Kela & Carver

Levy-yhtiöpomo Asko Kallonen päätti ilahduttaa syntymäpäiväänsä viettänyttä Anssi Kelaa kesken tämän Pekka ja Susi -yhtyeen levyn miksauksen vuonna 1994. Tuomisina oli mansikkaleivos ja Raymond Carverin runokokoelma Rivi riviltä, lyönti lyönniltä.

Mansikkaleivos maistui makealta, Carveria Kela lehteili hetken todetakseen, että se ei avaudu. Ovatko nämä muka runoja? Carver päätyi kodin kirjahyllyyn ja unohtui sinne.

Vuosia myöhemmin Kela oli totisen paikan edessä. Bändi oli hajonnut ja uutta materiaalia piti synnyttää soolouraa varten. Suunta ja tyyli olivat hakusessa. Miltä Anssi Kelan pitäisi kuulostaa ja mistä hänen pitäisi laulaa?

Tekstien kanssa tuskaillessaan Kelan silmiin osui kirjahyllystä Carverin teos. Nyt runot avautuivat, Kela koki ymmärtävänsä Carveria. Lisää oivalluksia tarjoili kokoelman ”Jälkilause”-essee, jossa kirjailija pukee sanoiksi ajatuksiaan kirjoittamisesta.

”Sama teos, joka oli jättänyt täysin kylmäksi, tuntui nyt siltä, että jokainen sana oli kuin ohjus, joka osui suoraan maaliin”, Kela kertoo työhuoneellaan kitara- ja kosketinsoitin arsenaalin ympäröimänä.

Vähitellen alkoi syntyä lauluja, joista muodostui Kelan vuonna 2001 ilmestynyt debyyttialbumi Nummela. Sitä on myyty noin 160 000 kappaletta. Hetkessä koko Suomi tiesi miltä Anssi Kela kuulostaa.

Oli toteutunut yksi Carverin keskeisistä ajatuksista: ”Jokainen suuri tai edes hyvä kirjoittaja rakentaa oman, omintakeisen maailmansa.”

”Nummelan tekeminen oli oman äänen löytämisen hetki. Puhutaan mistä tahansa kirjoittamisesta, niin toisilla on oma persoonallinen ääni heti ensi hetkistä alkaen. Toiset joutuvat hakemaan sitä pitempään, minä kuulun jälkimmäiseen joukkoon.”

Kela oli tehnyt biisejä ennen Nummela-levyä kolmetoista vuotta. Muodollisesti päteviä, mutta tekstien osalta usein sellaisia, ettei kirjoittaja itsekään tarkalleen tiennyt mitä halusi sanoa.

”Kun ei ollut bändiä, sain kirjoittaa mitä halusin. Tajusin jotenkin, että tämä on muoto, tämä sisältö ja tämä niiden välinen suhde. Yksinkertaistin tekemistä monella tasolla. Ymmärsin Nummelan biisejä tehdessä, että nyt on tulossa jotain spessua. Löytyi ilo ja hauskuus tekemiseen.”

Radiota kuunnellessaan Kela kiinnitti entistä enemmän huomiota soitettujen laulujen teksteihin. Liian usein ne tuntuivat kumisevan tyhjyyttään. Asioita sanottiin, mutta mitä lopulta tarkoitettiin.

”Pohdin, miksi kukaan ei tee tekstejä, joita tyhmempikin tajuaa. Siitä oli lyhyt matka ajatukseen, miksi se en olisi minä”, Kela mietti itsekseen.

Carverin ohella asioita vei tähän suuntaan Kelan kiinnostus countrymusiikkia ja sen tarinallisuutta kohtaan. Jossain taustalla väijyi myös tarinallisuuden hallitsevan Bruce Springsteenin hahmo.

Ensimmäisenä Nummela-albumille syntyi laulu ”Esko Riihelän painajainen”, tarina Villen kyytiin liftaavasta Matildasta ja näiden kahden sivuraiteille joutuneen nuoren katoamisesta ”tiellä pohjoiseen”.

Laulu päätyi levylle sellaisenaan demona, jonka Kela teki kotistudiossaan.

”Siinä on tavallaan taltioitu se oman äänen löytämisen hetki autenttisesti. Mitään ei muutettu jälkikäteen.”

