Lingvisti osuu ja hosuu

Kielitieteilijä ja tv-persoona Janne Saarikivi paneutuu esseissään kielen ja mielen kytköksiin niin psykologiassa, filosofiassa kuin eläinten maailmassa.

Kieli vie tarjoaa paljon mielenkiintoista kielitieteestä kiinnostuneelle. Saarikivi havainnollistaa esimerkiksi käsitteen metsä merkityksiä eri kulttuureissa ja avaa muutoksia, joiden myötä egyptiläisistä hieroglyfeistä on tullut meidän tuntemiamme kirjoitusmerkkejä.

Esseistä kiinnostavin sepittää länsimaisen filosofian kontrafaktuaalista historiaa. Millaisia suuntia eurooppalainen ajattelu olisi ottanut, jos sitä olisi kirjoitettu suomeksi?

Saarikiven mukaan verbiä ”viitsiä” on vaikea kääntää ruotsiksi, venäjäksi tai englanniksi, vaikka se kiteyttää aivan omanlaisensa merkityksen: ”Viitsiminen on kyvyn ja tahdon rinnastamista.”

Havainto on olennainen, kun ottaa huomioon Kantin ja Schopenhauerin filosofian. Tahto on kummassakin keskeinen käsite.

Esseen tärkeä kysymys on se, mitä seuraa, jos suomen kieltä ei jatkossakaan käytetä ajattelun kielenä. Niin uhkaa käydä, sillä suomalaiset eivät kirjoittajan mukaan aina arvosta äidinkieltään eivätkä tunne historiaansa kovin hyvin. Mannerheimiä ihaillaan suurimpana suomalaisena, vaikka tämä oli ”harvinaisen tietämätön suomen kielestä, suomalaisesta kansankulttuurista ja suomalaiskansallisesta nationalistisesta taistelusta”.

Esseet etenevät vauhdikkaasti, ja Saarikivi kynäilee melkein petollisen sujuvasti. Arabeilla on kielen ja yhteisen kirjoitusjärjestelmän ansiosta ”jonkinlainen ylipaikkainen identiteetti”, kun taas serbit ja ­kroaatit ovat identiteetiltään ”syvästi erilaisia ja myös keskenään vihamielisiä”. Aakkoston ja nationalistisen politiikan välille ei ehkä kannattaisi vetää näin suoria yhtäläisyysmerkkejä. Argumentaatiossa on usein tämäntapaisia yksinkertaistuksia ja aukkoja.

Hosumisen lomassa Saarikivi teroittaa instrumenttiaan. Tuttuun tapaansa hän puolustaa kulttuurien moninaisuutta ja humanistista sivistystä angloamerikkalaiselta kulttuuri-imperialismilta sekä yliopistot kaapanneelta tulosajattelulta. Jälkimmäistä suomitaan muistuttamalla, etteivät oivallukset synny mitaten ja puristaen, päin vastoin:

Yhteiskunta menettää sen varsinaisen hyödyn, jota kummallisiin asioihin syvällisesti perehtymisestä olisi, nimittäin ajattelun, hengen ja yhteisön vapauden, joka tuottaa paitsi tieteellisiä ja teknisiä innovaatioita, myös yhteiskunnallisia muutoksia.

Voiko tuota osuvammin sanoa? 

Janne Saarikivi: Kieli vie. 246 sivua. Teos, 2026.