Uskomatonta ­lause­purkkaa

2 MIN

Kaikki tietävät ihmistyypin, joka ei pääse yli elämän vastoinkäymisistä vaan jankkaa asioistaan pakkomielteisesti. Marianna Kurton Öykkärin minäkertoja on sellainen. Elämässä hyvin menestynyt, tunnettu ja tasavallan presidentin kanssa kaveeraava mies kertaa taukoamatta samoja perhe­tapahtumia – hyvin tietoisena juttujensa toisteisuudesta ja ärsyttävyydestä.

Jutut kiertyvät kertojan elämän kannalta ratkaisevan tapahtumaketjun ympärille: Isä on rakastunut ärsyttävään taiteilijanaiseen, joka suhtautuu maailmaan kuin se olisi ”hänen anniskelualueensa”. Vanhemmat ovat eronneet, ja kertoja on muuttanut isän mukana taiteilijataloon.

Vanhempien lisäksi öykkärin hampaissa ovat neljä sisaruspuolta perheineen ja edesottamuksineen. Huutia saa etenkin velipuoli Jaska, ”kiinnostava kuin kivipaasi”.

Öykkäri kuvaa ihmisten elämää sosiaali­sena näytelmänä, jonka teennäisyyden kertoja narrina paljastaa. Havainnot ovat pahantahtoisia ja pikkumaisia mutta osoittavat hauskasti, miten banaalein uskomuksin ja puheenparsin perhesiteitä vahvistetaan. Romaanin nimestä huolimatta kertojan touhu ei ole pahimmanlaatuista öykkäröintiä, vaan pientä epämukavuuden tuottamista. Hän esimerkiksi juo uhmakkaasti lämmintä kaljaa sisarpuolensa lasitetulla terassilla kahvin ja konjakin sijaan.

Ja siitä sitten sainkin yhden lempilauseistani, lasitetussa terassissa on puolensa, sitä lausetta päädyin hokemaan ventovieraiden pöytiin kapakoissa ja ravintoloissa, ja tuon hokemisen lomassa sain aina huomata, miten nuo ventovieraat alkoivat pikkuhiljaa vilkuilla toisiaan kysyvästi ja ärtyneinä, vaikka alun perin he olivat olleet niin pökerryttävän iloisia siitä, että olin istahtanut juuri heidän pöytäänsä.

Kurton romaani on virkkeiden venyttämisen, nokkelan kielenkäytön ja rytmin hallinnan taidonnäyte, uskomatonta lausepurkkaa. 350-sivuinen monologi keikkuu koko ajan raivostuttavan ja nerokkaan rajalla, mikä on epäilemättä ollut kirjailijan tavoite. Öykkäri on myös riemastuttava näyte epäluotettavasta kertojasta. Minäkertoja selostaa seikkaperäisesti tilanteita, joissa ei ole ollut mukana, ja arvostelee muita asioista, joihin syyllistyy jatkuvasti itse.

Hetkittäin fasadi säröilee ja mies tulee paljastaneeksi, millaisesta kokemuksesta käsin hän asenteensa ammentaa. Kerronta menee kohti ”ratkaisevaa maanjäristystä tai ydintärähdystä, joka teki minusta minut”. Lopussa paljastuu, ehkä hieman latteasti, että öykkärikin on vain ihminen, haavoittuvainen. 

Marianna Kurtto: Öykkäri. 352 sivua. Otava, 2026.