Hyvä tyyppi, mutta jämäkkä – tsemppari voi estää nuoren syrjäytymisen
Narkolepsiaa sairastava Onni sai avun opiskelijalta.
Se oli sanottu: ”Minusta tulee tukihenkilösi, jos itse niin haluat.”
Sen jälkeen Mikko Vahvaselkä hiljeni ja katsoi 13-vuotiasta jämsäläistä Onni Ahosta. Oli tammikuu 2014. Vahvaselkä opiskeli eritysopettajaksi ja oli juuri aloittanut tuntityönsä Askelmerkissä, yksityisessä lastensuojelupalveluja tuottavassa yrityksessä.
Hän oli auttanut työssään vasta yhtä lasta, alakoululaista poikaa, joka oli tarvinnut intensiivistä koulunkäynnin tukea. Onnista voisi tulla hänen toinen ”tsempattavansa”.
Siis jos Onni suostuisi.
Onni Ahonen näytti ärsyyntyneeltä. Vahvaselkä tiesi, että poikaa oli tuupattu tapaamaan hänet, vieras aikuinen. Onni oli hämmentynyt ja usein kiukkuinen, syystä: hän oli saanut sikainfluenssarokote Pandemrixin ja sairastunut narkolepsiaan keväällä 2011.
Onni oli nukahdellut oppitunneilla, pilkillä järven jäällä, kahviloissa.
Vahvaselkä oli kuullut senkin, että Onni nukkui yönsä katkonaisesti ja oli jatkuvasti hyvin väsynyt. Jos hän nauroi tai suuttui hervottomasti, hän saattoi valahtaa lattialle, ja se johtui katapleksiasta eli lihasjänteyden äkillisestä katoamisesta.
Onnin oli myös vaikea keskittyä koulutyöhön. Arvosanat olivat laskeneet.
Mutta mikä pahinta, Onni käyttäytyi uhmaavasti ja aggressiivisesti, mikä on yleistä lasten ja nuorten narkolepsiassa. Hän oli töninyt rajusti perheenjäseniään. Isä Risto Ahonen joutui pitämään hänestä kiinni, kun raivokohtaukset yltyivät hillitsemättömiksi.
Äiti Päivi Ketolainen oli epätoivoinen. Hän ei enää tiennyt, mistä perhe voisi saada apua. Hän oli ottanut yhteyttä Jämsän perheneuvolaan ja lastensuojeluun, josta oli lähetetty perhetyöntekijöitä kotiin. Kukaan heistä ei saanut otetta Onnista.
Lopulta Onni oli sijoitettu kiireellisesti nuorisokotiin pariksi viikoksi.
Nyt Mikko Vahvaselkä saisi yrittää. Hän nousi Ahosten sohvasta ja sanoi Onnille, että tekstaisi parin päivän päästä. Silloin hän kysyisi, saako hän tulla käymään.
Mikko Vahvaselälle, 26-vuotiaalle opiskelijalle, oli asetettu paljon vaatimuksia, jotka henkilökohtaisen tukihenkilön tulisi täyttää:
Hänen pitäisi olla aikuinen ihminen, joka on sinut itsensä kanssa. Empaattinen, joustava ja silti jämäkkä. Pitäisi tuntea nuoruusiän normaalia kehitystä. Hänen pitäisi ottaa vastaan ja ohjata nuoren tunteita, kuunnella nuorta, olla oikeasti kiinnostunut nuoresta.
Mutta ennen kaikkea hänen pitäisi olla ”hyvä tyyppi, jonka kanssa kemiat kohtaa”.
Vahvaselkä oli opiskellut pari vuotta auto- ja työkonetekniikkaa. Hän asui Jyväskylässä, vajaan 60 kilometrin päässä Jämsästä, ja valmensi vapaa-ajallaan jääkiekon A-junioreita. Hän valmistuisi erityisopettajaksi Jyväskylän yliopistosta.
