Viisi episodia ­vähemmistöistä

Alkukuvassa ihmisjoukko makaa limittäin silmät suljettuina. Näyn toteuttajiin kuuluu kahdeksan käsikirjoittajaa, neljä musiikin tekijää, kolme kuvaajaa ja kaksi ohjaajaa.

Parvet on poikkeuksellisella tavalla kasattu elokuva. Pitkästä listasta puuttuu yksi titteli, tahallaan: Hannaleena Hauru on tämän parven taiteellinen johtaja, kärkilentäjä.

Hauru halusi kehittää ”dramaturgisia työkaluja”, jotka auttavat vähemmistöihin kuuluvia suomalaisia.

Järjestettiin avoin haku elokuvaan, joka käsittelee ”suomalaista kansallisidentiteettiä osana kolonialisuutta”. Hauru ja toinen tuottaja Emilia Haukka valitsivat 70-henkisen työryhmän, jonka jäsenet kehittivät käsikirjoitusta ja työtapoja.

Työryhmät tekivät viisi episodia rasismista ja sukupuolivähemmistöistä.

Ensimmäisen osan aihe on nuorista naisista kertovalle nykyelokuvalle tavanomainen: urheilijan suorituspaineet. Jalkapallojoukkueen kapteeni epäilee suosionsa johtuvan ulkonäöstään. Valmentaja kutsuu häntä ”international-tyypiksi” ja tarkoittaa, ettei markkinointikelpoinen pelaaja ole valkoinen.

Tällainen huumori on Haurulle tyypillistä. Se jää kuitenkin vähiin. Kerronta laahaa ja repliikit toistavat, miten kukaan ei ymmärrä juuri minua. Rasismia käsitellään kuin opetusvideossa, jossa rasismin kokija ja aiheuttaja kohtaavat arkisessa tilanteessa.

Toisessa episodissa päähenkilö kuulee typerän kommentin kiharasta tukastaan. Tilannetta korostetaan ilmeillä, takaumilla, surinalla, nopeilla leikkauksilla ja lähikuvilla jännittyneestä kädestä. Sen jälkeen käydään vielä dialogi aiheesta.

Ensemblen vetämä, tekijöiden omia kokemuksia sekoittava elokuva ei ole Suomessa täysin tavatonta. Viimevuotinen Saara Cantellin perhedraama Sisarukset kaatui käsikirjoituksen poukkoilevuuteen.

Parvet pomppii tietoisesti. Verrokkeja on luontevampi hakea nykytaiteesta. Esimerkiksi mediataiteilija Pilvi Takala läksytti valtaa käyttäviä vartijoita videoteoksessaan Close Watch. Se tuntui saarnaavalta verrattuna Takalan aiempaan, tarkkanäköiseen tuotantoon.

Parvet jättää saman tunteen.

Yhtenä työskentelymetodina oli, että enemmistöön kuuluvat antoivat tilaa vähemmistöille. Samalla enemmistöhahmot tehtiin riippuvaisiksi vähemmistöhahmojen tarinoista. Päänäyttelijät saivat myös olla päättämässä kohtaustensa kuvasuunnittelusta.

Se näkyy. Elokuva toistaa tilanteita, joissa vähemmistön edustaja nuhtelee ja ojentaa enemmistöhahmoa, joka nyökyttelee kritiikille hyväksyvästi. Toteutetaan fantasiaa­ turhaumien purskauttamisesta, joissa muut hiljentyvät ymmärtämään, kun henkilö kertoo, ettei koe tulevansa nähdyksi. Syyksi ehdotetaan cis-katsetta ja white gazea.

Haurun aiemmat elokuvat, draamakomedia Lauri Mäntyvaaran tuuheet ripset ja metasatiiri Fucking with Nobody iloittelivat karnevalistisesti. Elokuvien katsojaluvut jäivät yhteenlaskettunakin alle kymmeneentuhanteen, mutta ne edes ärsyttivät suunnattomasti.

Nyt tilalla on turruttavaa hymistelyä ja harmitusta. Yhteiskunnallinen kommentointi jää X-viestipalvelusta tutun liturgian tasolle.

Raivo nykytilanteesta tulee voimakkaimmin esiin kohtauksessa, jossa poliitikot väittelevät uupuneiden aktivistien kanssa saamelaisten oikeuksista. Osion ohjannut Katja Gauriloff luo kyllä säpinää, mutta jää kauas Je’vida -draamansa hienovaraisesta tavasta käsitellä saamelaisten ulkopuolisuutta.

Haurun havittelema haptisuus, moniaistillisuus, onnistuu harvoin. Se on läsnä väläyksessä, jossa tavallinen tilanne treffeillä tuo päähahmon mieleen epämiellyttäviä kosketuksia. Ohjaajan aiemmin käyttämä somekuvasto on vaihtunut kauhuelokuvien­ outouksiin. Laulukuoro alkaa hönkiä ja Miss Suomi -kisaajat tuijottavat kuin animehaamut. Ja jos haluaa tosissaan kertoa ihmisen sisimmästä, pitää ilmeisesti laittaa hahmo harhailemaan betoniluolaan taskulampun kanssa.

Episodit limittyvät mutta eivät luo kokonaisuutta. Yhteenvedossa ei auta tavanomainen taidetemppu, puhumaton pukumies, joka vaeltelee kylmässä kaupungissa puolentoista tunnin ajan.

Kahdesti näytettävä avainkuvakin jää kliseeksi: siniristilippu rytättynä pakettiauton lattialle. 

Hannaleena Hauru, Katja Gauriloff: Parvet. Elokuvateattereissa 18.10. ★★