Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Noora Huttula, Oulunkylän yhteiskoulu

Massakulttuurista ja naiseudesta

.

On kuuma kesäinen iltapäivä. Hikiset turistit tungeksivat täpötäyteen pieneen saliin yhdessä maailman suurimmista museoista. Museo on täynnä taiteen mestariteoksia eri aikakausilta. Silti monet ovat tulleet kaukaakin katsomaan vain tätä yhtä pientä muotokuvaa naisesta, jonka huulilla karehtii salaperäinen hymy. Sanotaan, että naisen silmät seuraavat katsojaa ja että siveltimen vedot ovat miltei huomaamattomat. Maalaus on kai todellisen mestarin käsialaa.

Kyseessä on tietenkin renessanssitaiteilija Leonardo da Vincin tunnettu muotokuvamaalaus Mona Lisa (1503–1519). Maalaus tunnetaan oikeastaan kaikkialla, ja jokainen on nähnyt siitä ainakin jonkinlaisen muunnoksen, sillä maalaukseen viitataan paljon. Nykytaiteilijat ovatkin useaan otteeseen käyttäneet hyväksi teoksen kuuluisuutta ja arvostusta, monesti tuoden esille oman taiteellisen näkemyksensä ja kannanottonsa. Intertekstuaalisuutta on vaikeaa olla huomaamatta, mutta taiteilija lisää usein teokseensa sanoman, joka voi löytyä syvemmältäkin.

Yksi tällaisista kantaa ottavista teoksista on Marcel Duchampin LHOOQ (1919). Taideteoksen pohjalla on selkeästi kopio da Vincin Mona Lisasta. Maalaukselle on nyt liitetty töherrysmäisesti mustat viikset ja parta. Muutos on hyvin pieni, mutta erittäin huomattava ja harkittu. Duchamp ottaa renessanssin arvostetun taideteoksen kautta kantaa taide-elämän muutokseen. LHOOQ sijoittuu aikaan, jolloin taiteenlajit pirstoutuivat moniksi pieniksi ryhmiksi, ja taiteilijan tunneilmaisusta tuli valokuvausmaisuutta tärkeämpi ulottuvuus. Da Vincin Mona Lisa edustaa tässä vanhaa ja ummehtunutta taiteen tyylilajia. Intertekstuaalisuudesta osuvan tekee se, että renessanssi oli omana aikanaan murroksen paikka, jossa korostui pyrkimys päästä eroon keskiaikaisesta ajatusmaailmasta.

Duchampin teosta voidaan myös tutkia oman aikansa naiskuvana. Missä da Vincin Mona Lisa on hentoinen ja naisellinen, Duchamp on nyt antanut naiselle maskuliinisia piirteitä. Tämän voi tulkita ivalliseksi tai sen voi katsoa viittaavan naisten vähittäiseen tasa-arvoistumiseen miesten kanssa.

Kaikissa Mona Lisa -muunnelmissa tulee esiin omanlaisensa naiskuva, joka kontrastoi alkuperäisen maalauksen kainon mielikuvan kanssa. Tätä korostamaan on eniten lähtenyt Maciej Urbaniec teoksellaan Cyrk (Sirkus, 1970). Siinä Mona Lisasta on tullut akrobaatti, joka tasapainottelee kättensä päällä jalkojen noustessa ilmaan. Kuva on hienostuneeseen ja huntupäiseen Mona Lisaan verrattuna provosoiva. Naisen keho on näkyvissä, ja paljaassa jalassa on vihreä sukkanauha. Provosointia korostaa punertava värimaailma, jonka kontrastiksi on otettu silmille hyppäävä vastaväri vihreä. Asetelma kertoo naisen aseman radikaalista muutoksesta da Vincin maalaukseen verrattuna. Nainen on nyt esillä ja paljas kuin sirkuseläin telttamaisessa taustassa. Toisaalta voidaan katsoa, että nyt nainen tasapainottelee itse omassa elämässään ja hentouden tilalle on tullut voimakkuus. Mona Lisan kasvot ovat tässä taideteoksessa karikatyyri perinteisistä naisen arvoista muuttuvassa maailmassa.