Näillä eväillä hän päätyi Onni Ahosen yläkerran huoneeseen, jossa tämä pelasi konsolipeli GTA4:ää. Vahvaselkä oli suunnitellut yhteisiä lautapelejä, jolloin jutustelu olisi luontevaa, mutta Onnista kahdestaan pelaaminen oli tylsää.
Vahvaselkä katseli Onnin pelaamista ja puheli itsekseen. Hitto, kuinka nihkeän tuntuista, hän ajatteli ensimmäisen tapaamisen jälkeen. Mitäköhän tästä tulisi?
Hän ajoi Jyväskylästä Jämsään kerran viikossa. Aluksi hän ja Onni istuskelivat yläkerran huoneessa, pelasivat ja jutustelivat. Narkolepsiasta he eivät puhuneet. Vahvaselkä tiesi, että Onni yritti kieltää sairautensa ja selviytyä tahdonvoimalla arjestaan.
Sairauden vähättely on teini-ikäisille tyypillistä, osa selviytymistaistelua.
Onni tahtoi tavata Vahvaselkää vain kotonaan, jotta kaverit eivät saisi tietää tukihenkilöstä. Parin viikon jälkeen hän suostui lounaalle lempipaikkaansa Teboilille. Hän valitsi salaattia noutopöydästä, sillä hän kuntoili ja oli tarkka ravitsemuksestaan.
Risto Ahonen ja Päivi Ketolainen seurasivat helpottuneina Onnin edistymistä. Onni alkoi nousta ripeästi ylös aamuisin eikä enää jäänyt pois koulusta.
Vahvaselkä oli kuin isoveli, joka toi Onnin arkeen ryhtiä.
Risto Ahonen oli lukenut pitkään uutisia alle 30-vuotiaista, jotka eivät käy töissä eivätkä opiskele. Tähän ”syrjäytyneiden kovaan ytimeen” kuuluu yli 30 000 nuorta.
Jokainen pudokas maksaa yhteiskunnalle yli miljoona euroa.
Ahonen, 65-vuotias eläkkeelle jäänyt viestintäsuunnittelija, pohti synkeitä lukuja. Hänellä olisi ratkaisu, loistava ja helppo toteuttaa, ja sitä hän hahmotteli paperille:
”Kun peruskoulussa havaitaan oppimisvaikeuksia tai elämänhallinnan ongelmia, nimetään lapselle tai nuorelle henkilökohtainen tsemppari (tukihenkilö). Tavoitteena on kartoittaa ongelmat koulussa, kotona ja harrastuksissa, lapsen elämää kokonaisuutena tarkastellen.
Vastaavasti jos isä tai äiti uupuu, nimitetään perheelle tsemppari. Lastensuojeluilmoitus ei ole esteenä toteutukselle.
Mistä resurssi? Suomessa on noin 250 000 ammattiopiskelijaa ja työttömiä työnhakijoita noin 330 000! Esimerkiksi sosiaali-, terveydenhoito-, nuoriso- ja opetusalan opiskelijat hyötyisivät tuntityöstä. He saisivat arvokasta työkokemusta ja tuntiansioita.
Ja säästöä syntyy. Täysaikaisten virkojen lisäystarve vähenee. Opetus- ja sosiaalitoimen sekä terveydenhuollon paineet helpottavat. Mutta mikä oleellista, nuoret voivat paremmin ja perheissä tuntuu elämä turvallisemmalta.”
Sen jälkeen Ahonen lähetti sähköpostiviestin peruspalveluministeri Susanna Huoviselle (sd), jolle hän halusi esitellä ideansa. Vastausta ei kuulunut. Ahonen lähetti lukuisia ja ”hiukan painostaviakin” viestejä, kunnes sai kutsun Helsinkiin.
Hän esitteli ideansa Huoviselle ja ministeriön edustajille toukokuussa.
