Parnasso: Arkkiatri Risto Pelkonen ylistää lukemista: ”Yksi runo opettaa ihmisestä enemmän kuin tuhti annos psykologiaa”
"Kirjallisuus ja muut taiteet auttavat ymmärtämään, mitä on kärsimys, ja avaavat tien hyvyyden etsimisen eetokseen", Pelkonen sanoo.
Arkkiatri Risto Pelkosen haastattelu on julkaistu alun perin Parnasso-lehden numerossa 3/2021. Suomen Kuvalehti julkaisee Parnassossa ilmestyneitä tekstejä uudelleen verkossa.
’Ikäkuuloni on sen verran huono, että etenkin vokaalimusiikin kuuntelu on ongelmallista. Piano, soolosello ja kamarimusiikki sujuvat kuulokkeiden kautta. Glenn Gouldin ihastuttava rupattelu kuulostaa aina yhtä hyvältä”, Risto Pelkonen iloitsee.
Näkönsä kanssa 89-vuotias Pelkonen on pärjännyt paremmin. Se on luojan lykky, koska kirjattomuus veisi ilon elämästä.
”Lukeminen tekee elämästä elämisen arvoisen. Harva kokemus on ollut yhtä vahvasti osa elämääni kuin se, kun kääriytyy hyvään kirjaan, istuu omassa rauhassa ja vain lukee. Yhtä vahva kuin kaarnan veistäminen poutapäivänä kesäpaikassamme.”
Lapsena Pelkonen luki poikien seikkailukirjoja kuten Outsideria ja Armas J. Pullan Ryhmyä ja Romppaista, muttei vielä yhtä antaumuksellisesti kuin myöhemmin.
”Kävin Helsingin Suomalaisen Yhteiskoulun, SYK:n, jota kutsutaan luonnontieteen ja taiteen kehdoksi. Perinteikkäässä koulussa humanistiset alat olivat keskeisiä sekä opetuksessa että kaveripiirissäni. Ensin minulle avautui kokonainen uusi maailman Lapin-kirjallisuuden kautta. Olimme innokkaita ornitologeja Pentti Linkolan ja myöhemmin Lapin radioon päätyneen Juhani Lihtosen kanssa. Niitä peruja tuossa on vieläkin iso hyllyllinen.”
’Olin vähän myöhäisherännäinen lukija. Lapin lisäksi sytyin kaunokirjallisuudesta ja ahmin hyvin paljon myös filosofiaa, Eino Kailasta Bertrand Russelliin. Mika Waltarin Aiotko kirjailijaksi? herätti uteliaisuuden lääkärintyön humanistiseen puoleen. Yksi runo opettaa ihmisestä enemmän kuin tuhti annos psykologiaa.”
Mitä kouluvuosista jäi kytemään?
”Halu nähdä luonnontieteellisen maailman taakse. Lääkintätaidossa ihmistieteet ja luonnontieteet kohtaavat toisensa. Molemmille on paikkansa.”
”Minulle humanismin merkitys on, että se herättää kysymyksiä ihmisenä olemisesta. Ja kirjallisuus on sen ajattelun keihäänkärki. Kirjallisuus ja muut taiteet auttavat ymmärtämään, mitä on kärsimys, ja avaavat tien hyvyyden etsimisen eetokseen. Kuulostaa hassulta, koulupoikamaiselta, mutta siitähän on kyse. Ei näistä peruskysymyksistä pääse irti.”
Pelkonen valmistui ylioppilaaksi vuonna 1950, alkoi opiskella isänsä tavoin lääkäriksi ja valitsi akateemisen uran Helsingin yliopistossa.
”Kun menin lääketieteelliseen, ajattelin SYK:n hengessä, että nyt avautuu maailma ja alkaa yleisistä asioista keskustelu. Opiskelu oli kuitenkin lähinnä ulkolukua. Kaipasin muuta, solujen ja molekyylien rinnalle puhetta ihmisestä. Humanistisia aiheita luetaan yhä lääkärikoulutuksessa aika vähän.”
Pelkonen ottaa pöydältä kesken olevan kirjan ja alkaa lukea Rainer Maria Rilkeä: ”Minua pelottavat ihmisten sanat. He kaiken niin selvästi ilmoittavat. Tässä on talo ja koira tuossa, tässä alku ja loppu tuossa. Tuota ivallista leikkiä vierastan. He säätävät menneen ja tulevan, he eivät osaa vuoriakaan kumartaa pihallaan ja pellollaan he aitaavat Jumalaa.”
”Runossa kuuluu hyvin tunnelma, jonka opiskeluvuosina koin. Luonnontiede on välttämätön pohja ja lähtökohta, mutta se ei yksinään riitä.”
Pelkonen korostaa, että kirjallisuus auttaa kokonaisvaltaisessa ajattelussa. On tunnettava itsensä, mutta nähtävä ihminen osana luontoa ja yhteiskuntaa.
”Kaunokirjallisuus, musiikki ja kaikki taiteet ovat siinä keskeisiä. Äsken mainitun Waltarin hengessä olen sanonut: haluatko lääkäriksi, lue kirjoja! Ei riitä, että osaa ammatin. Pitää olla kulttuurisia, henkisiä ja hengellisiäkin virityksiä.”
Yksi Pelkosen virityksistä on ollut runous, jota kodin käytävä tulvehtii.
”Puolisoni toi kotiimme aikoinaan pesämunan, Kaarlo Sarkiaa, Saima Harmajaa ja Eino Leinoa. Aloin lukea niitä ja ihastuin. Haen tieteellisen ja tietokirjallisuuden rinnalle koko ajan niin kaunokirjallisuutta kuin runouttakin.”
”Nykyään tartun runokirjaan aina aamuisin. Luen pari joko sanomalehden jälkeen tai sitä ennen, se on kuin aamunavaus. Mielenavaus.”
Pelkosen mukaan lyhyt runo avaa parhaimmillaan kokonaisen maailman. Hän kehuu edesmenneen kollegansa Claes Anderssonin tuotantoa.
”Anderssonin suorasukaiset romaanit ovat älykkäitä, yhtä aikaa hauskoja ja vakavia. Runoissaan hän kuvasi yksinäisyyttä ja yhteiskunnallisia epäkohtia, mutta varsinkin meni syvälle ihmisiin persoonallisella tavalla. Esimerkiksi: ’Rakastaminen on rakastetun riippumattomuuden kunnioittamista. Niin minä ajattelen rakkaudesta. Missä helvetissä se ämmä luuraa?’”
”Ja tätä siteerasin Turun tuomiokirkon suuressa joulun ekumeniajuhlassa: ’Hän on hyvin yksinäinen ihminen. Siksi niin harvat tietävät sen.’”
Pelkoselta kysyttiin taannoin kolmea mielikirjaa Tampereen lääkäripäiviä varten. Hän nimesi Anderssonin runot, Karamazovin veljekset ja Seitsemän veljestä.
”Sama mielenkiinto ihmiseen noista kahdesta muustakin valinnasta kuvastuu. Karamazovin veljeksissä kuten Dostojevskillä yleensäkin löytyy sekä maailman hyvyys että rujous, jännitteitä niin ihmisen sisältä kuin heidän väliltäänkin.”
”Kiven kirjassa vetoaa supisuomalaisuus ja uskomaton kieli. Se saattelee vahvan moraalista tarinaa, jossa veljesten erilaisuudesta syntyy yhteisyys. He löytävät vaikeuksien jälkeen tiensä.”
Pelkonen nauttii siis klassikoista. Hän ei kuitenkaan ole jäänyt lukijana menneille vuosisadoille vaan käy innostuneesti läpi myös uutta kirjallisuutta.
