Paljon puhetta kuolemasta
Kirjakielinen dialogi ja jähmeät vertauskuvat kuormittavat Pirjo Honkasalon visuaalisesti kaunista elokuvaa, Tero Kartastenpää kirjoittaa.
2
MIN
pirjo Honkasalo on sanonut tavoittelevansa elokuvissaan ”eläimen hiljaisuutta ihmisessä”. Ohjaajan saaristodraama Orenda on niin täynnä kulmikasta keskustelua elämän suurista kysymyksistä, että äänettömyys jää paitsioon.
”Orenda” tarkoittaa käsikirjoittaja Pirkko Saisiolle alkuvoimaa, joka synnyttää ja tappaa elämää. Linnut, kalat, lampaat ja hyönteiset pääsevät osaksi metaforatykitystä.
Ylpeän jäykistelevä elokuva ei yllä 78-vuotiaan akateemikon parhaimmistoon. Ohjaaja toteuttaa jälleen täysillä uskomustaan, että kauneus tarvitsee ympärilleen kärsimystä ja kuolemaa.
Oopperalaulaja (Alma Pöysti) on menettänyt hermonsa, koska puoliso on kuollut. Syyllisyys ajaa hänet entisen laulajan, nykyisen papin (Pirkko Saisio) karulle saarelle. He käyvät katkonaista, kirjakielistä keskustelua, jossa on paljon saisiolaisen nasevia heittoja. Rytmi kuitenkin kompastelee ja satunnainen huumori alleviivataan virnulla. Saisio on kirjoittanut itselleen pääroolin viisaana pappina, jonka saarna ei ota päättyäkseen. Pöysti käyttää koko repertuaariaan riemusta vihaan, että kohtauksiin saisi irtonaisuutta.
Viimeistään Melancholian 3 huonetta teki Honkasalosta merkittävimmän suomalaisen dokumentaristin. Vähäpuheinen teos tavoitti sodan musertamien lasten kaihon. Sama särkynyt viattomuus siirtyi vakuuttavasti perhedraamaan Betoniyö.
Orendan tapa kuvata lasta on tylpempi ja osoittelevampi. Jaloissa pyörii persoonaton poika, joka kuiskailee viisauksia pyhyydestä ja kasaa toteemikokkoa rannalle.
Uni ja päivä kietoutuvat. Symboliikka on patsastelevaa kuin Hugo Simbergin Haavoittuneessa enkelissä tai Ingmar Bergmanin Seitsemännessä sinetissä.
Orenda kurkottaa samaan arkiseen maagisuuteen kuin Honkasalon sisardraama Tulennielijä. Jälleen lauletaan yhdistävästi saksaksi ja venäjäksi. Kahden ihmisen välinen jännite vain hukkuu teatraalisuuteen.
Max Smeds teki vaikutuksen jo Shadowland-dokumentin toisena kuvaajana. Siinä maisema tuntui uhkaavalta. Orendan laajakuvissa tavoitetaan pyhyyttä, joka dialogissa juuttuu omaan ylevyyteensä. Luoto höyryää kuin alkumeri.
Tyyli ottaa askeleen perinteiseen realismiin, kun hahmot käyvät symboliikasta vapaassa kaupungissa. Näissä kohtauksissa toivoo, että ei enää koskaan palattaisi taideilmaisun saarelle. Siellä kun pitäisi vaikuttua siitä, että lapsi juoksentelee puiset enkelinsiivet selässään.
Pirjo Honkasalo: Orenda. Elokuvateattereissa 17.4. ★★★