Huovinen jäi pohtimaan opiskeluajan rajallisuutta, sillä hänestä tukihenkilön pitäisi sitoutua pitkäaikaiseen työskentelyyn. Ahoselle suositeltiin työryhmää, joka suunnitteli parhaillaan psykososiaalista tukea narkolepsiaan sairastuneille lapsille ja nuorille.
Ahonen palasi Jämsään ja ajatteli, että ottaisi työryhmään oitis yhteyttä.
Huhtikuussa 2014 Mikko Vahvaselkä ryhtyi auttamaan Onnia ruotsin kielessä, josta tämä oli saanut ”nelosvaroituksen”. Onni kävi seitsemättä luokkaa.
Vahvaselkä ajoi Jämsään kahdesti tai kolmesti viikossa. Koulupäivien jälkeen hän ja Onni kertasivat ruotsia ja tekivät yhdessä muitakin koulutehtäviä. Sen jälkeen he pelasivat hetken konsolipelejä tai lounastivat Teboililla.
Onni selvisi kahdeksannelle luokalle.
Hän oli helpottunut ja myönsi, ettei ehkä olisi onnistunut ilman Vahvaselkää.
Risto Ahonen ja Päivi Ketolainen toivoivat, että Mikko Vahvaselkä voisi työskennellä Onnin kanssa myös oppitunneilla. Jämsän sosiaalitoimi oli vastannut tukihenkilön kustannuksista, mutta keväällä varmistui, että sivistystoimi voisi kattaa niistä osan.
Mutta Onni vastusti ehdotusta. Vahvaselkä ei saisi tulla kouluun, sillä hän leimautuisi.
Vahvaselkä totesi Onnille, että hän voisi esitellä itsensä yleisesti kouluavustajaksi ja auttaa muitakin oppilaita. Onni suostui kokeiluun. Kävi kuten Vahvaselkä oli arvellut: kukaan ei ihmetellyt, kun hän ilmestyi Paunun koulun 8d-luokalle elokuussa.
Oppitunneilla hän kierteli luokassa ja auttoi tarvittaessa Onnia ja muita oppilaita.
Hän päätti, ettei herättäisi Onnia, kun tämä torkahtaisi. Onni oli tuolloin ”välitilassa”, jossa kuulee ja voi jopa oppia. Yleensä torkahdus kesti minuutin, jonka jälkeen Vahvaselkä kävi varmistamassa, että Onni oli selvillä tehtävistään.
Opettajat olivat tyytyväisiä työparin työskentelyyn. Heidän mielestään koulussa oli muitakin oppilaita, jotka hyötyisivät ”henkilökohtaisesta sparraajasta”.
Sillä välin Risto Ahonen oli ottanut yhteyttä työryhmään, joka suunnitteli psykososiaalista tukea narkolepsiaan sairastuneille lapsille ja nuorille. Vahvaselän kaltainen tsemppari sopisi heille erinomaisesti, hän ajatteli, mutta voisihan siitä tulla ”isompikin juttu”.
Idea oli esitettävä useammalle ministeriölle. Miksei myös presidenttiparille, sillä Sauli Niinistö ja Jenni Haukio voisivat arvovallallaan ”puhaltaa tuulta tsempparin purjeisiin”.
Yllätyksekseen Ahonen sai kutsun jokaiseen ministeriöön, johon hän otti yhteyttä, ja lisäksi presidentin kansliaan. Vielä yllättyneempi hän oli siitä, että sai tapaamiset järjestymään samalle päivälle lokakuun alkuun.
Ahonen aloitti työ- ja elinkeinoministeriöstä. Hänet otti vastaan työministeri Lauri Ihalaisen (sd) erityisavustaja Jenni Karjalainen, joka lupasi esitellä idean virkamiehille. Karjalainen piti ideaa ”hyvänä”, koska työttömyys ja syrjäytyminen kulkevat käsi kädessä.
Sen jälkeen Ahonen tapasi presidentin erityisavustajan Mikko Kortelaisen, jonka kanssa hän valmisteli esittelyn presidenttiparille. Kortelainen piti ideaa ”realistisena”.
