Suomalaisia ahdistaa aina

Satunnainen kohtaaminen Venezuelassa tuo yhteen nuoren paikallisen naise­n ja suomalaisen reppu­reissaajan. Orastava rakkaus syvenee toisella matkalla ja sadoilla viesteillä. Flora muuttaa pojan luokse Helsinkiin.

Suomi ei ole Venezuela. Se käy nopeasti selväksi, mutta ylpeys ei anna myöten kertoa kotimaahan äidille ja isälle muuta kuin että hyvin menee.

Ei, vaikka aina ei menisikään, kunnes sitten kuitenkin näin todella on. Mutta aikaa se vaatii.

Suurin piirtein näin Lois Arma­s (s. 1987) tyylittelee esikoisromaanissaan Flora.

Lois Armas on muuttanut niin ikään Venezuelasta Suomeen. Yhtäläisyyksiä löytyy, muun muassa kiinnostus kieleen ja sen ammatilliseen hyödyntämiseen. Samoin motiivi muutolle on tiettävästi kirjan päähenkilön kanssa yhteneväinen.

Muotokuvaa Florasta piirretään hänen läheistensä silmin.

Temperamenttinen, mutta sopeutuvainen nainen nähdään poikaystävän, suomalaisten ystävien, työkavereiden ja vanhempien silmin.

Samalla piirtyy kuva Suomesta ja Helsingistä ulkopuolelta tulleen kokemana. Näkymä on arkkitehtonisesti kaunis.

Sen sijaan täällä asuvat ihmiset ovat kovia ahdistumaan. Riemunkirjavaa joukkoa eri taustoilla, elämäntilanteilla ja seksuaalisilla suuntauksill­a yhdistää mahtava itsesääli, masennus, turhuuden kokemus, epävarmuus ja ahdistus. Riemumielin ja tyytyväisenä Helsingissä ei elämäänsä vaella läpi kukaan. Erityisen herkkiä ahdistumaan ovat äidit. Ja poikamiehet sekä nuoret parit. Ja vanhempi kansanosa. Kaikki, joiden nahkoihin Lois Armas kirjassaan hyppää.

Ystävyyden lisäksi Flora nostaa esiin kotiin liittyvää tematiikkaa. Mitä tarvitaan, että se on olemassa? Vieraaseen kulttuuriin sopeutuessa siitä kun tulee väistämättä turvapaikka, jossa ei tarvitsisi selviytyä. Mutta jos kuitenkin pitää, ahdistuvan, neuroottisen ja pettävän puolison kanssa?

Flora on varmaotteinen ja kiinnostavakin, mutta se ei tunnu tavoittavan mitään erityisen uutta.

Toisaalta myös tosielämässä Helsingissä asuu paljon ahdistuneita ihmisiä, joten ehkä he saavat kirjasta vertaistukea.

Enemmän aurinkoista puolta katua tallustelevalle epävarmuuksissa piehtarointi tekee myös tehtävänsä – ei tässä elämässä ole toden totta sittenkään kuin hukkaan heitettyjä mahdollisuuksia! Nuorena äitinä ajattelisin kirjan luettua­ni varmasti, että lasten takia elämä meni haaskuuseen.

Ainoa, joka ei pääse ääneen, se muualta tullut Flora, näyttää pärjäävän ihan mukavasti. 

Lois Armas: Flora. Suom. Maria Lyytinen. 271 s. WSOY, 2023.