Suomalainen kauhu­kertomus

Tommi Liimatan yhdennentoista romaanin nimi Verta valkokankaalla antaa osviittaa lajityypistä. Kirjailija itse luokittelee Soundin haastattelussa teoksen suljetun paikan dekkariksi.

Dekkariksi romaani on epätyypillinen. Muutama ruumis kyllä tulee, mutta jännitystä saadaan odottaa loppuun asti.

Yksi keskeinen elementti on kaupunkilaisuuden ja maaseudun välinen jännite.

Arno ja Armi laittavat Helsingin asuntonsa myyntiin. He ovat muuttamassa kahden pienen lapsensa kanssa maalle. Asunto saadaan kaupaksi, mutta sen jälkeen kylpyhuoneessa paljastuu paha kosteusvaurio. Myös parisuhteen pinnan alla pesii jotain ikävää.

Kirja pohtii kodin ja talon merkitystä. Ne tarjoavat turvaa mutta ovat alati uhattuina. Arno luennoi viisivuotiaalle pojalleen, miten hyvin metsämajat rakennettiin hänen nuoruudessaan. Majassa oltiin suojassa vihollisilta.

Ensimmäiset sata sivua kuvataan lapsiperheen arkea. Isä yrittää opettaa poikaa pärjäämään. Sitten perhe lähes unohdetaan. Ratkaisu tuntuu ensin dramaturgisesti oudolta, mutta se perustellaan lopussa.

Toisessa tarinalinjassa ollaan Hyytjärven vanhalla rautatieasemalla, jossa ystäväporukka järjestää jokavuotista kauhuelokuvafestivaalia. Tunnelma on kotoisa. Miehet ­koettelevat huumorissaan korrektiuden rajoja ja läträävät alkoholin kanssa. Naiset toruvat mutta eivät kauhean vakavissaan.

Liimatta kirjoittaa nasevasti ja dialogi on luontevaa. Hetkittäin huomioissa on itua: Jos ei ole nuorena rikkonut yhtäkään näyteikkunaa, se ennustaa vaikeaa masennusta keski-iässä.

Väliin viljellään tietoisen hölmöä huumoria: Tuntiessaan pakotuksen suolessaan hän muisti Raamatun sanat. Kokkare, joka ei enää puserru ulos, on ensimmäinen poistuja seuraavalla istunnolla. Viimeiset tulevat ensimmäisiksi.

Liimatta ei olisi Liimatta ellei hän käsittelisi asioita pikkutarkasti, vähän Karl Ove Knausgårdin tyyliin. Lukija saa yksityiskohtaisen raportin pyöränkumin vaihtamisesta, ulkomaisen laatuoluen mausta ja kotimaisen elokuvakulttuurin amatöörimäisyydestä. Vaarana on lukijan tylsistyminen. Pitkä toinen tarinalinja on suurimmaksi osaksi, teoksen oman hauskan muotoilun mukaan, ajantapporupattelua.

Verta valkokankaalla on suomalainen kauhukertomus. Yleisviritys on tragikoominen. Kun kauhua viimeinkin esiintyy, siinä ei ole mitään hohtoa. Pahuuttakaan ei esiinny. On vain epäonnisia ja surullisia käänteitä. 

Tommi Liimatta: Verta valkokankaalla. 320 sivua. Like, 2026.