, joihin eivät olleet syyllistyneet. Tämän tunnuskuva on omaisten jono vankilan porteilla, niin kuin sen Ahmatova Rekviemissään hyytävästi välittää. Aulikin tulkinta ei ole ainoastaan mauton, se nyt vain on vainon uhrien häpäisyä.

Onneksi emme päässeet valtaan. Mutta säälittävän-kiukuttavaa on tämä takertuminen valheeseen, jonka päälle vielä rehennellään: minulla ei ole mitään kaduttavaa. Onpas. Katuminen ei olisi ollenkaan pahitteeksi. Todellisuudessa olimme osa koneistoa ja sitoutuneet neuvostovallan politiikkaan ja sen tekoihin. Vaikka osallisuutta voikin monin lieventävin argumentein puolustella, jokin raja siinäkin on oltava. Rivijäsenten vastuu ei ole tietenkään läheskään niin raskas kuin julkisuudessa kekkaloivien ja julkisuudesta elävien liikkeen kellokkaiden, joiden vastuu on suuri.”

Ruuskan luenta heittää häränpyllyä: ”Riviedustajan vastuu ei tietenkään ole niin suuri kuin kellokkaiden, lieventää [Sinnemäki] Aulikkiin kohdistamaansa kritiikkiä, mutta häntä jää ilmeisesti lopulta kismittämään se, että Aulikki Oksanen ei ole kohdellut vanhaa palttotaan samalla tavalla kuin hän itse.”

Tiedoksi: En lievennä kritiikkiäni. Aulikki on kellokas, ei rivijäsen.

Se minua on todellakin jäänyt kismittämään, ettei Aulikki ole kohdellut vanhaa palttootaan samalla tavalla kuin minä. Siitä pääsemmekin seuraavaan runoon, ”Takinkääntäjään”.

Aulikki Oksasen kokoelmassa Kootut mustelmat (WSOY 1992) on runo nimeltä ”Takinkääntäjä”. Siinä suhtaudutaan kriittisesti niihin, jotka ovat eri mieltä itsensä kanssa. Runo kuuluu seuraavasti:

Äkkiä se vain kieltää

menneisyytensä:

Ei, minulla ei ole takapuolta,

eikä takapuolessa karvoja.

Enkä yhtään kertaa kuullut,

kun kukko kolmesti lauloi.

Runo kertoo, miten naurettava takinkääntäjä on, eihän menneisyyttään saa tekemättömäksi kieltämällä sen suun puheella.

Sanoma jäisi köykäiseksi ilman kahden viimeisen säkeen moraalista kontrastia. Evankeliumialluusio näyttää antavan sanotulle painokkuutta: takinkääntäjä vertautuu Mestarinsa kieltäneeseen Pietariin hiilivalkealla.

Ehkä vitsiksi tarkoitettu alluusio ontuu, sillä siinä viitataan evankeliumeihin vääntyneessä muodossa: alkuperäistekstien mukaan Pietari kielsi Mestarin kolmesti ennen kuin kukko kerran lauloi.

”Totisesti minä sanon sinulle: tänään, tänä yönä, ennenkuin kukko laulaa, sinä kolmesti minut kiellät.” Parodia on pitkästä aikaa mahdollista, kun sen tekee runon minä itse.

Aulikki Oksasen viiteryhmän koodistossa takinkääntäjä on valapatto, kauniisti sanottuna henkilö, joka on pettänyt ihanteensa. Taistolaiskulttuurin ytimessä oli ja on uskollisuus ”asialle”.

Ken sen pettää, on takinkääntäjänä halveksuttava luopio ja hylkiö, joka vertautuu rikollis­maailman ilmiantajaan, vasikkaan. Muutenkin nämä suljetut organisaatiot muistuttavat ryhmädynamiikaltaan toisiaan. Toinen vertailukohta on tietenkin uskonlahkot ja niiden käytännöt.

Kun siis taistolaisjohtoon kuulunut liikkeen esilaulaja saattaa julkisuuteen runon, jossa hän tuomitsee takinkääntäjän, kyse on vakavasta asiasta.

Runoilija on 20 vuoden perspektiivillä havainnut hälyttäviä signaaleja yleistyvästä takinkääntäjien ilmiöstä. Runo on henkistä jatkoa tekijänsä lauluille ”Tilaa Tiedonantaja” ja ”Kenen joukoissa seisot”: jatka tilausta, pysy rivissä, älä karkaa!

Runon julkaisuaikaan taistolaisten pääesikunta­ eli Neuvostoliiton kommunistinen puolue, joka viime kädessä ja monin tavoin hyvin suoraviivaisesti, niin henkisesti kuin aatteellisesti, oli määrännyt taistolaisten agendan, oli joutunut lakkauttamaan itsensä.

Ei se mitään! Me meikäläiset olemme uskollisia ja lojaaleja suurelle asialle, tälle valtioterroria harjoittaneelle järjestelmälle, jonka osa olimme. Tätä menneisyyttä emme kiellä.

Hetkinen! Olen edellä kaikin tavoin todistellut, että Ruuskan teos Aulikin elämäkertana osoittaa taas kerran, miten menneisyyden kieltämisen narratiivi toteutuu.

Asia onkin nähtävissä näin päin: Anssi Sinnemäki on kääntänyt vanhan palttoonsa nimenomaan myöntämällä menneisyytensä, myös kaiken sen paskan mitä se sisälsi.

Takinkääntäjä on se, joka myöntää menneisyytensä. Ei aina ihan äkkiä, ehtii ehkä myöhemminkin, kuten puhuttelin Aulikkia jo Vastakirjassa. Merkintä on syksyltä 2008.

”Aulikki on ollut ystäväni. Nyt hän on singonnut syytöksensä minuakin, Katumon asukasta kohti. Vastaan hänelle: Tule tänne ja käännä sinäkin takkisi. Se on kunniallinen teko, joka puhdistaa ilmaa ja vastaa kuvitelmiemme ja ihanteidemme mukaisia Maailman Kirjailijaliiton Kautta Aikojen Eettisiä Ohjeita, joissa muun muassa kehotetaan kuuntelemaan omantunnon ääntä, noudattamaan totuutta ja asettumaan sorrettujen puolelle sortajia vastaan.” 

Anssi Sinnemäki on kirjailija.

Kanavan voit tilata täältä.

• Samalla kun elämäkerta kertoo kohteestaan, se avaa näkymän 1960- ja 1970-lukujen vasemmistolaisen kulttuurieliitin maailmaan, kirjoittaa Riitta Kylänpää Kanava-lehdessä. kirjallisuus

  Elämäkerta Aulikki Oksasesta avaa näkymän 60- ja 70-lukujen vasemmistolaisen kulttuurieliitin maailmaan

  4 MIN