”Jonkinlaista harrastelijan näykkimistä lukemiseni on, mutta se on minulle tärkeää. Luen Finlandia-voittajat ja nobelistit ilman muuta, ehdokkaitakin usein. Nautin esimerkiksi ranskalaisista viime aikojen nobelisteista kuten Patrick Modianosta ja J.M.G.Le Cléziosta. Heidän kirjoissaan on samanlaista hienoa tunnelmallisuutta kuin Joel Haahtelalla. Nyt olen ollut innoissani Louise Glückin runoista.”
Pelkonen arvostaa kirjastolaitosta, mutta hankkii teokset useimmiten omaksi. Syy on hyvinkin käytännöllinen.
”Elämä koostuu tarinoista, ja hyvän tarinan kirjoista haluankin. Ihmisten keskinäiset suhteet käyvät kuitenkin romaaneissa usein ilmi vasta ajan mittaan, ja käänteet voivat tuntua aluksi irrallisilta. Helpotan hahmottamistani kirjoittamalla kirjoihin. Ensimmäiset parikymmentä sivua alleviivaan nimiä, se vahvistaa muistikuvia.”
”Lisäksi kirjoitan hyvien kohtien sivunumeroita etulehdelle, jotta tiedän myöhemmin, mistä helmi löytyy. Oikein hyvissä kirjoissa voi olla paljonkin kaikenlaisia merkintöjä.”
Haastatteluhetkellä Pelkonen lukee muun muassa koostetta järjestämättä jääneiden Tieteen päivien esitelmistä, Édouard Louis’n Väkivallan historiaa (suom. Lotta Toivanen, Tammi 2020) ja Salme Sauren toimittamaa valikoimaa Mies joka luki runon (Otava 1995).
”Lisäksi Raamattu on aina pöydällä, luen siitä milloin mitäkin pätkiä. Raamattuni on myös täynnä alleviivauksia, sekä kysymys- että huutomerkkejä.”
Usein Pelkonen tarttuu tavalla tai toisella historialliseen romaaniin. Kotimaisesta nykykirjallisuudesta hän mainitsee esimerkiksi Sirpa Kähkösen Graniittimiehen (Otava 2014) Aki Ollikaisen Nälkävuoden (Siltala 2012), Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista (Gummerus 2016) ja Antti Tuurin Ikitien (Otava 2011).
”Näissä otetaan historiallinen aikakausi käsittelyyn ja eletään sen läpi kielellä. Nautin, kun saan mennä vieraisiin aikoihin ja maihin. Amerikkalaisen Donna Leonin kirjoissa Italiasta juoni ei useinkaan ole hääppöinen, mutta elämä Venetsiassa vetää puoleensa. Jännää, miten hyvin englannin kieli istuu venetsialaiseen elämään.”
”Lukuajankohtakin ja koko eletty elämä tietysti vaikuttavat kokemukseen. Kun pandemia alkoi viime vuonna, olin juuri edellisenä keväänä lukenut uudestaan Albert Camus’n Ruton. Kirjavalinta oli sattuma, mutta mieluisa, jos näin sopii sanoa. Camus’n kuvausten vertaaminen nykyiseen pandemiaan tuntui jopa häkellyttävältä, niin paljon yhtäläisyyksiä löytyi tunnelman tasolla. Luin romaanin ensi kerran nuorena, mutta tässä välissä työni ja muuttunut maailma olivat tehneet kirjasta kuin uuden.”
Kirjallisuus antaa Pelkosen mukaan kosketuksen maailmaan. Kohtaamme toisemme paitsi arjessa myös kirjaimissa.
”Varmasti vanheneminenkin vaikuttaa ajatuksiini tässä ajassa, vaikka arkkiatrin tehtäviä on siirtynyt pandemian vuoksi. Aika ei lisäänny, se vain humahtaa ohi. Kun pysyy kotonaan, jossa on tilaa ja hyvä olla, voisi periaatteessa vain rauhassa lukea ja kirjoitella. Jotain kuitenkin puuttuu. Ikään kuin ei saisi päivästä otetta. Jatkuvasti löytää pieniä tärkeitä asioita, luonnosta, kirjoista tai omasta mielestä. Silti tuntuu kuin syvätunteminen uhkaisi hävitä. Mikään ei auta. Sitä on yritettävä tavoitella kaikin keinoin!”
