Aitouden asialla

Olisiko se tädiltä peritty taulu sittenkin aito? Tutkija Tiina Koivulahti osaa kertoa.

hän
Teksti
Virpi Salmi
Kuvat
Hanna-Kaisa Hämäläinen

Tämä on ilmaisnäyte SK:n maksullisesta sisällöstä

V

anhassa valokuvassa istuu ryhdikäs nainen helmet kaulassa. Naisen takana seinällä on neljä taulua, viereisellä pöydällä kukkavaasi ja pieni veistos kumartuvasta naishahmosta. Nainen kuvassa on Josefine Jägers ja kuva todistaa, että naisen takana vasemmalle ripustettu Fernand Légerin maalaus on olemassa ja kuulunut Josefinelle. Valokuva on esitetty osana kuvan maalausten omistajahistoriaa eli provenienssia, kuten ammattilaiset sanovat.

Taidehistorioitsija Tiina Koivulahti katseli valokuvaa tutkijaryhmän kanssa berliiniläisellä poliisiasemalla muutama vuosi sitten. Siellä kuva ei ollut enää todisteena maalausten aitoudesta vaan siitä, että maalaukset olivat osa yhtä kaikkien aikojen suurinta taideväärennösvyyhtiä, saksalaista Beltracchin tapausta.

”Kun kuvassa olevien esineiden taustoja ryhdyttiin tutkimaan, kävi ilmi, että pöydällä oleva pienoisveistos oli valmistunut myöhemmin kuin valokuvan väitettiin olleen otettu”, Koivulahti sanoo.

Valokuvan nainen ei ole nimeltään Josefine vaan Helene, taiteilijan ja väärentäjän Wolfgang Beltracchin puoliso. Pari jäi kiinni vuonna 2010 ja sai neljän ja kuuden vuoden vankilatuomiot. Poliisi on löytänyt heidän jäljiltään kuutisenkymmentä väärennöstä, mutta oletettavasti niitä on liikkeellä maailmalla satoja, kymmenien eri taiteilijoiden maalaamaksi väitettyjä.

”Taiderikollisuus on maailman neljänneksi suurin rikollisuuden ala. Kaikkea väärennetään, mistä saadaan paljon rahaa”, Koivulahti sanoo Jyväskylän yliopiston keskustakampuksella.

Jyväskylän yliopiston on joskus leveilty olevan Suomen ja jopa maailman kaunein. Alvar Aallon suunnittelemat rakennukset kumpuilevat tyylikkäästi harjuisessa maastossa mäntyjen ja hiekkateiden lomassa. Täällä on taidehistorioitsijan hyvä oleilla ja verkostoitua, ja täällä Koivulahti sai muutama vuosi sitten idean yrityksestä, joka tutkii poikkitieteellisesti taideteoksia.

Recenart on nyt olemassa neljättä vuotta. Teosten aitouden lisäksi asiakkaat haluavat tietää enemmän teosten materiaaleista, niiden tekoajankohdasta ja jopa siitä, mitä teokset esittävät.

Suomessa on Koivulahden mukaan hyvät taidemarkkinat. ”Jos on silmää, huutokaupoista voi saada hyviäkin teoksia ihan edullisesti.”

Taidekaupassa liikkuvat poskettomat rahasummat kutkuttavat mielikuvitusta: olisikohan tädiltä peritty maisemamaalaus jonkun kuuluisan taiteilijan teos ja kenties arvokas. Kiinnostus taiteeseen ja sen aitouteen on lisääntynyt, kun varallisuus on kasvanut ja yhä useammat perivät jotakin taidetta.

Tavallisella ihmisellä on tosin ollut vähänlaisesti mahdollisuuksia tutkituttaa asiantuntijoilla omia mahdollisia Monet’itaan. Kansallisgalleria on tutkinut teosten aitoutta lähinnä poliisin toimeksiannoista.

Muun muassa siihen rakoon Recenart haluaa palveluitaan tarjota. Välineitä on, kuten hyperspektrikamera ja hiukkaskiihdytin, jolla voi tarkastella esimerkiksi keraamisen tai metalliesineen sisältämiä alkuaineita.

Teknologian avulla todistettiin myös ”Mäntän Monet’n” aitous. Serlachius-museo oli tosin aina pitänytkin vuonna 1957 lontoolaisesta huutokaupasta hankkimaansa taulua Heinäsuova ilta-auringossa aitona Monet’na, mutta siitä puuttui signeraaus. Hyperspektrikamera löysi sen.

Joskus asiantuntija näkee heti, ettei kyseessä ole aito taideteos.

”Usein jos siinä lukee Monet, se on kankaalle painettu taidekuva”, Koivulahti sanoo.