Karikatyyrisiä viitteitä on myös Fernando Boteron muunnelmassa Mona Lisa (1978). Naisen piirteet ovat muuttuneet epäsuhtaisiksi, ja pää on paisunut muihin piirteisiin nähden tavattoman suureksi. Se täyttää nyt suuren osan taustalle aukeavasta yksinkertaistetusta maisemasta. Mittasuhteiden muutosta voi tarkastella useammasta näkökulmasta. Esimerkiksi naisnäkökulmasta mittasuhteiden paisumisen voi tulkita kannanotoksi nykyaikaiseen kauneusihanteeseen ja sen ristiriitaisuuteen todellisuuden kanssa. Boterolla osuvat vastakkain laihtumisen ihanne ja väestön elintasosta johtuva jatkuva lihominen. Da Vincin Mona Lisa edustaa renessanssille tyylinomaista kuvaa antiikin ihanteellisesta kauneudesta. Tämä voi siis myös sisältää paljon tyylittelyä.

Toisaalta Mona Lisan pään kasvu voi toimia vertauskuvana alkuperäisen maalauksen suosiolle. Mona Lisa on yhdeksi tauluksi saavuttanut ikään kuin voittamattoman aseman mestariteoksena. Toki maalaus on perustellusti arvostettu. Ovathan siveltimen käyttö ja maiseman epäsymmetria uraauurtavia tekniikoita. Boteron maalaus kuitenkin kyseenalaistaa taiten tämän paisuttelun ja huomion keskittämisen yhteen teokseen.

Renessanssin aikainen humanismi korosti yksilöä, ja Leonardo da Vinci on täydellinen esimerkki aikansa tuhattaiturista ja pioneerista. Pioneerina omalla alallaan oli myös Andy Warhol, jonka omintakeinen tyyli erottuu teoksessa Mona Lisa (1963). Teoksessa Mona Lisa -kuviot toistuvat painokuvioina. Sommittelu on näennäisesti sattumanvarainen, ja värit tuovat voimakkaan kontrastin muuttuessaan kirkkaista synkkään mustaan. Warhol on tehnyt Mona Lisasta poptaidetta. Tämä merkitsee käsitystä siitä, että da Vincin Mona Lisasta on tullut massakulttuuria, joka on kaikkien saatavilla ja kulutettavissa.

Kaikissa muunnelmissa leikitellään Mona Lisan valtavalla kuuluisuudella ja mystiikalla. Nyt taiteilijat ovat korvanneet renessanssisymboliikan omilla ajankohtaisemmilla aiheillaan. Kaikki taideteokset kuvaavat omalla tavallaan aikakauttaan, mikä näkyy muun muassa naiskuvan muutoksessa ja kannanottojen sekä tyylin radikalisoitumisessa. Taiteilijan aseman muutos on myös selkeästi esillä. Renessanssin aikana käsityöläisistä tuli taiteilijoita, ja modernismin murroksessa 1900-luvun alun paikkeilla taiteilijoista tuli oman tunne-elämänsä peilejä.

Leonardo da Vincin Mona Lisaa voi arvostaa tai arvostella, mutta totuus on, että se on yksittäisenä maalauksena herättänyt näkijöissään niin suuria tunteita, että he ovat itse lähteneet luomaan siitä omia taiteellisia tulkintojaan. Tämä jos mikä on osoitus Mona Lisan monitasoisuudesta. Se, että teos antaa aika ajan jälkeen aihetta uuteen tulkintaan, on jo itsessään arvokasta, ja aiheen muunnoskyky onkin osoittautunut aarrearkuksi monille moderneille taiteilijoille. 

Azma Mohammed, Espoonlahden lukio

Sillä matkalla kadotin itseni

.

