Erityistä ystävyyttä
Suomen ja Venäjän yhteistyötä vaaliva seura kahmii ministeriön avustusrahat. Kun niitä leikattiin, poliitikot järjestivät järjestölle joululahjan.
Neuvostoliiton aikana Suomi–Neuvostoliitto-seura (SNS) oli vahva puolivirallinen vallankäyttäjä.
Seurassa vaikuttivat aikansa nimekkäät poliitikot aina kokoomuksen J. K. Paasikivestä maalaisliiton Urho Kekkoseen.
SNS:llä oli 1970-luvulla peräti 86 000 maksavaa jäsentä. Työntekijöitä oli lähes 90 ja paikallisosastoja liki tuhat ympäri maata. Osastoja oli myös tehtaissa ja virastoissa.
Järjestön perillisen, Suomi–Venäjä-seuran (SVS), merkitys on enää varjo näistä suuruuden ajoista.
Rautaesirippua ei enää ole. Kuka hyvänsä voi omin päin matkustaa Vladivostokiin, varata netistä kielikurssin Pietarissa ja solmia sosiaalisen median kautta suoraan yhteyksiä Venäjälle.
”Seura on irrelevantti, koska maailma on muuttunut. Tämän kaltaisella kansalaisyhteiskuntatoiminnalla ei ole enää poliittista painoarvoa eikä oikein tarvettakaan”, arvioi entinen Moskovan-suurlähettiläs René Nyberg.
Keväällä 1940 talvisodan päätyttyä kommunistit ja sosialidemokraattien vasemmisto-oppositio perustivat Suomen–Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuran. Pian se lakkautettiin liian radikaalina.
Aselevon jälkeen samat radikaalit yrittivät uudelleen. Nyt aika oli otollisempi: SNS perustettiin syksyllä 1944.
Vuosikymmenten mittaan seurasta kehkeytyi Neuvostoliiton vieressä olemassaolostaan kamppailleen Suomen vaikutusvaltainen ystävyyskoneisto.
Pahimmillaan SNS oli jopa ystävyysmaataan neuvostoliittolaisempi muun muassa korjatessaan koulukirjoja neuvostomyönteisemmiksi.
Vasta sosialistijätin kituessa viimeisillään 1980-luvun lopulla SNS alkoi luopua neuvostoliturgiasta.
Neuvostoliitto hajosi vuonna 1991, ja seuraavana vuonna järjestö vaihtoi nimensä Suomi–Venäjä-seuraksi. Raunioista nousseen uuden Venäjän vetovoima oli vähäinen, ja suuri osa jäsenistä kaikkosi.
Jäsenmäärän lasku ei ole pysähtynyt vieläkään. Kehitystä selittää yleisempi yhdistystoiminnan vetovoiman hiipuminen, mutta osansa on Venäjän yhä arvaamattomammaksi muuttuneella käytöksellä.
Erityisen jyrkkä pudotus tapahtui Krimin laittoman valtauksen jälkeen.
Juuri ennen valtausta vuonna 2014 SVS:llä oli 12 000 maksavaa jäsentä, nyt heitä on enää 9 200.
Pohjoismaista yhteistyötä edistävällä Pohjola-Nordenilla on noin 5 700 jäsentä, Suomi–Amerikka-yhdistyksillä noin 4 000 ja Viro-yhdistys Tuglas-seuralla 3 000.
Neuvostoliiton romahtamisesta tulee kohta 30 vuotta. Vaikka Suomi–Venäjä-seuran poliittinen merkitys ja vetovoima ovat hiipuneet, sillä on edelleen erityinen asema Suomen valtiokoneistossa.
Suomalaisten ystävyysseurojen valtionavustukset ovat 2000-luvun alusta pienentyneet noin kolmanneksella.
Yksi sääntö pysyy: SVS saa kokonaispotista lähes puolet. Tänä vuonna seuroille jaetaan 1,9 miljoonaa euroa, ja siitä SVS:n osuus on 878 500 euroa.
Loppu silputaan 25 muulle seuralle. Niistä suurimmat avustukset saa Tuglas-seura, 250 000 euroa, ja Suomi–Amerikka-yhdistysten liitto, 144 000 euroa.
Vaikka ystävyysseurojen rahoitusta on vähitellen leikattu, se ei ole tapahtunut kivuttomasti. Vuonna 2006 pottia yritettiin pienentää roimasti.
Tarkoituksena oli leikata yli puolet avustuksista: 2,7 miljoonasta eurosta 1,2 miljoonaan euroon. Tuolloin juuri eläköitynyt opetus- ja kulttuuriministeriön kansliapäällikkö Markku Linna sai tehtäväkseen selvittää, miten rahat jatkossa jaettaisiin.
Linna laati ehdotuksen. Avustuksia pitäisi antaa vain muutamalla keskeiselle ystävyysseuralle. Niitä olivat Suomi–Venäjä-seura, Suomen Viro-yhdistysten liitto, Pohjola-Norden sekä Tuglas-seura. Muille Linna ehdotti hankeavustuksia.
SVS:n osuus olisi ollut entiseen tapaan noin puolet kaikesta rahasta, mutta senkin tuki olisi pienentynyt 1,1 miljoonasta eurosta 650 000 euroon.
Esitys päätyi roskakoriin.
Vuonna 2008 ministeriö yritti uudestaan. Se käski asialle virkamiehistä ja ystävyysseurojen edustajista koostuneen työryhmän.
Tällä kertaa ministeriö varmisti SVS:n erityisaseman säilymisen jättämällä sen ja Pohjola-Nordenin kokonaan selvityksen ulkopuolelle. Muiden osalta ministeriö ilmaisi halunsa irtautua niiden rahoituksesta.
Selvitys tuotti vain pahaa mieltä.
Työryhmässä istuneet neljä ystävyysseurojen edustajaa lähettivät kulttuuriministeri Stefan Wallinille (r) paheksuvan kirjeen, jossa arvosteltiin SVS:n ja Pohjola-Nordenin erityisasemaa:
”Ilmaisemme huolestumisemme siitä, että järjestökenttä tulee tällä tavoin jaetuksi kahteen eri osaan ja toivomme, että se ei merkitse järjestöjen asettamista keskenään eriarvoiseen asemaan.”
Asia jäi jälleen sikseen. