Sisältää juonipaljastuksia
Kirjailijoilta kysytään usein, miten kirjan juoni syntyy. Miten?
Tässä luvussa
Margit paistaa
kalkkunan
Alice B. Toklas oli sairastunut keltatautiin eikä voinut syödä oikein mitään. Ehkä hän siksi oli kirjoittanut keittokirjan Alice B. Toklasin keittokirja.
Muistelmat se oikeastaan oli. Toklas muisteli nuoruuttaan ja kaikkia hienoja aterioita, joita oli elämänsä aikana syönyt. Leena Parkkisen mielestä kirja oli riemastuttava.
Oli kirjassa reseptejäkin. Mutta koska puhuttiin 1900-luvun alkuvuosikymmenistä, Pariisista ja hienoista taiteilijapiireistä, raaka-aineet olivat kalliin puoleisia.
Puoli kiloa tryffeliä.
Parkkinen luki kirjaa Mynämäellä syksyllä 2010. Hän oli taiteilijaresidenssissä kirjoittamassa. Esikoisromaani Sinun jälkeesi, Max oli ilmestynyt edellisenä vuonna, ja se oli saanut Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon.
Nyt Parkkinen kirjoitti romaania 1950-luvun Töölöstä, mutta Alice B. Toklas oli toistuvasti hänen mielessään. Toklas ja hänen naisystävänsä Gertrude Stein.
Pariskunnassa kiinnosti kaikki. Piirit, joissa he olivat liikkuneet: Picasso, Hemingway, Matisse. Pariisi, jonka Parkkinen tunsi hyvin. Rakkaus, jonka hän ajatteli täydelliseksi.
Kiinnosti myös valta-asetelma. Toklas oli keskittynyt kokonaan Steiniin ja tämän kirjailijanuraan. ”Minun tehtäväni on olla nero, Alice hoitaa kaiken muun”, Stein oli joskus kirjoittanut.
Kaiken lisäksi oli Margit.
Pariskunnalla oli ollut suomalainen kokki, josta ei tiedetty muuta kuin etunimi ja se, mitä Toklas oli hänestä kirjoittanut. Margit oli sivistynyt, tyylikäs, salaperäinen ja kovin kiinnostunut yhteiskunnallisista asioista. Palvelijaksi hän oli erikoinen.
Pikkuhiljaa Parkkinen alkoi kehitellä romaania. Toklasin ja Steinin tarina olisi todellinen, mutta Margitin tarinan hän keksisi itse.
Vuoden 2018 paikkeilla Parkkinen alkoi kirjoittaa.
Hän suunnitteli juonta luonnosmaiseen sisällysluetteloon, jossa oli otsikoita ja joitakin sanoja. Tässä luvussa Margit paistaa kalkkunan.
Hän selasi kuvia, joita oli tallettanut Pinterest-palveluun. Toklasin matka-arkku, luettelo tavaroista, joita tällä oli, kun hän muutti Steinin asuntoon. (Muun muassa 26 hattua ja kahdet kengät.) Otoksia heidän asunnostaan, Firenzen-matkalta.
Kuvat ruokkivat mielikuvitusta. Kun katsoi matkakuvaa, saattoi kuvitella, miltä korsetti oli tuntunut neljänkymmenen asteen helteessä.
Margitille Parkkinen kirjoitti menneisyyden. Hän kirjoitti sisarukset, Margitin ja Astridin, joilla ei ollut elämässään samanlaisia mahdollisuuksia kuin yläluokkaisilla Toklasilla ja Steinilla. Hän kirjoitti rikoksen, jota Margit oli paennut Pariisiin ja jonka vuoksi hän pelkäsi koko ajan.
Pinterest-palvelussa oli kuvia 1930-luvun murhaajista.
Parkkinen kirjoitti romaaninsa monta kertaa, niin kuin aina. Ensimmäinen versio oli pinnallinen, näin tässä suurin piirtein käy. Seuraavassa oli enemmän tasoja, yhteyksiä ja merkityksiä. Sitä seuraavassa vielä enemmän.
Neiti Steinin keittäjätär ilmestyi syksyllä 2022. Silloin Parkkisen päiväkoti-ikäinen tytär jo luuli, että äidillä on ystävä nimeltään Alice B. Toklas. Niin paljon ja kauan äiti oli hänestä puhunut.
Ensin
on kaavio
Keskiviikkona elokuun puolivälissä Matti Remes laati kaavion. Oli aamu, hedelmällisin hetki tehdä töitä.
Paperin yläreunaan hän piirsi laatikon ja kirjoitti siihen tekstin: Ruben Waara nro 13.
Ruben Waara on viisikymppinen ”elämän sekatyöläinen” Hangosta. 180-senttinen, harteikas ja ”suomalaisittain komea”. Ehdottoman utelias, minkä vuoksi hän sekaantuu usein rikoksiin.
Kolmetoista on järjestysnumero. Remes aikoi kirjoittaa nyt kolmannentoista rikosromaaninsa Ruben Waarasta.
Työ alkoi kaaviosta. Se alkaa aina kaaviosta. Remes piirtää yhden, panee sen sivuun ja ryhtyy kirjoittamaan. Katsoo, ”mihin joutuu”.
Hän kirjoittaa missä sattuu. Kahvilan pöydässä, junassa, asemalla. Kaupunkiasunnossa Helsingissä, talossa Hangossa, loma-asunnossa Etelä-Italiassa. Viidentoista minuutin pätkiä tai kolmen tunnin sessioita.
Välillä hän katsoo kaaviota ja tarkistaa, mitä on ajatellut. Onko teksti noudatellut kaaviota vai eikö ole. Hän piirtää päivitetyn version.
Tämän jutun yhteydessä julkaistu kaavio on juuri päivitetty versio. Remes piirsi sen, kun oli kirjoittanut romaania sadan sivun verran.
Vasemmassa yläkulmassa on tarinan alku. Hankolaisessa galleriassa järjestetään valokuvanäyttely. Valokuvat esittävät kattoja, joita taiteilija on kuvannut droonilla ylhäältä taivaalta. Eräs pikkupoika, Daniel nimeltään, sattuu huomaamaan, että yhdessä kuvassa tapahtuu jotain outoa: ihminen raahaa toista ihmistä pensaikkoon.
Myöhemmin puistossa Daniel juoksee kiinni tuttunsa Ruben Waaran. Kävitkö siellä galleriassa, hän kysyy. Mä näin siellä yhden jutun.
Pöh, Waara vastaa. Sulla on liian vilkas mielikuvitus.
Mutta pian selviää, että mummo, joka asuu kyseisessä talossa, on kadonnut. Ja mummon koira, jonka Remes on piirtänyt mäyräkoiran näköiseksi, päivystää tauotta omenapuun juurella.
Epäily, Remes on kirjoittanut puun viereen.
Tarina etenee. Viivat kulkevat piirroksesta toiseen. Henkilöistä taloihin, veneisiin, autoihin, torneihin, karttoihin.
Putka, hiidenkirnu, uhka, haulikko.
Petski, Nina, Janne, Ronkainen.
Janne Beck ja Porno Ronkainen ovat mukana aina. Niin kuin on Vera Beck, Ruben Waaran tytär.
Ja jos Remekselle käy niin, että seinä tulee vastaan eikä tarina jatku, hän muistaa yhdysvaltalaisen rikoskirjailijan Raymond Chandlerin sanat: pane mies tulemaan ovesta ase kädessään.
Ruben Waara numero kolmetoista on nyt puolivälissä. Se ilmestyy kesällä 2025. Nimeä sillä ei vielä ole.
Oli tyttö
ja oli puu
Ei ollut itsestään selvää, kuoleeko äiti vai ei. Anja Portin oli suunnitellut, että kuolee. Kustannustoimittaja Mirjam Ilvas kysyi, voisiko hänet sittenkin jättää henkiin. Kaksitoistavuotias tyttö ilman ketään…
Portin oli hahmotellut tarinaa ensimmäisen kerran kuusi vuotta aiemmin, keväällä 2017. Hänellä oli huone Visbyn kirjailijakeskuksessa, vaaleassa kivitalossa, jonka ikkunoista näkyi punaisia kattoja ja sinistä merta.
Hänellä oli ajatus tytöstä. Ei välttämättä vielä tarkkaa kuvaa hänestä (paksu tumma tukka ja terävä nenä) tai nimeäkään (Magda Mustalintu) mutta ajatus siitä, että tytölle tapahtuisi jotain dramaattista. Niin, että tämä lähtisi kotoa ja kulkisi ja kulkisi ja päätyisi lopulta uuteen maailmaan.
Oli ajatus myös puusta. Sillä olisi pienet, vahamaiset lehdet ja valtavat, kaikkialle ulottuvat juuret. Portin oli tehnyt puusta kuvan, kun oli poikansa kanssa yhtenä päivänä piirrellyt.
Mutta Visbyssä tarina ei lähtenyt lentoon. Portin pani sen sivuun ja kirjoitti muuta. Kirjoitti aikuisille romaanin Muistokirjoitus, joka ilmestyi keväällä 2019. Kirjoitti nuorille Radio Popovin, joka voitti vuonna 2020 lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandian.
Alkuvuodesta 2021 Portin palasi tyttöön. Hän luki tietokirjoja puista, innostui Andeilla kasvavasta Polylepis-suvusta ja kehitti sen pohjalta oman lajin, sumupuun. Se kasvoi Puuvuorilla, sumun rajan yläpuolella, jonne tyttöä oli aina kielletty menemästä.
Portin talletti muistikirjan väliin lehtileikkeitä, piirsi löyhiä tarinan kaaria, kirjoitti muistiinpanoja ja luonnosteli lukujen nimiä. Mutta varsinaista juonta hän punoi kirjoittamalla. Se syntyi vasta, kun sormet liikkuivat näppäimillä ja ruudulle ilmestyi lauseita.
Keväällä minä jäin yksin. Silloin minun äitini jäi vuorelta vyöryvän maan alle.
Kipusimme Kastanjan kanssa vuorenrinnettä ylöspäin suuntaan, jonka ajattelin olevan oikea.
Kastanja on minun koirani ja paras ystäväni.
Kastanja on kaikki, mitä minulla on.
Portin jätti kustannustoimittajalle kirjan ensimmäisen version. He istuivat alas, puivat tekstiä ja pohtivat, mitä kaikkea siinä voisi vielä tapahtua. Portin palasi kirjoittamaan. Sitten sama tehtiin uudestaan. Ja uudestaan.
Syyskuussa 2023 Sumupuiden kirja ilmestyi. Siitä tuli tarina Magdasta ja Havusta, sumupuista ja vieraasta kylästä, arvoituksesta ja vanhasta Alsvidirista, joka sanoo: ”Tulevaisuuteen pitää kulkea kylki edellä niin, että näkee samaan aikaan kahteen suuntaan, eteen ja taakse.”