Sinä, Pirkko Saisio

Heini Junkkaalan kirjoittama Pirkko Saision elämäkerta on mammuttimainen. Se on sitä paitsi kooltaan myös runsaalta sisällöltään ja yllättäviltä keinoiltaan.

Teoksen oli tarkoitus ilmestyä jo syksyllä 2022, mutta valtava aineisto paisutti tekstiä ja Junkkaala tarvitsi lisäaikaa viimeistelylle.

Saisiolla on juttua riittänyt. L­isäksi Junkkaala on kaivellut arkistoja intohimoisen paljon, jopa niin, että hän kertoo kustannustoimittajan jossain vaiheessa kieltäneen häntä menemästä enää yhteenkään arkistoon.

Sadan sivun kohdalla on saatu esiteltyä kirjailija-ohjaaja-näyttelijän sukulaiset. Kahdensadan sivun kohdalla Saisio ei ole päässyt vielä edes oppikoulusta.

Kun sivuja on lähes tuhat, voi tietysti arvata, että kerronta on perusteellista. Esimerkiksi monet Saision kouluaikaiset opettajat ja ystävät ovat saaneet omat lukunsa, jotka usein kietoutuvat jonkin anekdootin ympärille ja laajenevat siitä S­aision ominaispiirteiden ja maailmankuvan kuvaukseksi.

Mutta tylsistyä ei mammutin äärellä ehdi. Kun haastateltava ja kirjoittaja ovat molemmat huippudramaturgeja, pienistäkin sattumista saadaan iskettyä vetäviä tarinoita.

Usein Junkkaala joutuu epäilemään, ovatko tarinat edes totta. Saisio myöntää, että hyvä tarina on hänelle totuutta tärkeämpi.

”Tämän kirjan haastatteluja tehdessä minulla on vahvistunut käsitys siitä, että ihminen muistaa ne tapahtumat, jotka sopivat hänen narratiiviinsa, ja että ihminen tarpeen tullen muuntaa tapahtumat niin, että ne sopivat hänen narratiiviinsa”, Junkkaala kirjoittaa.

Tällaisin kommentein tekijä tulee matkan varrella useampaan otteeseen kommentoineeksi myös elämäkertaa kirjallisuuden lajina ja pohtineeksi elämäntarinoiden totuuksia.

Valitessaan kerrontatapaa Junkkaala on tehnyt erityisen ratkaisun. Hän kirjoittaa sinä-muodossa, suunnaten tekstinsä Saisiolle itselleen. Onko kyseessä maailman pisin kirje?

Junkkaala tuo reippaalla tavalla ajatuksiaan ja reaktioitaan esille tekstissä.

”Sinun kanssasi joudun koko ajan epäilemään, onko kertomasi varmasti totta. Se on uuvuttavaa ja etäännyttää minua sinusta”, hän kirjoittaa. Teatteri­korkeakoulun ajalta mukana on myös joitain yhteisiä muistoja, sillä Saisio toimi Junkkaalan opettajana.

Sinä-muodossa kirjoitetun tekstin lukeminen on kummallinen kokemus. Teksti tuntuu hyvin intiimiltä. Aluksi muoto jopa sai minut lukijana samaistumaan kohteeseen: sinä kuljit Kalliossa, sinä kirjoitit ystävällesi – minäkö? Aivan kuin kertoja olisi puhutellut juuri minua.

Sivujen myötä kerrontaan tottui ja Saisio kasvoi niin vahvaksi persoonaksi, ettei samaistumista enää tapahtunut samalla tavalla. Muoto tuottaa silti läheisyyden tuntua läpi koko kirjan.

Ympäröivästä yhteiskunnasta tai esimerkiksi tuttavista kerrottaessa sinä häipyy välillä taustalle. Silti vaikuttaa koko ajan siltä kuin Saisio olisi läsnä, samaan aikaan sekä kuuntelijana että esiintyjänä.

Saision hahmo voimistuu luk­u luvulta luonteikkaammaksi ja ennen kaikkea kiinnostavammaksi. Hän yllättää jatkuvasti. Junkkaala taitaa paitsi henkilön myös ympäröivien olosuhteiden kuvauksen erinomaisen elävästi. Saision lapsuudenmaisema eli 1950-luvun Kallio herää eloon, taistolaisuutta ilmiönä on eritelty tarkasti, pari esimerkkiä mainitakseni.

Saision avoimuus ja Junkkaalan tekemä valtava Saision ja tuttavien haastattelujen määrä takaavat, että Sopimattoman antama kuva kirjailija-ohjaaja-näyttelijästä on hyvin monisärmäinen ja siksi lumoava.

Junkkaala on ollut rohkea: vaikka monet kirjan henkilöt ovat elossa, hän on kirjoittanut hyvin henkilökohtaisistakin ristiriidoista. Saisio ei todellakaan aina näyttäydy niissä myönteisessä valossa, mutta osaltaan juuri siksi hänestä muodostuva kuva on niin vaikuttava. 

Heini Junkkaala: Sopimaton.­ 959 s. WSOY, 2023.