Kahden kulttuurin ­yhdistäjä

Viitisen vuotta sitten tein arkkiatri Risto Pelkosen haastattelun Parnassoon. Elettiin koronavuosien epämääräisimpiä ja pelokkaimpia kuukausia. Viruksen leviäminen oli selvää, pysäyttäminen epäselvää.

Tapasimme arkkiatrin kotona, päämääränä keskustella hänen suhteestaan kirjallisuuteen. Ennakkokäsitykset pitivät. Pelkonen oli sivistynyt humanismin puolestapuhuja, myös pitkän poydän äärimmäisessä laidassa istuessaan. Hän henki selvää viestiä sanoin ja sanattomasti: toivo elää ja ihmisyydelle on, pitää olla, aina sijaa majatalossa.

Pelkonen kuoli viime vuoden elokuussa, 94-vuotissyntymäpäivänään. Uusi arkkiatri on nimitetty, elämä jatkuu.

Myös retoriikaltaan erityisen Pelkosen perintö jatkuu. Lääketieteellinen yhdistys Duodecim on julkaissut Pelkosen puheista ja kirjoituksista kootun teoksen Toivo on paran­tajan paras viesti.

Pelkonen osallistui aktiivisesti julkiseen keskusteluun. Hänen tyylinsä ei ollut puoluepoliittinen, poliittinen eikä poleeminen, eipä kärkeväkään. Puhevalta kumpusi jaettu­jen perusasioiden aidosta kunnioituksesta.

Lääkärikunnan vanhimpana Pelkonen muistutti usein perusasioista, kuten tervey­denhuollon eettisistä velvoitteista ja ihmisarvon huomioimisesta.

Kiinnostavaksi valitun linjan teki Pelkosen rakkaus kirjallisuuteen. Humanististen tieteiden ja luonnontieteiden välillä on toisinaan nähty juopa.

Tutkija C. P. Snow kuvasi tunnetussa luen­nossaan ”Kaksi kulttuuria” (1959), miten humanistit ja luonnontieteilijät ylläpitävät ennakkoluuloja toisistaan, vaikka maailman kehitys edellyttäisi yhteisen päämäärän löytämistä ja edistämistä. Tekniikkaakin pitäisi kehittää ihminen edellä.

Ongelma pätee myös 2020-luvulla. Pelko­nen ymmärsi asian, ja se ilmenee hänen teksteissään.

Pelkosta pyydettiin jatkuvasti puhumaan eri tilaisuuksiin. Niiden kirjo oli laaja: Vammalan Vanhan kirjallisuuden päivistä Kiasman Taiteen paikka -seminaariin, Pohjois-Pohjanmaan sairaanhoitopiirin tilaisuudesta Ikääntyvien yliopistoon.

Yksi puheissa ja teksteissä toistunut teema liittyi vanhemiseen ja siihen toivottavasti kuuluvaan hyvään elämään.

”Korkea ikä on näköalapaikka”, Pelkonen iloitsi.

Pääosan urastaan Helsingin yliopistollisessa keskussairaalassa työskennellyt Pelkonen liikkui arkkiatrina tilaisuudesta toiseen.

Hän oli hyvä esimerkki salatusta tosi­asiasta: suomalaiset ovat mainettaan parempia puhujia. Eivät kaikki, mutta yllättävän monet. Mitta pysyy aisoissa mutta henki hytkyy.

Pelkonen ryyditti puheenvuorojaan esimerkeillä kirjallisuudesta, kuvataiteista ja filosofiasta.

Tyyli oli peräisin 1940-luvun Helsingin Suomalaisesta Yhteiskoulusta eli SYK:stä, mutta kesti 2000-luvullekin.

”Yksi runo opettaa ihmisestä enemmän kuin tuhti annos psykologiaa”, Pelkonen kiteytti haastattelussani.

Pelkonen sanoi, että kirjallisuus ja muut taiteet auttavat ymmärtämään esimerkiksi sen, mitä on kärsimys, ja avaavat tien hyvyyden etsimisen eetokseen. Hänen mukaansa ajatus kuulostaa koulupoikamaiselta, mutta peruskysymyksistä ei pääse irti pilkalla ja vähättelyllä.

Pelkonen edusti ja edisti siis humanismin pitkää linjaa. Samoin tekee häntä kunnioittava kirja.

Kirjaa Pelkosesta alettiin suunnitella jo hänen eläessään. Arkkiatri ehti valita kirjoitukset teokseen, mutta ei ehtinyt nähdä painettua kirjaa. Hän olisi varmasti pitänyt lopputuloksen laadukkuudesta.

Kokoelman teksteissä on toki tiettyä tarkoitusta varten väsätyn tilapääkirjoituksen tuntua, mutta ne on paketoitu jopa poik­keuk­sellisen huolellisesti.

Kirjan ulkoasu edustaa vanhan ajan ylellisyyttä, jota ei juuri enää näe. Sen ovat toimittaneet Pelkosen pitkäaikainen yhteistyökumppani Liisa Heikkilä-Palo ja Lauri Oino. Heikkilä-Palo pyöritti pitkään erityisistä ja laadukkaasti toteutetuista kuva­taide­kirjoistaan tunnettua Maahenki-kustantamoa.

Toivo on parantajan parhaassa viestissä osaaminen näkyy pienissä ja suurissa valinnoissa. Yksilön sijaan korostuu yhteistyö.

Kirjaa rytmittävät Kuutti Lavosen herkät kuvitukset.

Taidetta ja Pelkosta esittävät valokuvat on käsitellyt Petri Kuokka, jonka nimi on tuttu kymmenistä ja taas kymmenistä taidekirjoista. Tasapainoinen taitto on Timo Nummisen työtä. 

Risto Pelkonen: Toivo on parantajan paras viesti. 320 sivua. Duodecim, 2026.