Uskon kysymyksiä
Antti Hurskainen ottaa hengellisyyden haudanvakavasti.
Suntio on esseistinä aloittaneen Antti Hurskaisen (s. 1986) kolmas romaani, ja samalla syvin, hallituin ja paras.
Myönnän kaivanneeni kahden ensimmäisen jälkeen esseisti-Hurskaista takaisin. 22:ssa ja Kuihtumisessa oli esseistä tuttua kielellistä taituruutta, mutta romaaneina ne eivät vavahduttaneet. Mielessäni häilyi epäilys, että Hurskainen on parempi tekemään lauseita kuin kirjoittamaan romaaneja.
Suntio jakautuu kahteen osaan, joista ensimmäinen kulkee dialogina ja toinen monologina.
Vuoropuhelua pitävät pienen maalaisseurakunnan kirkkoherra Sirén ja suntio Turtola. Heidän pitkiksi venyvät repliikkinsä muistuttavat pikemminkin miniesseitä kuin kahden ihmisen luonnollista puhetta.
Romaanin ei tietenkään täydy vastata todellisuutta, vaan sen on oltava sisäisesti tosi. Suntiossa ensimmäisen osan vuoropuhelu toimii hienosti juuri esseemäisyytensä vuoksi.
Toisen osan yksinpuhelu koostuu Turtolan vankilasta lähettämistä kirjeistä, joiden vastaanottajina ovat hänen läheistensä, tuttaviensa ja työtoveriensa lisäksi Jumala, Sauli Niinistö ja koti.
Turtola istuu pitkää tuomiota rikoksesta, joka oli hänen näkökulmastaan armon ja rakkauden teko.
Kirjeet ovat sävyltään arvostelevia ja määrittäviä. Turtola ei ole camuslainen katumuksentekijätuomari, vaan pikemminkin valheellisuuden paljastaja. Hän on etevä tunnistamaan viat itsessään, mutta vielä etevämpi tunnistamaan ne muissa.
Jumalalta Turtola vaatii vain sitä, että hän pysyy etäällä ja miehenä: ”Sinun ja biologisen isäni ero on se, että pitäisin virheenä, jos tekisit intervention. Jumala tennisverkon toisella puolella? Mieluummin ei. Pysyttele patsaana, jonka ovat valtakunta, voima ja kunnia.”
Suntion toinen osa ei tarjoa yhtä vahvaa lukemisen mielihyvää kuin ensimmäinen osa. Teksti hohkaa kipua, mutta se pikemminkin turruttaa kuin koskettaa tai liikuttaa.
Voi olla, että Hurskainen on tällaista vaikutusta tavoitellutkin. Hän ei ole niitä kirjailijoita, jotka vuodattavat lukijoidensa päälle inhimillistä lämpöä.
Suomalaisessa nykykirjallisuudessa Suntio on siitä harvinainen romaani, että se ottaa uskon ja uskonnon kysymykset haudanvakavasti. Jos pitäisi nimetä Paavo Rintalan oppipoika, valintani olisi Hurskainen.
Tyylillisesti Hurskainen tulee Juha Seppälän viitan alta. Hän taitaa seppälämäiset assosiaatioiden kaksois- ja kolmoiskierteet, jotka tuovat tekstiin vivahteisuutta ja kerroksellisuutta.
Romaanin rakentajana Hurskainen ei ole samanlainen velho kuin Seppälä, jonka harakanpesät kätkevät sisäänsä nerokkaita juoni- ja tarinapunoksia.
Suntion temaattisessa ytimessä ovat kristillisen elämän peruskysymykset: synti, armo, kuolema, pelastus.
Sirén ja Turtola kavahtavat modernia liberaaliteologiaa, joka on kiinnostunut pikemminkin henkisyydestä kuin hengellisyydestä ja joka lähestyy uskonnollisuutta jokaisen omana juttuna.
Sirén kertoo kaipaavansa vanhan liiton ateisteja, jotka eivät uskoneet mihinkään: ”Oma juttu on tyhjään verrattuna notkea opinkappale.”
Syövyttävää pilkkaa Suntio kohdistaa viestintäjohtaja Mikael Jungnerin kaltaisiin pöhinäihmisiin, jotka ovat liian tohkeissaan itsestään voidakseen sitoutua uskoon eli itsensä pienentämiseen.
Jungner on julistautunut ”toivovaiseksi” eli postuskonnolliseen hyvän mielen oppiin, jossa myönnetään ”hampaat valkeina hymyillen, että usko oli meille liikaa”.
En tiedä, ansaitseeko suomalainen uskontokeskustelu niin väkevää romaania kuin Suntio, mutta on mahtavaa, että Hurskainen on sellaisen kirjoittanut.
Antti Hurskainen: Suntio. 282 s. Siltala, 2023.