Vanhan naisen sankarimatka

Helvetti on toiset ihmiset, etenkin he, jotka haluavat kertoa tarinasi puolestasi. Leonora Carringtonin romaanissa Kuulotorvi vanha nainen ottaa tarinoinnin vallan itselleen ja antaa totta vie palaa.

92-vuotias Marian Leatherby saa lahjaksi kuulotorven ystävättäreltään Carmellalta. Äkkiä hän kuulee kaiken sen, mitä hänestä puhutaan. Komean esineen avulla Marian saa selville, että hänen perheensä aikoo laittaa hänet seniilien naisten vanhainkotiin, Laitokseen. Lisäksi hänelle valkenee, että hänen sukulaistensa mielestä hän joutaisi olla jo kuollut.

Laitos osoittautuu Marianin ihmemaaksi. Hän päätyy seikkailuihin ja fantastisiin tilanteisiin, joissa yhdistyvät kreikkalaiset myytit, kelttilegendat ja klassiset sadut. Kerronnallisesti Kuulotorvi on kuin maatuskanukke: siinä on kerroksia kerrosten päällä, tarinoita tarinoissa.

Kertojana Marian on epäilyttävä ja mahdoton. Parrakkaana hän ylittää sukupuoliodotuksia. Hän on ehkä iäkäs mutta myös iätön. Marianilla on parikymmentä vuotta vanhempi äiti, joka matkustelee yhä.

Suomenkielisen yleisön on jo aikakin tutustua Leonora Carringtoniin (1917–2011), brittiläiseen surrealistitaiteilijaan ja kirjailijaan. Carringtonin leiskuvasilmäinen, tummakiharainen hahmo on helppo tunnistaa hänen varhaisista maalauksistaan.

Carrington tunnetaan etenkin kuvataiteilijana. Porvarisperheen villikkotytär kiinnostui surrealistisesta taiteesta. Tavat­tuaan eräissä juhlissa Max Ernstin hän sujahti surrealistien sisäpiiriin. Taiteilijaparin tie vei Etelä-Ranskaan, ja siellä Carrington teki ensimmäiset merkittävät maalauksensa.

Toinen maailmansota katkaisi Ernstin ja Carringtonin liiton. Carrington koki hermoromahduksen ja joutui Espanjassa mielisairaalaan. Hän kirjoitti laitoskokemuksistaan muistelmateoksen Down Below.

Sodan jälkeen Carrington löysi luovan yhteisön Meksikosta. Hänen ystäväpiirinsä kuuluivat surrealistitaiteilija Remedios Varo ja elokuvaohjaaja Alejandro Jodorowsky.

Carringtonin romaani The Hearing Trumpet julkaistiin alun perin vuonna 1974. Se saadaan nyt ensimmäistä kertaa kokonaisuudessaan suomeksi Kristiina Drewsin riemastuttavan vapaasti virtaavana käännöksenä. Tätä ennen Carringtonilta on jul­kaistu suomeksi novelli Debytantti kokoelmassa Pahoja tyttöjä, villejä naisia (suomennos Pia von Essen).

Monipuolista tekijää on alettu nostaa meillä ja muualla. Carringtonin maalauksia oli esillä Kööpenhaminassa vuonna 2022 ja Tallinnan Kumu-museossa 2024. Hänen vaiheistaan on tehty elämäkertoja.

Suomessa Carringtonista ovat kirjoittaneet E.L. Karhu ja Taneli Viljanen. Karhu kertoo Suurteoksia II -antologiassa, miten luki Kuulotorvea kerran toisensa jälkeen kirjoittaessaan esikoisromaaniaan Veljelleni ja nimeää sen Kuulotorven sisarteokseksi.

”Kysymys on kertojan asennosta suhteessa yleisöön, kertojan asennosta suhteessa maailmaan, huumorista, rytmistä, seikkailunhalusta.”

Taneli Viljanen on kuvitellut Carringtonin avulla toisenlaisia tulevaisuuksia. Viljanen kertoo teoksessaan Varjoja, usvaa, miten hän ajattelee Carringtonin elämänpiirin olleen Meksikossa jonkinlainen omalakinen, luova ja kriittinen todellisuus virallisen, patriarkaalisen perhe-elämän sivussa.

”Sillä tavoin kauniiden ja tärkeiden asioiden on mahdollista olla olemassa”, Viljanen kirjoittaa.

Unenomaista Kuulotorvea on mahdotonta tiivistää muutamaan keskeiseen käänteeseen. Se kertoo tarinoinnin vapaudesta. Se on myös romaani hoivapolitiikasta, vanhusten oikeuksista, ympäristökysymyksistä ja ystävyydestä.

Nobel-kirjailija Olga Tokarczuk kirjoittaa suomennokseen liitetyissä jälkisanoissa Kuulotorven eksentrismin filosofiasta. Romaani innostaa kulkemaan riemukkaasti vastavirtaan.

Marian Leatherbyn tarinointi on täysin hänen omaansa, ja hänen huumorintajunsa on kesytöntä.

Mikä ihaninta, Marianin ja muiden vanhusten huumori ei ole tippaakaan kyynistä. Inhimillisenä ja lämpimänä se avaa portteja uuteen. 

Leonora Carrington: Kuulotorvi. Suomennos Kristiina Drews. Jälkisanat Olga Tokarczuk. 197 sivua. Kosmos, 2025.