Uudessa Parnassossa: Onko työläiskirjallisuus kadonnut – vai emmekö vain enää tunnista sitä?

2 MIN

Mihin työläiskirjallisuus katosi? Kysymystä on Suomessa esitetty vuosikymmenten ajan. Väinö Linna ja Lauri Viita ovat jääneet kirjallisuushistoriaan työväenluokan suurina kuvaajina, mutta kuka kirjoittaa tämän päivän duunareista, paskaduuneista ja siirtotyöläisistä?

Ville-Juhani Sutinen sukeltaa Parnasson kansiesseessään nykyajan työläiskirjallisuuteen ja havaitsee, ettei työläiskirjallisuus ole kadonnut mihinkään. Se on vain muuttunut näkymättömämmäksi – aivan kuten työväenluokkakin.

Sutinen nostaa esiin kolme hyvin erilaista nykykirjailijaa. Jarmo Teinilän Maailmankahvassa terästyöläisten ruumiit joutuvat koville telakalla. Mervi Koskisen Kaupustelija vie lukijan puhelinmyyjän arkeen, jossa asiakkaiden loukkaukset kuuluvat työnkuvaan ja kauppa on saatava käymään hinnalla millä hyvänsä. Nicoleta Esinencun Edistyssinfoniassa ääneen pääsevät Suomeen töihin tulevat siirtotyöläiset – ne ihmiset, joiden käsien kautta kulkevat niin mansikat kuin paketitkin mutta joita emme yleensä ajattele lainkaan.

Sutisen esseessä työläiskirjallisuus saa myös uuden määritelmän. Siinä missä vanha työväenkirjallisuus puhui työväelle ja rakensi sille yhteistä identiteettiä, nykyinen työläiskirjallisuus joutuu usein kertomaan työstä niille, jotka eivät sitä itse tee. Samalla se tekee näkyväksi jotakin olennaista: puhelinmyynnin luurin takana, pakettiauton ratissa ja mansikkapellolla on ihminen.

Kuka saa näkyä kirjallisuudessa – ja kenen työstä meidän on helpompi olla tietämättä mitään?