Luonto valitsi avioliiton
Heikki Sarjaman kirja tekee kunniaa Edvard Westermarckille.
Sosiologi Heikki Sarmajan kirjan perusidea on, että avioliitto ja perhe ovat luonnonvalinnan neroutta.
Maailmaan mahtuu valtavasti sosiaalista vaihtelua mutta ei ole yhtään kulttuuria, josta puuttuisivat rakastuminen ja mustasukkaisuus. Luonnonvalinta on kehittänyt nämä myötäsyntyiset tunteet, joiden biologinen tarkoitus on tuottaa ja pitää koossa perhe.
Näillä väitteillään Sarmaja haastaa sosiologian perinteen, joka selittää yhteiskuntaa ”ikään kuin Darwin ei koskaan olisi syntynytkään.”
Samalla hän liittää nimihenkilönsä Edvard Westermarckin (1862–1939) perhe- ja moraalisosiologian moderniin evoluutiobiologiaan ja -psykologiaan, muun muassa William D. Hamiltonin ja Robert Triversin altruismiteorioihin.
Sarmaja tuo myös oman panoksensa evoluutioajatteluun ehdottamalla, että perhejärjestelmä loi pohjan vastavuoroiselle vaihdolle ja edisti siten ihmislajin kehittymistä.
Jos Alfred Nobel olisi aikanaan päättänyt palkita sosiologeja, maailmankuulu Westermarck olisi ollut hyvä ehdokas tunnustuksen saajaksi. Myös Suomen sosiologit nimesivät yhdistyksensä hänen mukaansa. Akateemisessa keskustelussa Westermarck kuitenkin unohdettiin, kun Sigmund Freud ja funktionalistit tulivat muotiin.
Yksi Westermarckin päätuloksista oli insestitabun selitys. Sen mukaan kahden yksilön välille välillä vallitsee seksuaalinen vastenmielisyys, jos he ovat eläneet samassa kodissa, kun ainakin toinen on ollut pikkulapsi.
Kirja on oppinut, mutta samalla loistavan selkeästi ja hauskasti kirjoitettu. Yksi makupaloista on Freudin insestitabuteorian ilakoiva käsittely:
”Kun teoria oidipuskompleksista ilmestyi aatteiden markkinoille, varmasti moni riemuitsi, että nyt on tarjolla täyttä tavaraa: on pienten lasten insestisiä haluja, murhataan oma isä ja raiskataan äiti. Onnelliseksi lopuksi ahmitaan poikaporukalla ihmislihaa leirinuotion loisteessa!”