Kadonnutta iloa etsimässä
Tekijät haluavat urheilun kulttuurin piiriin oopperan ja kirjallisuuden rinnalle, Outi Hytönen kirjoittaa.
Urheiluhullut kirjailijat Juha Hurme ja Teijo Pyykkönen haluavat palauttaa ilon ja leikin keskeiseksi osaksi urheilua ja kaikenlaista liikkumista. Tämän asian he esittävät yhteisessä kirjassaan Hiki ja hurmos, joka on värikäs manifesti moninaisen urheilun ja liikkumisen puolesta.
Aiemmin hauskuutta on ollut, ei enää. Katoamisen syitä ruoditaan Pyykkösen kirjoittamissa luvuissa, joissa käydään kriittiseen sävyyn läpi nykyurheilun ilmiöitä.
Määrittelemisen ongelma johdattaa hyvin alkuun. Kaikki liikkuminen pitää määritellä, nimetä tavoitteen mukaan. On huippu-urheilua, urheilua, liikuntaa, arkiliikuntaa ja ulkoilua.
Kategorisoinnin kautta päästään pohtimaan tavoitteellisuutta ja hyödyllisyyttä: Pyykkösen mukaan ilon ovat vieneet liikkumisen valjastaminen poliittisiin ja kansanterveydellisiin tavoitteisiin sekä jatkuva, aina vain tarkempi suoritusten mittaaminen esimerkiksi älykelloilla.
Kaunokirjallisuudella on kyky kuvata ja tallentaa ilmiöitä ja ilmapiiriä, jotka eivät välity yhtä hyvin tietokirjallisuudesta.
Hurme antaa lyhyissä osuuksissaan napakoita ja osuvia näytteitä suomalaisen kirjallisuuden urheilukuvauksista. Hän lainaa muun muassa Pentti Haanpäätä, Kalle Päätaloa ja Petri Tammista ja kirjoittaa kuvauksia itsekin. Niistä löytyy urheilun riemua, täysin tavoitteetonta menoa, jossa omistaudutaan hullutuksille silkasta nautinnosta.
Pyykkösen ja Hurmeen osuudet eivät suoraan kommentoi toisiaan. Yhteydet jäävät lukijan sidottavaksi.
Välillä Pyykkösen osuuksissa ei ole täysin selvää, miksi kustakin aiheesta kirjoitetaan. Hän arvioi ja punniskelee urheilujohtajuutta ja rahoitusta, oikeaa ja väärää harrastamista, elämyshakuisuutta ja ulkoilua.
Näkemys nykysysteemin raskaudesta, määrittelyn taakasta, rahan vallasta ja pakonomaisesta mittaamisesta on vankka, mutta epäselväksi jää, miten taakasta irtaudutaan. Mitään varsinaisia ratkaisuehdotuksia ei tarjota.
Mistä siis löytyisi kaivattu ilo? Kaunokirjallisuusnäytteet viittaavat myös nostalgiseen menneeseen haikailuun.
Ehkä ratkaisun löytäminen onkin tarkoitus jättää lukijan pohdittavaksi. Ajattelemisen aihetta ja uusia näkökulmia ainakin tarjotaan virikkeeksi yltäkylläisesti, hauskoilla anekdooteilla höystettynä.
Hiki ja hurmos on vankka ja rehevä kulttuuriessee.
Tekijät haluavatkin tuoda urheilun kulttuurin piiriin oopperan ja kirjallisuuden rinnalle.
Juha Hurme ja Teijo Pyykkönen: Hiki ja hurmos. 303 sivua. Into, 2026.