Keinuntaa utopiasta ­dystopiaan

lapset kerätään lääketieteelliseen tutkimukseen kuin kesäleirille, lähes paratiisimaisiin oloihin. On vapautta, turvallisuutta ja mahdollisuus syviin ystävyyssuhteisiin.

Samaan aikaan on traumoja ja kokeellista hoitoa. Julmuuttakin. Myöhemmin lapsijoukko aikuistuu. He eivät ole varmoja siitä, onko heitä autettu vai vahingoitettu.

Riikka Pulkkisen kahdeksas teos, romaani Viimeinen yhteinen leikki, keinahtelee vuoroin kohti utopiaa, vuoroin dystopiaa. Ytimessä on kysymys siitä, mikä kaikki kuuluu tavalliseen elämään ja mikä taas vaatii parantamista, lääketieteellistä apua. Millaista apua trauman kohdannut lapsi tarvitsee?

Romaanin nykyhetki on jossakin lähitulevaisuudessa. Spekulatiivisuutta ei alleviivata, vaan se näkyy hienovaraisesti yksityiskohdissa kuten päiväkodin kasvojentunnistuksessa. Teos rakentuu kolmen näkökulmahenkilön äänen varaan. Heidän toisiinsa kohdistamat katseet ovat perhe-elämän kuvauksen ohella tiheintä ainesta.

Keskeisessä roolissa ovat yhden päähenkilön, vaimoltaan kadonneen Eliksen, kirjeet. Hän ei tiedä kenelle kirjoittaa, mutta dokumentoi pikkutarkastikin lapsuuttaan. Kirjeet kuvaavat sekä tutkimusta että tavallisempaa kasvua ja sen identiteettiä määrittäviä suhteita. Juonen tasolla polttavin kysymys on, saako Eliksen perhe hävinneen jäsenensä takaisin. Loppuun avautuva toinen iso, uuteen tutkimukseen liittyvä juonellinen asetelma jää etäisemmäksi.

Teos tuntuu rinnastavan epäeettisesti tehdyn tutkimushankkeen ja sen, että nykylapset kasvavat voimakkaasti medikalisoituneessa yhteiskunnassa.

Suorinta kritiikkiä kuullaan Eliksen lapsuudenystävän Novan suusta. Nova tilittää erityisesti masennukseen ja ahdistukseen määrättävistä SSRI-lääkkeistä ja liiasta luotosta niihin. Pulkkinen on lähteistänyt Novan esittämään kritiikin kirjan lopusta löytyvään lähdeluetteloon.

Tutkimuksesta, siitä mitä lapsille on todella tehty, kerrotaan enemmän henkilöhahmojen epäilyjä kuin tarkkaa tietoa. Epämääräisyys tutkimuksen ja siihen liittyvien eettisten kysymysten suhteen syö teoksen todistusvoimaa.

Viimeinen yhteinen leikki varoo ylipäätään etsimästä yksinkertaisia selityksiä lääketieteen ja yhteiskunnan ongelmiin, mitä voi pitää monisyisen kerronnan ansiona. Teos ei kuitenkaan tunnu oikein pääsevän suurissa teemoissaan ilmeisimmistä kysymyksistä eteenpäin, tarkempiin havaintoihin.

Romaanissa on oma viehätyksensä, mutta se on taidokkaampi odotusten nostattamisessa kuin niiden lunastamisessa. 

Riikka Pulkkinen: Viimeinen yhteinen leikki. 411 sivua. Otava, 2024.