Sosiaali- ja terveysministeriössä Ahonen tapasi psykososiaalista tukea suunnittelevan työryhmän, joka piti esitystä ”kiinnostavana”. Opetus- ja kulttuuriministeriön ylitarkastaja Kirsi Lamberg suhtautui Ahosen mielestä tsemppari-ideaan ”positiivisesti”.
Miten myönteistä hyminää!
Risto Ahonen käveli Helsingin rautatieasemalle ja istahti tyytyväisenä junaan. Hän jäi jännittyneenä odottamaan, mitä tapahtuisi.
Ehdotuksia Helsingistä ei tullut. Risto Ahonen tiesi, että jos hän kyselisi liian innokkaasti ideansa perään, hänet koettaisiin häiritseväksi.
Piti vain odottaa. Hän oli ainakin ollut aktiivinen ja yrittänyt.
Hänestä Suomen järjestelmä on byrokraattinen ja kankea. Ministeriöiden virkamiehet eivät keskustele toistensa kanssa riittävän aktiivisesti, eivätkä ministerit ole kovin innokkaita ajamaan kansalaisten ideoita ”finaaliin”.
Toisaalta on jopa harvinaista, että hän oli päässyt esittelemään yhden työparin tsemppari-ideaansa ministeriöihin ja jopa presidentin kansliaan asti.
Ahonen ei luovuttaisi. Hän oli kehittänyt ideaansa edelleen. Se kävisi paikkakunnille, joissa olisi tsemppareille soveltuvia oppilaitoksia. Opiskelijoilla tuskin olisi autoja, joten heidän pitäisi päästä pyörällä tsempattaviensa luo. He saisivat työstään tuntipalkan.
Maksajina voisivat olla kunnan sosiaali- ja sivistystoimi, kuten Ahosten ”pilotissa”.
Myös peruskoulujen pitäisi olla vahvasti mukana, sillä suurin osa pudokkaista havaitaan alakouluissa. Kun riittävää tukea ei ole, ongelmat siirtyvät yläkouluun. Vitosen arvosanat murentavat itsetuntoa, ja nuori liukuu helposti yhteiskunnan sivuraiteille.
Koulutkin hyötyisivät tsemppareista, jotka toisivat ”uusinta tietoa ja taitoa”.
Marraskuussa Ahonen esitteli ideaansa jälleen, tällä kertaa lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttilalle. Tämä oli kuntavierailulla Jämsässä. Kurttila piti ideasta.
Kurttilan mielestä tsempparit voisivat helpottaa perheiden arkea, sillä vanhemmat ovat usein kiireisiä ja moni lapsi tuntee olevansa liian paljon yksin. Hän toivoi, että löytyisi oppilaitoksia, kouluja ja kuntia, jotka olisivat valmiita kokeilemaan Ahosen ideaa.
Ahonen ilahtui Kurttilan kannustuksesta. Hänestä yhden työparin pilottia voisi helposti laajentaa, sillä uusia lakeja ja asetuksia ei tarvittaisi.
On tammikuu 2015. Mikko Vahvaselkä kävelee nuorten perässä luokkaan, ja Onni Ahonen istuu pulpettiinsa takimmaiseen riviin.
Vuorossa on matematiikkaa, testi yhtälöistä.
Vahvaselkä nojaa seinään. Hän kiertelee luokassa ja vastaa oppilaiden kysymyksiin. Onni laskee tehtäviä keskittyneenä. Oppilaat purnaavat, kun matematiikan, fysiikan ja kemian lehtori Anne Pennanen ilmoittaa, että aika on loppu.
”Ei ole valmista!”
”Eihän 20 minuuttia ole vielä mennyt!”
