Hyvän mielen jännitystä

Tiedetrillereitä kirjoittava Tiina Rae­vaara on uusimmassa Peilityyni-kirjassaan edelleen hyvässä vedossa.

Sarjallinen päähenkilö Eerika Hämeranta aloittaa seikkailunsa kuitenkin siinä määrin rauhallisesti ja vain omia aatoksiaan vatvomalla, että hetken aikaa lukija epäilee kirjaa välityöksi. Kun tarina etenee, siitä keh­keytyy totutun runsas ja mukaansatempaava.

Hämeranta on tyttärensä leirikoulun valvojana Paraisilla, kun yksi nuori katoaa. Liikkuiko paikalla vene?

Tiedettä harmailla alueilla tehneellä Hämerannalla on tyttären syntymään liittyvä oma salaisuutensa, joka uhkaa jälleen paljastua.

Raevaaran trillerien näkemys tieteentekijöistä on lohduton. Nämä hahmot ovat toinen toistaan mielipuolisempia, eikä kukaan ole eettinen. Tällä kertaa petolliset tutkijat ovat korruptoineet valvontayhteiskunnan.

Saariston avoimilla ulkoselillä kulminoituvassa tarinassa motiiveja ja seurauksia ei avata loppuun asti, joten paljon jää lukijan pääteltäväksi.

Peilityynen loppumaku on hieman höttöinen. Omintakeisin sisältö eli tieteen tekeminen, se jolla Raevaara ainakin minut hurmasi, jää nyt sivurooliin.

Tiina Martikainen asuu maineikkaassa kirja- ja kesämökkipitäjässä Sammatissa ja siellä työskentelee myös Martikaisen sarjallinen päähenkilö, rikosylikonstaapeli Mira Tulenheimo.

Isoon rooliin Verijäljissä nousee myös polii­sikoira Ruuti, joka kaivaa esiin muinoin haudattuja ruumiita.

Jostain nuoruuden hämäristä kumpuaa partioharrastukseen liittyvä teko, joka vaatii nyt vihdoin kostamista. Varhaiskeski-ikään ehtineitä naisia aletaan tappaa järjestyksessä.

Martikainen kirjoittaa vetävästi mutta vähäverisesti. Verijälkien voi kuvailla kuuluvan ”hyvän mielen dekkareihin” vailla yhteiskunnan epäkohtia. Teksti on kevyttä ja sikäli erinomaista kesälukemista.

Ongelma on se, että jos lukeminen kat­keaa, muistikuvat jo luetusta saattavat olla hämärät. Sen sijaan kirjan henkilöt ovat muistamisen supersankareita, koomisuuteen asti.

Tarinankerronnan väliin sijoitetut murhaajan värssyt ovat todella kökköä kotitalousrunoa, toivottavasti tietoisesti tehtynä.

Virkistävästi päähenkilöpoliisi on hyvin tavallinen ihminen, vaikka vähän ujo. Ruuti tuo mukaan omintakeisen säväyksen, jolla sarja erottuu muista – seuraavaa osaa odottaa ihan mielellään.

Kesälomahommaa jos mikä on vaeltaminen erämaassa, pussiruoan syöminen ja teltassa nukkuminen.

Neljä lapsuudesta asti yhtä pitänyttä naista käy yhä vuotuisella yhteisellä reissulla. Aiemmin he ovat lähinnä pulikoineet bikineissä lomaparatiisien altailla ja avautuneet miehistä, seksistä ja työelämästä skumpan voimallla. Nyt kun yksi heistä vuorollaan saa päättää lomakohteesta, tulos on neljän päivän vaellusreissu Norjan vuoristoihin.

Lucy Clarken menestystrilleri Vaellus on erämaajännärinä mainio.

Taustatutkimus on tehty hyvin. Varusteet ja muu tekninen osuus kestävät eräkonkarin katseen. Clarke on kertonut vaeltaneensa kirjaa varten Norjassa ja syöneensä retkikeittimellä valmistettuja nuudeleita.

Toisaalta myös päähenkilöt ovat kiinnostavia ja todentuntuisia, vaikkakin hieman pitkälti esiteltyjä – Vaelluksen alku tuo mieleen muinaisen rockkappaleen, jossa mukaan kerätään omassa osiossaan aina yksi uusi jengin jäsen.

Kirjan rakenne on kauttaaltaan johdonmukainen ja onnistunut, vaikka ei erityisen omalaatuinen. Clarke osaa työnsä.

Trendivärinää kirjaan tuo The White Lotu­s -sarjan tyyppinen aloitus. Prologi kirjoitetaan siten, että esiin nousee yksi ruumis, jonka konteksti kyllä kerrotaan, mutta ei sitä, kuka hän ryhmästä oli ja minkä vuoksi henki on riistetty.

Vaellus on lajityyppinsä valioita, ilman liikaa yritystä olla ikimuistettava. 

Tiina Raevaara on Suomen Kuvalehden kolumnisti.

Lucy Clarke: Vaellus (The Hike). Suomentanut Kristiina Vaara. 380 sivua. Otava, 2025.

Tiina Martikainen: Verijäljet. 348 sivua. Otava, 2025.

Tiina Raevaara: Peilityyni. 288 sivua. Like, 2025.