Silloin silmäni näkivät tutun vieraan. Silloin sydämeni puolittui. Silloin Jalaluddin Rumin säkeet kaikuivat sisälläni: ”Minä vannon, nähtyäni kasvosi koko maailma on minulle harhaa. Puutarha ei tiedä, mikä on lehti tai kukka. Hämmentynyt lintu ei erota siemeniä ansasta.”

Muutimme Kurdistanista Suomeen, kun olin 4-vuotias. Olen siis uussuomalainen, maahanmuuttajataustainen, ulkomaalainen. Lapsena en kuitenkaan ymmärtänyt tätä: tunsin olevani suomalainen. Esimerkiksi päiväkodissa luulin, että minulla oli kaikkien ystävieni tavoin vaaleat hiukset. Petyin siis joka kerta, kun katsoin peilistä tummia kiharoitani. Toisaalta nämä suomalaiset ystäväni opettivat minulle suomen kielen solmut niin hyvin, että ala-asteen opettajani kehottivat minua siirtymään tavallisille äidinkielen tunneille. Hiljalleen minä sitten rakastuin suomen kieleen ja kirjallisuuteen. Kerran jopa kysyin äidiltäni, miksemme voisi puhua suomea kotonakin. Näihin aikoihin minä lausuin Aleksis Kiven runoa Suomenmaa: ”Mi autuus helmaas nukkua, / sä uniemme maa, / sä kehtomme, sä hautamme. / Sä aina uusi toivomme.”

Tilanne kuitenkin muuttui, kun matkustimme Kurdistaniin. Olin silloin 14-vuotias, teini-iän kiivaimmassa mutkassa. Kurdistanissa minusta tuntui kuin olisin löytänyt tien kotiini, itseeni. Kyseisten kuukausien aikana minä koin olevani osa suurta kokonaisuutta. Tutustuin sukulaisiini, ja heidän herättelemänsä kollektiivinen tunne hurmasi minut: puhuimme samaa kieltä ja olimme samannäköisiä, olimme yhtä.

Vaikka löysinkin uuden puolen itsestäni tällä matkalla, minä myös menetin, kadotin kaiken, jonka mukaan olin määrittänyt itseni siihen asti. Kun palasimme Suomeen, toivoin, että Aleksanteri Rahkosen Leivo-runo olisi kertonut minusta: ”Miks leivo lennät Suomehen / sä varhain kevähällä, / et viihdy, lintu riemuinen, / sä maalla lämpimällä?” Kotimme tuntui kuitenkin tyhjältä. Jopa katto tuntui olevan liian korkealla. Tällä tavalla pitkäaikaiset ajatukseni ja tunteeni saivat äkillisen kontrastin: yhtäkkiä tunsin olevani täysin kurdilainen. Siksi minun piti rakentaa identiteettini uudelleen. Opiskelin esimerkiksi Kurdistanin historiaa vapaa-ajallani ja opettelin kurdien kansallislaulun ulkoa. Toisaalta olin myös epäkunnioittava: ilmaannuin Suomen itsenäisyyspäiväjuhlaan urheiluvaatteissa enkä suostunut laulamaan Maamme-laulua. Samoihin aikoihin korostin kurdilaista aksenttiani, kun puhuin suomea. Pidin myös Kurdistan-korua kaulassani.

Tämä pahin sisäinen myrskyni rauhoittui hiljalleen. Tällä hetkellä olen ylpeä monikulttuurisuudestani. Lukiomme Esposti-lehden päätoimittajana kirjoitan usein kulttuurien välisistä eroista ja samankaltaisuuksista. Olen myös pitänyt muutamalla kurssilla Kurdistan-esitelmän, jossa jaan tarinani.