Kasassa oli viisi biisiä, kun Kela kysyi Kalloselta, kiinnostaisiko kuulla. Kallonen kertoi Kelalle myöhemmin, että oli jo valmistellut puheen, jossa kertoisi päättävänsä yhteistyön, mutta kuunteli ensin kohteliaasti mitä muusikolla oli tarjota.

Kun Kallonen kuuli ensin soineen laulun ”Kaksi sisarta”, josta lopulta tuli Nummela-albumin avausraita, ajatus yhteistyön purkamisesta jäi. Kallonen tajusi kuulleensa jotain erityistä.

Laulun mies on rakastanut sisaruksia, joista toinen ”uskoi Jumalaan ja toinen halpaan humalaan”. Carver lymyää varjoissa, ja Kela tunnustaa vaikutuksen. Runossa ”Hukkuneen miehen onni” runon minä tapaa kaksi naista, joista ”toinen rakasti oopperaa ja toinen oli lusinut ja juoppo”.

Oma ääni oli löytynyt, mutta ei se laulujen tekemisen prosessia helpottanut.

”Vaikka minulla on nykyisin ihan hyviä näyttöjä biisinkirjoittajana, en kuitenkaan pidä itseäni hyvänä siinä mielessä, että tekeminen on hidasta. Tiedän monia, joilta syntyy biisi päivässä ja huomenna jo seuraava. Minulle jokaisen biisin tekeminen on pitkä ja tuskallinen pihtisynnytys.”

”Helposti tulleita on ehkä yhden käden sormien verran. ’Nummela’-kappale on yksi niistä. Se oli taianomainen prosessi. Sain idean, istuin alas ja kirjoitin tekstin yhdeltä istumalta. Otin kitaran, siitä soinnut ja laulu oli valmis.”

”Nummela”-biisi on musiikin muotoon kirjoitettua autofiktiota. Omakohtaisuutta on ”prosenteissa sata”. Carveria selkeämmin innoittajana toimi Springsteenin ”My Hometown” -kappale.

Mutta ei Carveriakaan voi sivuuttaa: ”…jos kirjailijalla on molemmat jalat maassa, hän haluaa säilyttää kosketuksen meihin muihin ja tuoda viestejä omasta maailmastaan meille.”

”Purin kappaleeseen kolmekymmentä ensimmäistä elinvuottani. Olin biisistä vähän nolona, mietin etten kehtaa julkaista tällaista ja ketä voi kiinnostaa jonkun random kolmekymppisen tilitys omasta elämästään. Eihän tässä ole kosketuspintaa kenellekään.”

Jatketaan Carverilla: ”Runossa tai novellissa voi kertoa tavanomaisista asioista ja esineistä käyttäen tavanomaista mutta täsmällistä kieltä, ja ladata kaikki – tuoli, ikkunaverho, haarukka, kivi, korvarengas – valtavalla, jopa hämmästyttävällä teholla.”

”Se, mitä oli tapahtunut minulle, oli tapahtunut aika monille muillekin. Kenenkään elämä ei ole niin ihmeellistä, etteikö toisilla olisi samanlaisia kokemuksia. Laulan Nummelasta, mutta kappaleesta voi tunnistaa oman elinympäristönsä vaikka Haapajärvellä.”

Laulunkirjoittaja kirjoittaa elämästä, jonka näkee ympärillään. Voi tehdä faktaa tai fiktiota, tai sekoittaa niitä.

”Vaikka olisi muuten ihan fiktiivinen biisi, niin sinne voi pistää asioita, jotka ovat totta. ’Kaksi sisarta’ -laulussa on kohta, jossa murtaudutaan huoltoasemalle ja saadaan saaliiksi joulupalloja ja pilkkihaalareita. Se on yhden kaverin stoori, kun hän oli nuoruudessaan sekoillut. Tykkään ripotella lauluihin tuollaisia asioita. Myöhemmin julkaistuun ’Ilves’-kappaleeseen olen sirotellut omia koulumuistojani.”

Kelaa ärsytti ensi lukemalla Carverissa se, että hän ei tunnistanut runoja runoiksi. Muoto oli jotain ihan muuta, puheenomaista, sisältö arkipäiväistä.

