Huvittavaa ja harrasta

Kuvataiteilija-kirjailija Hannu Väisänen kartoittaa lyhytproosateksteissään arkisen ja pyhän – tai omituisen – risteyksiä. Lyhyet kertomukset, jutut tai kokoelman nimen mukaisesti ”ohukaiset” tarjoavat välähdyksiä satunnaisten ihmisten elämästä ja oikuista.

Kehys on usein kulttuurihistoriallinen. Neuvostopoliitikkojen nihkeä suhde avantgarde-taiteeseen ja 60 vuodeksi kadonnut Kazimir Malevitšin Musta risti ovat innoittaneet jutun ”kivun siirtovaikutuksista”. Historialliset ja kuvitteelliset henkilöhahmot yrittävät kostaa ”kiukkunsa kohteelle” jotain elotonta vahingoittamalla. Heihin lukeutuu puolustusministeri Kliment Vorošilov, joka kertojan mukaan ampui Malevitšin maalausta ja virtsasi sen päälle, koska ei saanut vaihdettua varastamaansa teosta sveitsiläiseen suklaaseen.

Väisäsen huumori ilmenee usein jo aloituksessa: ”Syvällä kallioluolassa kyyhötti joukko Jeesuksen Veren Komppa­nian väkeä vaaleanharmaissa kaavuissaan ja odotti maailmanloppua.” Kielikuvat ovat hauskoja. Vihreä limonadi ”menee alas kuin huomioliivejä joisi” ja syyssumu on kaadettu ”kaupungin ylle kuin vispattua piimää”.

Koominen ei kuitenkaan ole Ohukaisten ainoa rekisteri. Parhaissa kertomuksissa absurdiin sekoittuu elegistä, huvittavaan harrasta. Teksteistä vaikuttavin pohtii, miksei onnettomuuksien ja rikosten uhreille ole muistolaattoja kuten kristittyjen vainoissa kuolleille. Myöhempien aikojen marttyyreihin novelli laskee lukutaidottoman filippiiniläissiivoja Estrellan, joka opettelee Rooman bussiaikataulut ulkoa, mutta eksyy silti, jää kadulle asumaan ja kuolee pahvilaatikossa.

Vähäosaisten virta ikuiseen kaupunkiin on loppumaton. Novelli kieputtaa hienosti yhteen globalisaation ongelmat ja ihmisten ikiaikaisen pyrkimyksen kuoleman merkityksellistämiseen.

Pidän myös pikkuporvarillisen elämäntyylin karnevalisoinnista, jossa freudilainen yliminä tunkeutuu hienostoasuntoon kuin räyhähenki. Samaan aikaan kodin omistaja, psykiatri Menottier, ”motkottaa tarjoilijalle” ja kruisailee rantapuistikossa.

Kertomus kahden miehen onnesta on puolestaan revanssi homofiktion ankealle perinteelle, jossa homot yleensä ”eheytyvät” heteroiksi tai kuolevat. Mutta mitään pahaa ei tapahdu. Rakastavaiset viettävät leppoisan illan joutumatta ”pilkotuiksi Danten Helvetin alimmissa kerroksissa”.

Vaikka Väisäsen leikkisää proosaa on ilahduttavaa lukea, kovin vahvaa muistijälkeä se ei jostain syystä jätä. Ohukaisia on kuin veikeä uni, jonka unohtaa herättyään. 

Hannu Väisänen: Ohukaisia. 202 sivua. Otava, 2026.