Uskon, että kirjallisuus on vaikuttanut edistykseeni. Ranya ElRamlyn proosalyyrinen teos Auringon asema sai minut löytämään totuuden, itseni. Romaani kertoo egyptiläis-suomalaisesta tytöstä, joka paljastaa, ettei hän ole ”sitä eikä tätä”. Samaistun tähän kirjan päähenkilöön, sillä tunnen yhteyden sisäisten myrskyjemme välillä: ElRamly tuntuu kirjoittavan minun elämästäni. Lisäksi esimerkiksi Khaled Hosseinin tekstit ovat antaneet lohtua minulle, sillä hän kirjoittaa kuulumattomuuden tunteesta ja ikävästään kotimaataan Afganistania kohtaan. Tämä tulee esille muun muassa Ja vuoret kaikuivat -teoksessa. Siinä kirjailija kuvaa eräässä kohdassa Yhdysvalloissa asuvan afganistanilaisen lääkärin matkaa kotimaahansa. Myös Riikka Pulkkisen Vieras on minulle tärkeä romaani, sillä se osoittaa, että meissä kaikissa on niin sanottu muukalainen, vieras.

Vaikka Jalaluddin Rumin säkeet ovatkin tatuoituna sydämeeni, uskallan vihdoin myöntää, että etsin itselleni Suomi-korua, että olen kokonainen, että minulla on kaksi sydämen puolikasta, musta ja valkea. Eino Leino kuvaa tunteitani runossaan Kuin musta ja valkea: ”Kuin musta ja valkea perho / yli kukkien yhdessä leijailee / niin yhdessä riemu ja murhe / mun henkeni tuutua heijailee.”

 

Kaari Konttila, Tampereen klassillinen lukio

Siivet valtaan ja vapauteen

.

Töyhtöhyyppä lipuu rantaan. Tikka hakkaa männynrunkoa. Leivo pyrähtää koivun taakse. Suomalaisen sielunmaiseman ydin lienee valmis. Vai lieneekö sittenkään?

Aleksanteri Rahkosen runo Leivo (1867), Lauri Viidan Tikanpolkka (1954) ja Risto Rasan säkeellä ”Töyhtöhyypät” alkava runo (1980) eivät tyydy pelkkään maalailuun. Rahkosen Leivo ja Viidan Tikanpolkka ovat tulkittavissa isänmaata ja työläisten oikeuksia korostaviksi allegorioiksi, kun taas Rasan runo muistuttaa luonnon mahdista.

”Miks leivo lennät Suomehen / sä varhain kevähällä”, Rahkosen runon puhuja hämmästelee kahdessa ensimmäisessä säkeessä. Puhuja kyseenalaistaa muuttolinnun paluun kylmään Suomeen ”maalta lämpimältä”. Leivon vastaus kuitenkin osoittaa, että Suomessa on jotakin paljon merkityksellisempää kuin auringon lämpö: ”’Sen tähden Suomeen kiiruhdan / ja lennän korkealla, / kun tahdon nähdä kauneimman / mä rannan taivaan alla.’” Lintuperspektiivistä katsellessaan leivo kokee rannan, maailman kauneimman paikan, omakseen ja tuntee isänmaallisuuden sykkivän rinnassaan. Vapautta symboloiva lintu lentää sinne, minne sydän kuuluu.

Runon julkaisuaikana, 1800-luvun lopulla, Suomi uskalsi juuri ja juuri haaveilla itsenäisyydestään. Leivo-runo vahvistaa kansallista identiteettiä poistamalla suomalaisten kansallista epävarmuutta. Lukija samastuu epävarmaan runon puhujaan ja kuuntelee sanoistaan varmaa leivoa, joka identifioituu vahvasti Suomen luontoon ja osaa vedota jo olemassa olevaan suomalaisuuteen. Leivo laulaa: ”’Ja senpä vuoksi laulan ma, / kun kannel täällä soipi; / ei missään voi niin riemuta, / kun Suomessa vaan voipi.’” Alluusio Suomen kansanperinteeseen, runon mittaan sidottu rytmi sekä riimikaava (AB) viittaavat suomalaiseen perinteikkyyteen. Hyperbola Suomessa riemuitsemisesta osoittaa runon alun epävarmuuden muuttuneen ylistäväksi isänmaan kehumiseksi. Runon kantavin teema onkin rakkaus isänmaata kohtaan.