Carver itse kirjoittaa: ”Sanat voivat olla niin tarkkoja, että ne voivat kuulostaa latteilta, mutta ne kantavat silti; oikein tähdättynä ne osuvat kaikki maaliin.”

Nummelaa tehdessään Kela ymmärsi, ettei laulutekstiäkään tarvitse sitoa loppusointuihin, jos ei halua. Suomessa riimittelyn ja tarkan muodon vaatimus on laululyriikassa ollut vahva. Reino Helismaa, Junnu Vainio, Vexi Salmi, Juice Leskinen, riimittelyn mestareita kaikki.

”Se ei ole ollut minulle luontevin tapa kirjoittaa. Nummelan tekstejä tehdessä päätin, etten annan riimeille kauheasti painoarvoa. Sisältö ja tarinat olkoon tärkeämpiä. Vuonna 2009 tehdyllä Aukio-albumilla ei ole riimejä lainkaan. Kukaan ei ole koskaan valittanut, että riimit puuttuvat.”

Riimien pakollinen käyttö muuttuu Kelan mielestä helposti kikkailuksi. Riimit vievät tekijää eikä tekijä riimejä. Ajatus on sukua Carverille: ”Ei kikkoja. Piste. Vihaan kikkoja.”

”Carver vaikutti siihen, että nostin sisällön muodon edelle”, Kela sanoo.

”Mikan faijan BMW” on yksi Nummela-albumin soitetuimpia kappaleita. Tarina kaveruksista, jotka kokoontuvat muistelemaan menneitä. Sen jäljet johtavat laulaja-lauluntekijä Joni Mitchellin suuntaan. Laulu on hatunnosto Mitchellin kappaleelle ”Ray’s Dad’s Cadillac”.

Jotain Carveriltakin tekstistä halutessaan löytää. Runossa ”Wenas Ridge” Carver kirjoittaa: ”Vuodenajat vaihtuvat. Muistot loimuavat. Me kolme sinä syksynä. Nuoret huligaanit – näpistelijät, pölykapselien pöllijät. Jullit. Dick Miller, nyttemmin kuollut. Lyle Rousseau, Ford-kauppiaan poika. Ja minä, joka olin juuri pannut yhden tytön paksuksi.”

Myös Kelan laulussa yksi kavereista kuolee. Ford-kauppiaan poika voisi olla Mika, jonka faijalla on BMW.

”En muista enää tuon laulun tekoprosessia ja sitä vaikuttiko Carverin runo siihen”, Kela toteaa.

Hän sanoo kuulleensa lukemattomia kertoja, että hänen laulutekstinsä ovat sellaisia, että kuka tahansa kirjoittaisi ne viidessä minuutissa. Sopii tietenkin yrittää, estradi on vapaa. Todellisuus saattaa yllättää.

”Otan tuon viiden minuutin jutun kohteliaisuutena. Samalla tavalla ajattelin Carverista ensi kertaa lukiessa. Näitä nyt kirjoittaa kuka vaan viidessä minuutissa. Kun joku asia on näennäisesti helppoa kuunneltavaa tai luettavaa, siinä saattaa piillä syvyys, joka ei nopeasti kuunneltuna osu korvaan.”

Lauluteksti on siinä mielessä eri kuin runo, että musiikki luo puitteet, jonka sisään tekstin on istuttava. Melodiaan sopii tietty määrä tavuja. Kela kuvaa tavujen mahduttamista ristisanatehtävän täyttämiseksi.

Carver puhuu ilmaisun täsmällisyydestä. Myös lauluntekijälle se on hyve, koska tilaa on rajallisesti.

Carver puhuu myös siitä, miten ”jännitteet ovat pakollisia, samoin vaanivan uhan tuntu, vääjäämätön liike”. Esimerkiksi ”Esko Riihelän painajaisessa” ja ”Puistossa”-kappaleissa tämä toteutuu niin, että tarina jää auki. Kuulija jää miettimään mitä lopulta tapahtui.

Kelalta on julkaistu yksi romaani, vuonna 2008 ilmestynyt Kesä Kalevi Sorsan kanssa (Teos). Siinä prosessi oli toinen, tilaa käyttää sanoja oli periaatteessa rajattomasti, mutta Kelalla oli vaikeuksia tehdä niin, koska hän oli tottunut tiivistämään.