Toisinaan taiteesta halutaan tietää, mitä ihmettä se esittää. Koivulahti muistaa vanhan maalauksen, jossa kolme naista suree. Materiaaleista pystyttiin päättelemään, että maalaus on tehty 1700-luvulla, mutta surun syy ei kuvaa katsomalla selvinnyt.

”Maalauksen oikeassa yläkulmassa oli verho, joka hyperspektrikameralla huomattiin jälkikäteen maalatuksi. Verhon takana oli kuollut nainen. Löydöksen avulla pystyttiin päättelemään, että maalaus kuvaa Neitsyt Marian äidin Annan kuolemaa ja kuvassa surevat Neitsyt Maria ja hänen kaksi siskoaan.”

Sitä tosin nykyaikainen tutkimus ei osaa kertoa, miksi kuollut nainen on maalattu myöhemmin verhon taakse piiloon.

Yleensä maalauksia on muokkailtu, jotta ne miellyttäisivät enemmän juuri sitä yleisöä, jolle teosta kaupitellaan. Hiljattain Koivulahti sai poliisilta tutkittavaksi venäläisen taiteilijan signeeraaman lehmäaiheisen maisemamaalauksen. Teos kuvattiin hyperspektrikameralla.

”Horisontissa näkyi kaupungin silhuetti. Paljastui, että silhuetissa näkyvät sipulikupolit oli maalattu jälkikäteen, koska maalausta oli haluttu myydä venäläisenä. Alun perin kyseessä oli ranskalainen maalaus 1800-luvulta.”

Tällä hetkellä Koivulahti tutkii maalausta, josta ei ole tiedetty tutkimuksen alkaessa juuri mitään. Nyt se on paljastumassa Suomessa 1800-luvun alkupuolella oleskelleen venäläisen naistaiteilijan teokseksi. Se on harvinaista erityisesti siksi, että naisia oli vielä vähän taidemaalareina siihen aikaan, varsinkin venäläisiä naisia Suomessa.

”Mutta vielä en voi kertoa siitä enempää, sillä tutkimus on kesken.”

 

Taide- ja antiikkialan suurimmat messut pidetään vuosittain Maastrichtissa Hollannissa. Sinne kuljetaan ja tullaan pois turvatarkastuksen kautta. Näytteilleasettajat käyvät läpi tiukan ennakkokarsinnan. Hintoja ei ole esillä. Kun Koivulahti viimeksi kävi Maastrichtin messuilla, tuttu taidekauppias kertoi, että hän oli juuri myynyt loppuun kaikki timanttitiaaransa.

”Jos on rahaa, taidemarkkinoilta voi ostaa mitä tahansa, museolaatuista taidetta, egyptiläisiä sarkofageja tai niitä timanttitiaaroja.”

Taideväen enemmistö on keskieurooppalaista yläluokkaa, keski-iältään tukevasti kuusissakymmenissä. He eivät kylläkään keekoile timanttitiaarat päässään, vaan tallettavat tiaaransa yleensä visusti pankkiholveihin.

”Usein he ovat myös vähän arrogantteja”, Koivulahti kertoo.

”Olin sopinut messuille tapaamisen brittiläisen taidekauppiaan kanssa ja kun menin tapaamiseen, minulle kerrottiin, että hän ei ole paikalla vaan on nauttimassa samppanjaa ja ostereita.”

Recenartin yksi vakioasiakkaista on Singaporessa asuva saksalainen paroni, joka harrastaa hylkysukellusta. Viimeksi hän lensi Jyväskylään mukanaan pieni Tang-dynastian aikainen kulho. Paroni halusi tietää, sisältääkö sininen väri kobolttia.

Se olisi tarkoittanut, että kyseessä olisi ollut vanhin tunnettu kiinalainen esine. Kobolttia ei kuitenkaan löytynyt.

 

Jokaisen esineen kohdalla selvitystyö on omanlaisensa.

Kerran Koivulahden tutkittavaksi osui paavin muotokuva. Asiakas halusi tietää, kuka paavi kuvassa on. Maalauksessa mahdollisesti olleet merkinnät olivat tummuneet ja hävinneet ajan myötä eikä Google osaa toistaiseksi kertoa, miltä kukakin paavi on näyttänyt.

”Miltä paavinkruunut ovat eri aikoina näyttäneet, minkä ikäiseltä kuvan paavi näyttää, mille ajalle materiaalitutkimus maalauksen sijoittaa”, Koivulahti luettelee menetelmiä.

Usein vanhojen maalausten takana on monenlaisia merkintöjä, sinettejä, vaakunoita ja monogrammeja, joista pitää ryhtyä selvittämään ensin, mihin maahan ne saattaisivat viitata.