Leivon näkemä Suomi on romantisoitu ja täydellinen, ainoa oikea maa. Leivon ääni ”soreasti soi / vaan Suomen taivaan alla”. Luonnossa viaton lintu, leivo, saakin Rahkosen runossa vahvan arvojohtajan roolin. Täten isänmaata ylistävän propagandaakin muistuttavan runon tavoite piiloutuu pienien siipien alle. Koska runon kaksi viimeistä säkeistöä ovat leivon vuorosanoja, lukijalle jää päällimmäisenä mieleen halu olla ylpeä isänmaastaan ”riemuisan linnun” tavoin.

Myös Lauri Viidan runo Tikanpolkka on tulkittavissa yhteiskunnalliseksi allegoriaksi. Rytmiltään runo on terävä ja hakkaava, mikä aiheutuu loppusoinnuista ja kovien konsonanttien käytöstä. Runo juoksee eteenpäin: ”tikanpolkkaa / taikka / vaikka / silkka pilkka sakka rokka rikka.” Hakkaavassa rytmissä voidaan kuulla myös 1950-luvun Tampereen tehtailta kuuluva nakutus. Olihan työläisten aseman parantaminen Viidalle tärkeää. Runon viimeinen sana ”viisivarvastikka” on tulkinnan kannalta oleellinen. Tikka inhimillistetään: sillä on varpaat kuten ihmisellä. Tikka symboloikin runossa ahkeraa ja rehellistä työntekijää.

”Tikka päätään puuhun nakkaa, / muttei loukkaa, / koskei lakkaa”, Viita osoittaa sanataituruuttaan. Tikka ei loukkaa päätään, koska se ei lopeta ”nakkaamista”. Tikan sisukkuus ja sinnikkyys siis palkitaan. Runo korostaa periksiantamattomuuden merkitystä tavallistakin työtä tehdessä. Työn hohdokkuus ei ole arvokasta vaan asenne, jolla työtä tehdään. Runo puhuu myös suoruuden ja rehellisyyden tärkeydestä: ”eikä edes ensimmäistä / pitkää, pätkää, umpijäistä / käppyräistä / soukkaa / toukkaa / koskaan moukan noukkaan koukkaa”. Mato päättyy aina sille, joka madon ansaitsee, ”moukalle” tikka ei sitä anna. Työntekijäkin palkitsee sen, jolle palkinto kuuluu. Säkeiden voidaankin katsoa olevan piikki porvariston toimia vastaan. Punaisesta näkökulmasta katsottuna porvariston toimet saattoivat vaikuttaa epäoikeudenmukaisilta.

Runon tikka haluaa tulla kuulluksi: se hakkaa jäistäkin kuusta ”jotta koko kumpu kolkkaa”. Alkaa tikan oma polkka, jonka jokainen kuulee. Tikka kolkuttaa: ”silkka pilkka sakka rokka rikka / joka kukon kurkkuun poukkaa”. Myös kukko, tilan ylväin, kuulee tikan. Kukon voidaan katsoa symboloivan ylpeilevää porvaristoa, joka pitää työläisiä tyhminä. Tällä kertaa kuitenkin kukonkin on kuunneltava tikkaa. Runo ottaakin kantaa työläisten huomioimisen puolesta.

Risto Rasan runo luo sen sijaan puhtaan kuvan hetkestä luonnossa. Lyhyt runo kuuluu: ”Töyhtöhyypät, / kukkivat kurjenmiekat: / rannassa on / ritarien kokous.” Luontoa kuvataan taistelun sanastokentän kautta. Mielikuva on kuitenkin raikas: kurjenmiekkojen keltaiset kukat ja sanan töyhtöhyyppä sympaattinen ääntämisasu tuovat runoon iloa.