”Ihmisiä täytyy tuntea, heitä pitää koskettaa. Ihminen on tehty käteltäväksi, selkään taputeltavaksi, joskus jopa suudeltavaksi. Itseni ikäisten lisäksi olen kantanut huolta, miten nuorelle sukupolvelle käy, jos koronan aiheuttama eristäytyminen jatkuu pitkään. Sosialisaatio on niin tärkeää kahdenkymmenen molemmin puolin. Ideat ja tarpeet syntyvät usein kohtaamisessa, mutta kun ei tapaa ketään, ei synny vuoropuheluita eikä väittelyjäkään.”
”Uskon, että ne pärjäävät, jotka osaavat lukea ja kirjoittaa. Heillä on asioita, jotka pitävät hengissä, muutakin kuin tämä meille tässä näkyvä.”
Vaikka näitä asioita voi harrastaa aika vapaasti, kukaan ei tiedä, kuinka pitkälle tulevaisuuteen koronan vaikutukset ulottuvat.
”Henkiseen tilaan on aika huonoja mittareita. Alkavatko ihmiset ymmärtää paremmin yhteisyyttä ja toisiaan? Vai pelätä ja varoa? Käpertyvätkö he itseensä?”
’Kuvittelen, että kirjallisuuden ja taiteen merkitys on erityisen suuri juuri tässä tilanteessa. Vahva kulttuurin tuntemus voisi auttaa ymmärtämään elämän tärkeyttä ja että siinä on paljon muutakin kuin koronatauti.”
”Nykyään puhutaan hyvin paljon liikunnan tärkeydestä ja oikein puhutaankin, mutta kulttuurin merkityksestä liian vähän. Filosofeilla, taiteilijoilla ja yhteiskuntatieteilijöillä pitäisi juuri nyt olla näkyvämpi sija painetussa ja sähköisessä mediassa. Yhteiskunnallinen päätöksenteko ja melkein minkä tahansa alan asiantuntijuus edellyttää reaktiokyvyn lisäksi monipuolista ajattelua. Syvyyttä eikä vain pintakuohua.”
Risto Pelkonen
- Syntynyt Iisalmessa 1931, asuu Kauniaisissa.
- Sisätautien ja endokrinologian erikoislääkäri, professori. Työskenteli pääosan urastaan Helsingin yliopistollisessa keskussairaalassa.
- Suomen kahdestoista arkkiatri vuodesta 1995.
- Toimittanut tietokirjoja muun muassa endokrinologiasta ja potilaan tutkimisesta, toivosta ja lääkäriksi kasvamisesta. Ei-lääketieteellisiä teoksia: Tuohelan kylän väki (Maahenki 2011), Kohtalon voimaa – elämää Tuohelassa (Metsäkustannus 2018).
- Kun Risto Pelkonen jäi eläkkeelle, hän piti läksiäisluennon. Se päättyi hänen ystävänsä Lassi Nummen runoon: ”Paljon järkeä me tarvitsemme, ja pisaran hulluutta/elääksemme huomiseen ja huomisen yli.”
- ”Puolisoni muistaa valtavasti runoja. Mietin, vaivaako minua pintapuolisuuden peikko, kun en muista kaikkia tarinoiden käänteitä. Mutta kai se liittyy paljoon lukemiseen: vanha pyyhkiytyy muistista.”
Kirjoittaja Ville Hänninen on itähelsinkiläinen toimittaja ja kirjailija.
Teksti on julkaistu alun perin Parnasso-lehden numerossa 3/2021. Suomen Kuvalehti ja Parnasso kuuluvat samaan lehtiperheeseen Otavamediassa ja niillä on yhteinen päätoimittaja. Parnasson voit tilata täältä.