Opettaja kerää paperit. Yhtälöitä jatketaan, ja oppilaat saavat laskea kotitehtävänsä taululle. Opettaja kertoo yhtälön perusominaisuuksista. Onnin silmät painuvat kiinni, pää nuokahtaa rintaan. Hän torkahtaa helposti silloin, kun opettaja puhuu.
Ryhmätyöt ja keskustelut taas pitävät Onnin virkeänä.
Vahvaselkä antaa Onnin torkahtaa. Kohta tämä virkoaa ja jatkaa tehtäväänsä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Moni oppilas haukottelee luokassa. Etenkin pojat vaikuttavat väsyneiltä ja pitkästyneiltä, kun taas tytöt viittaavat ahkerasti.
Onni näyttää iloiselta ja aktiiviselta.
Vahvaselän mielestä Onni on kehittynyt huimasti. Hän pysyy hereillä koulussa, jos aine on kiinnostava tai vaatii aktiivisuutta. Hän ei enää käyttäydy aggressiivisesti kotonaan, sillä narkolepsiaan sairastunut lapsi oppii vähitellen hallitsemaan tunteenpurkauksensa.
Myös psyykkinen tsemppaus tukee sairastunutta lasta. Näin selittää Helsingin uniklinikan tutkimusjohtaja, professori Markku Partinen, joka on diagnosoinut Onnin narkolepsian.
Hänen mukaansa narkolepsiaa sairastavan lapsen käytöshäiriöt ovat hyvin samantapaisia kuin aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriössä adhd:ssä. Adhd vaikeuttaa keskittymistä ja voi hoitamattomana johtaa syrjäytymiseen opinnoista ja työelämästä.
Risto Ahonen on lähettänyt satoja sähköposteja, soittanut satoja puheluja ja esitellyt kymmenille ihmisille tsemppari-ideaansa. Turhaan.
Hän haluaisi tietää, kuinka ”tsemppari saisi tuulta purjeisiinsa”.
Kysytään sitä Ulla Nordilta, Helsingin Diakonissalaitoksen Vamos-palvelukokonaisuuden johtajalta. Hän käynnisti Vamoksen etsivän nuorisotyön, joka tavoitti neljätuhatta nuorta kuudessa vuodessa. Heistä kaksi kolmesta sai vuoden sisällä työ- tai opiskelupaikan.
Nordin mielestä tsemppari kuulostaa ”hyvältä idealta”. Hän ei ole kuullut siitä, vaikka Ahonen sanoo lähettäneensä hänellekin sähköpostia.
Nord kertoo, että Diakonissalaitoksen Seniori-Vamos toteuttaa tsempparin kaltaista mallia vanhustyössä, eikä sitä ole edes vaikea järjestää. Lähihoitajaopiskelijat saavat ”omat vanhuksensa”, joita he mentoroivat säännöllisesti.
Mikko Vahvaselkä on työskennellyt tsempparina vuoden. Hänen mielestään tsempparina toimimisesta voisi kertyä opintopisteitä, jolloin opiskelija saisi myös työkokemusta. Kunta voisi tarjota tsemppareille vaikka tukea matkakuluihin.
Ulla Nordin mielestä Vahvaselän ajatus tekee Ahosen ideasta ”aivan loistavan”.
Hänestä tsemppari-ideaa pitäisi kokeilla laajemmin jossain oppilaitoksessa, vaikka hänen työpaikallaan Helsingin Diakonissalaitoksessa.
Myös Onni Ahonen kannattaa ideaa. Hänestä tsemppari sopisi parhaiten oppilaille, joilla on vaikeuksia koulutyössä. Ainakin hänen arvosanansa ovat nousseet, ja ruotsin kielestä on tullut jopa kuutonen.
Hänestä tsempparin ei pitäisi osallistua oppitunneille, sillä se on ärsyttävää, ja oikeastaan hän pärjäsi jo hyvin ilman Vahvaselkää.
Mikko Vahvaselkä on toista mieltä.
Hänestä Onni kaipaa vielä tukea, ja he jatkavat yhdessä ainakin kesään asti.