Runossa esille pääsevät luonnon omat ritarit. Töyhtöhyypän haarniskamainen töyhtö ja kurjenmiekkojen terävästi sivaltavat lehdet muistuttavat luonnon mahdista. Runon topografia luo mielikuvan luonnon omien ritarien havainnoimisesta vähitellen: säkeitä ei ole sijoitettu symmetrisesti allekkain. Ilo ja taistelu sekoittuvat kielikuvassa ”kukkivat kurjenmiekat”. Jos unohtaa kurjenmiekan olevan kasvin nimi, ilmaus vaikuttaa katakreesiltä ”kukkivat miekat”. Haluavatko luonnon omat ritarit sotia vain kukkivin miekoin? Kukkien ja miekkojen liitos yllättää. Ehkäpä runon ritarit vastustavat kaikenlaista sotimista. Toisaalta kurjen voi liittää runoon myös itsenäisenä lintuna. Sen mahtavuus ja uljaus sopivat runon voimakkaaseen tunnelmaan.

Runon kaksi viimeistä säettä kuuluvat: ”rannassa on / ritarien kokous.” Sana ”kokous” kiinnittää huomion. Ehkäpä ritarit suunnittelevat jotakin salaista. Runossa luonto ei ole hauras. Luonnon omat ritarit ovat valmiina taisteluun. Runo viestiikin lukijalleen: älä aliarvioi luonnon voimaa. Luonnonsuojelu ja luonnon kunnioittaminen ovat Rasan runon tärkeimmät teemat.

Vaikka Rahkosen, Viidan ja Rasan runojen päähenkilöt ovat kaikki lintuja, niiden luonteet kuvataan hyvin erilaisina. Eri linnut synnyttävät runoihin tiettyjä tunnelmia ja tulkintoja. On myös mahdollista ja todennäköistä, että puuta hakkaava tikka palaisi halusta kertoa oman tulkintansa Tikanpolkasta. Keväinen leivo saattaisi todeta tulkintani menneen metsään. Runojen yhteinen teema on kuitenkin niiden päähenkilöiden, lintujen, mahti ja vapaus, jota ihminen ei voi koskaan saavuttaa. 

Olli Laukkanen, Töölön yhteiskoulu

Raha rauhan kannustimena

.

Siirtyessään muinaisesta metsästys- ja keräilykulttuurista maatalouteen kylvi ihminen ensimmäisten viljakasvien lisäksi tietämättään myös nykyisen finanssissektorin siemenet. Keräily itsessään ei nimittäin koskaan loppunut, vaikka sen kohde vaihtuikin marjoista ja hedelmistä vähitellen rahaan ja kiinteään omaisuuteen. Ihmisen halu kerätä itselleen maallista mammonaa on epäilyksettä luonut taloudellista ja sosiaalista hyvinvointia, mutta myös mahdollistanut ennennäkemättömän valtaisan pankkitoiminnan. Nykyisin yksilöt, yhteisöt ja pankit muodostavat melko kieroutuneen ja herkän, mutta sittenkin kummallisen mutualistisen systeemin. Maailma vaikuttaa sykkivän prosenttimuutosten tahdissa.

Tuskinpa olisi J. K. Paasikivi – sen kummemmin kuin kukaan muukaan – halunnut todistaa viime vuosien maailmanlaajuista finanssikriisiä. Paasikivi lausui jo vuonna 1923: ”Pankit ovat ne kanavat ja valtimot, joita myöten veri juoksee ja joita ilman ei elämä ole mahdollinen ja jotka on saatava kuntoon, jotta nykyaikainen elämä voisi päästä kulkemaan.” Tarkkasilmäinen voisi protestoida viitaten esihistorialliseen aikaan, mutta nykyaikaiseen ihmiselämään lausahdus pätee jokseenkin valitettavasti. Länsimaisen pankkisektorin mädät omenat ovat osoittaneet talouskasvuun nojaavan harmoniamme haavoittuvaisuuden.