Kela ei alkujaan lähtenyt kirjoittamaan romaania. Hän vain kirjoitti ilman tarkempaa päämäärää. Carver kertoo esseessään lauseesta, joka pitkään pyöri hänen mielessään: ”Hän oli imuroimassa, kun puhelin soi.” Lopulta lause päätyi aloitukseksi novelliin, josta kirjailijan itsensä mielestä tuli vieläpä varsin hyvä.

Lisäksi Carver siteeraa esseessään yhdysvaltalaiskirjailija Flannery O’Connoria, joka aloittaessaan erästä novelliaan ei tiennyt, että siihen ilmestyisi puujalkainen filosofian tohtori. Niin kuitenkin kävi. Kelan romaaniin ilmestyi suunnittelematta, kuin tyhjästä kesken kirjoitusprosessin Kalevi Sorsa.

Romaanin kirjoittamiseen liittyi tapahtuma, joka vaikutti myöhemmin lauluteksteihin. Kirjailija Mikko Rimminen auttoi Kelaa romaanin viimeistelyssä. Kun päähenkilö tarinassa ”alkoi syödä pakastepizzaa”, Rimminen ehdotti, että ”syömisen” sijaan käyttäisi vaikkapa sanaa ”jyrsiä”.

”Se oli yksittäinen hetki, joka muutti minua kirjoittajana lopullisesti. Yksi sana aiheutti ahaa-elämyksen ja avasi minulle suomen kielen. Olin aina valinnut helpoimman ja itsestään selvimmän sanan. Tajusin, että ’syödä’-sanalle on lukuisia synonyymejä, jotka ovat kiinnostavampia kuin pelkkä syödä. Sen jälkeen olen lauluteksteissäkin miettinyt erilaisia sanavaihtoehtoja.”

Kun oma ääni löytyi, Kela halusi pitää siitä kiinni. Tiivistämisen mestari hän ei edellä kerrotusta huolimatta koe olevansa. Teksteissä on usein sanoja enemmän kuin laululyriikoissa keskimäärin.

Oman äänen löytyminen on lahja, mutta myös kaksiteräinen miekka. Se jakaa mielipiteitä.

”Toiset rakastavat, toiset vihaavat, mutta se on pelkästään positiivinen asia. Isoimmat ja painavimmat biisit usein jakavat kuulijoita eniten. Pahinta kirjoittajalle olisi tehdä sellaista, joka olisi kaikkien mielestä ihan kivaa. Lauluntekemisessä täytyy olla uskollinen omalle intuitiolle.”

Carverin opit ovat väijyneet taustalla myös Nummelan jälkeen. Sitä seuranneella albumilla Suuria kuvioita on kappale ”Ensilumi”, joka sisältää suoria lainauksia Carverin runosta ”Ihme”. Se myös mainitaan albumin kannessa.

”Päätin, etten jätä asiaa pelkästään vaikutteiden tasolle vaan poimin rivejä runosta suoraan”, Kela toteaa.

Eikä se siihen jäänyt. Carver kulkee edelleen Kelan mukana, kirjahyllystä löytyy myös Carverin novelleja. Kuin Carverin merkitystä alleviivatakseen Kela ottaa työpöydän kulmalta käteen Kallosen kolme vuosikymmentä sitten lahjoittaman kirjan.

”Välillä tämä tulee edelleen avattua. Se saattaa toimia sytykkeenä. Kirja oli supertärkeä, varsinkin lopussa oleva essee, jossa Carver puhuu siitä miten tärkeää on oman äänen löytäminen. Nämä ovat jänniä juttuja, kun katsoo taaksepäin kuljettua matkaa. On helppo nähdä mitkä ovat olleet tärkeitä kohtia ja miten ohuen langan varassa sitä on eri tilanteissa roikkunut. Miten suuri merkitys olikaan sillä, että Asko päätti kirjan lahjaksi antaa.” 

Jutussa käytetyt Raymond Carver -sitaatit ovat Carverin valikoitujen runojen kokoelmasta Rivi riviltä, lyönti lyönniltä, jonka ovat suomentaneet Lauri Otonkoski ja Esko Virtanen, WSOY 1994.

Teksti on julkaistu alun perin Parnasso-lehden numerossa 3/2024. Parnasson voit tilata täältä.