”Salapoliisityötä”, Koivulahti sanoo.

Vaikka taideteoksista maksetaan valtavia rahasummia, tähän saakka niiden aitouden takeeksi on riittänyt asiantuntijan silmämääräinen arvio. Nyt vakuutusyhtiöt ja pankit ovat alkaneet vaatia jykevämpiä todisteita lainoittamilleen ja vakuuttamilleen teoksille.

Se lisää kysyntää Recenartin kaltaisille yrityksille, joita on Koivulahden arvion mukaan maailmalla kaiken kaikkiaan viitisenkymmentä, monet tosin yhden ihmisen yhteen menetelmään erikoistuneita yrityksiä.

Vuosi sitten Recenart fuusioitui amerikkalaisen Art Analysis & Researchin kanssa, ja nyt yrityksellä on toimistot Jyväskylän lisäksi New Yorkissa, Lontoossa ja Austinissa.

”Suomalaisilla on hyvä imago tässä bisneksessä. Meillä on luotettava maine siinä, että teemme mitä lupaamme, ja teknologinen edistyneisyytemme tunnetaan myös.”

Suomessa ja Pohjoismaissa on Koivulahden mukaan hyvät taidemarkkinat.

”Jos on silmää, huutokaupoista voi saada hyviäkin teoksia ihan edullisesti.”

Recenartin toimiston tarkka sijainti kerrotaan vain asiakkaille. Maalaus on kuvausrekvisiittaa. Tiina Koivulahti.
Recenartin toimiston tarkka sijainti kerrotaan vain asiakkaille. Maalaus on kuvausrekvisiittaa. © Hanna-Kaisa Hämäläinen

Koivulahdesta ei pitänyt tulla taiteen tutkijaa, vaikka toisaalta ei estetiikka aivan vieras alue lapsuudenkodissa ollut. Vanhemmilla oli Kuopiossa sisustusliikkeitä, joiden pyörittämiseen Koivulahti osallistui.

Sitä kautta hän päätyi opiskelemaan kauppaoppilaitokseen. Aika pian kävi selväksi, ettei se ole oma ala.

”Kävin sen kuitenkin loppuun, sillä tapanani ei ole jättää asioita kesken.”

Vaihdossa Genovan yliopistossa Koivulahti keskittyi erityisesti keskiajan renessanssitaiteeseen. 2000-luvun alussa hän tutki suomalaisia taidekokoelmia selvittääkseen, onko niissä natsien varastamia teoksia. Muutamia löytyikin.

Taidehistorioitsija Koivulahti ei halua viettää vapaa-aikaansa vanhojen maalausten keskellä. Kotona Muuramessa on pääosin nykytaidetta. Värikästä, koska Koivulahti pitää väreistä, mutta myös mustavalkoista, koska se miellyttää enemmän puolisoa.

”En ole keräilijätyyppiä. Kun näen joka päivä paljon esineitä, kaipaan kotiini selkeyttä ja yksinkertaisuutta. Muuten esteettinen silmä ei saa koskaan lepoa.”

Toinen intohimo elämässä on hevoset.

”Olen ollut koko elämäni heppahullu. Nyt minulla on saksalainen puoliverinen Bea. Sen luokse on päästävä melkein joka päivä, muuten tulee eroahdistus.”

 

Ovatko jotkin väärennökset liian täydellisiä jopa Koivulahdelle?

Kiinalaiset jade-esineet saattavat olla. Asiantuntijoiden on lähes mahdotonta sanoa mitään varmaa niiden aitoudesta.

”Kiinalaisessa kulttuurissa myös suhtaudutaan väärentämiseen paljon vähemmän ankarasti kuin meillä”, Koivulahti sanoo.

Vaikeita ovat myös venäläiset avantgardistit, joita on väärennetty paljon ja jotka olivat Stalinin aikaan pannassa. Siksi niiltä puuttuu ehjä omistajahistoria.

”Myös Picasso on vaikea. Hän oli äärimmäisen tuottelias ja käytti kaikkia mahdollisia tekniikoita.”

Saksalainen väärentäjä Wolfgang Beltracchi pääsi muutama vuosi sitten vankilasta ja on maailmanluokan julkkis, joka maalaa nyt omalla nimellään.

Haastatteluissa hän leveilee, kuinka teokset myydään ennen kuin ne ovat edes valmistuneet, vaikka tietenkään mitkään nimekkäät taidekaupat eivät halua olla hänen kanssaan missään tekemisissä.

”Hän käyttäytyy kuin rocktähti”, Koivulahti sanoo.

”Jotkut keräävät nyt hänen väärennöksiään.”