Varsinkin 1900-luvun alussa vallinneen talousajattelun, keynesiläisyyden, mukaan valtiolla on velvollisuus säädellä talouden kasvua muun muassa mittavien julkisten investointien avulla. Sittemmin yleiseen kannatukseen on kuitenkin noussut monetarismi, joka siirtää valtaa valtioilta keskuspankeille, joiden vastuulla on vaikuttaa kokonaiskulutukseen pääosin ohjauskorkojensa muutoksilla. Näin ollen valtiot ovat luovuttaneet rahapolitiikkansa keskuspankkisektorille. Eniten keskuspankkien yksittäiset päätökset vaikuttavat valtioihin ja yksityiseen pankkisektoriin, mutta välillisesti prosenttimuutokset tuntuvat vahvasti myös kuluttajan kukkarossa.

Useimmat merkittävät keskuspankit ovat asettaneet rahapolitiikkansa keskeisimmäksi tavoitteeksi maltillisen inflaation ja tämän tuoman hintavakauden. Rahan arvon vähittäisen heikkenemisen ollessa itseisarvo ei Roope Ankkakaan varmasti säilyttäisi varojaan kuuluisassa rahasäiliössään, vaan investoisi ne tuottamaan lisäarvoa mahdollisimman tuottavasti. Juuri tähän nojaa pankkien kenties jo ylikorostuneenkin tärkeä asema yhteiskunnassamme. Pelkistyneimmillään pankkiliiketoiminnan ydin, anto- ja ottolainaus, on vain ihmisten ylimääräisen rahan välittämistä sitä tarvitseville.

Talousjärjestelmämme tavoitteleman inflaation vuoksi pankeille on kehittynyt eräänlainen säästämisen monopoli: ne tarjoavat niin yksilöille, yrityksille kuin valtiollekin laajan valikoiman erilaisia sijoitusinstrumentteja, joilla varallisuutta voi yrittää kartuttaa, mikäli ei säästöpossuunsa usko. Pankit paitsi houkuttelevat varoja säästötileille, rahastoihin ja joukkovelkakirjoihin, myös mahdollistavat jatkuvat investoinnit tarjoamalla lainaa uuteen autoon, kotiin, tehtaaseen tai jopa pohjoismaisen hyvinvointivaltion ylläpitoon. Jokapäiväisen leipämme turvaava digitaalinen maksujärjestelmä on myös pankkien vastuulla; käteisellä maksavat yhä harvemmat. Rahoituslaitoksilla on siis todellakin merkittäviä vaikutuksia niin yksityishenkilöihin, elinkeinoelämään kuin julkisyhteisöihin tarjoamiensa ”kanavien ja valtimoiden” myötä.

Ruusuista tulevaisuutta maalailevat, koilliseen suuntautuvat tuottokäppyrät ja Suomen oloissa poikkeuksellisen ystävällinen asiakaspalvelu voivat saada unohtamaan pankkisektorin raadollisuuden. Henkilökohtaisesti räätälöidyistä, näennäisen asiakasystävällisistä sopimuksista huolimatta pankki on pankki vaikka sen voissa paistais’. Yksityisen rahoituslaitoksen on tehtävä voittoa, tai muuten kaikki osapuolet häviävät. Finanssikriisin aikana valtiot ovat rientäneet pelastamaan useita maksukyvyttömiä pankkeja, joiden mahdollisia konkursseja on pidetty liian tuhoisina. Käsittämättömän suureksi paisunut finanssisektori koetaan länsimaissa niin korvaamattomaksi, että nykyihminen on polvillaan talousjärjestelmämme liitosten natistessa. Pankkiala eittämättä juoksuttaa yhteiskuntamme verta, mutta kriisiaikoina se aiheuttaa myös sydämentykytyksiä yhä useammalle.

Kieltämättä pankkisektori on siis kriittisen tärkeä nyky-yhteiskunnalle, vaikka sen laajuus, sääntelyn puute ja ahneuden vaikutusvalta tuovat mukanaan riskejäkin. Ihmiselle harvoin riittää, että toinen oppii kantapään kautta, vaan oppirahat on maksettava henkilökohtaisesti: Euroopan jo suunnitellessa valtioiden ja pankkien napanuoran katkaisevaa pankkiunionia ja pankkien kriisirahastoa ovat kiinalaiset ehtineet huolestuttaa markkinoita kestämättömäksi paisuneella varjopankkisektorillaan. Vastuulliseen pankkitoimintaan kuulumattomien, niin sanottujen roskalainojen myöntömäärät ovat Kiinassa raketoineet, ja tilanne muistuttaa jo Yhdysvaltain finanssikriisiä edeltänyttä subprime-kuplaa. Kääntäisikö joku Paasikiveä Pekingin päättäjille?

Tuskin on varainhoito koskaan taannut yhtä monelle työtä ja toimeentuloa kuin nykyään, sillä pankit ovat suuria työllistäjiä, vaikka palveluita onkin siirretty verkkoon. Yksilöt voivat siis hyötyä pankeista työnantajinaan, mutta valtiot ovat panneet merkille myös pankkiliiketoiminnan erinomaiset edut koko yhteiskunnalle. Kiristyvä kilpailu finanssialan suurkeskittymistä on kuitenkin saanut huolestuttavia piirteitä Luxemburgin ja London Cityn kaltaisissa tapauksissa. Lähes mitätön verotus houkuttelee pankkeja yhtäälle mutta tappaa niitä toisaalla. Alueiden eriarvoisuus ja epätasa-arvo kasvavat, ja muun muassa kiinteistöjen hinnat voivat kohota veroparatiiseissa räjähdysmäisesti aiheuttaen arvostuskuplia. Rahalla on kuitenkin taipumus hakeutua rahan luo.

Entäpä pankkien mahdolliset vaikutukset nykyihmisten arvomaailmaan? Pankit perustavat toimintansa pohjimmiltaan yhden ainoan hyödykkeen ympärille. Rahalle rakentuva maailmankuva on kylmä ja surullinen, sillä on olemassa niin monia sitä tärkeämpiäkin asioita. Vaikka pankkitoiminta voi aiheuttaa niin asiakkaassaan kuin harjoittajassaan rahasokeutta, kannustaa se myös pitkäjänteisyyteen, joka mahdollistaa unelmien toteuttamisen nyt tai tulevaisuudessa. Lapsikin oppii säästämisen alkeet ymmärtäessään, miksi viikkorahoille saa pankista korkoa. Pankit voivat siis luoda yhteiskuntaan turvallisuuden ja jatkuvuuden tunnetta, jonka tärkeyttä ei vähennä sen kumpuaminen juuri taloudesta.

Suurimmat voitot niin nykyihmisen kuin tulevaisuuden sukupolvien kannalta on lopulta mahdollista saavuttaa poikkeuksellisella pankkitoiminnalla. Mikäli kansainväliset rahoituslaitokset saadaan integroitua niin tiiviiksi kokonaisuudeksi, että sen avulla kyetään ehkäisemään sotia, pysäyttämään kansanmurhia ja edistämään tasa-arvoa, on pankkien vuosituhantinen perintö ihmiskunnalle valmis. On surullista, että ihminen tarvitsee tällaiseen suotuisaan kehitykseen erillisiä kannustimia, mutta epäilemättä raha on eräs voimakkaimmista vaikutuskeinoista. Pohjimmiltaan ahneuden aiheuttama sodattomuus on kuitenkin huomattavasti parempi vaihtoehto nykyisille ahneudesta johtuville sodille.

Pankkien merkitys nykyihmiselle on suurempi kuin kuukausittaista tiliotettaan silmäillessä arvaisikaan. Finanssiala on välttämätön osa yhteiskuntaamme, mutta järjestelmää voi pitää hauraana, sillä se pohjautuu uskolle, toivolle ja peloille. Vallan keskittyminen rahoituslaitoksille voi olla uhka yksilölle, mutta harkituin ja päättäväisin askelin kansainvälinen yhteisö voi pankkisektoria työkalunaan käyttäen edistää muutakin kuin vapaata kauppaa ja kilpailua.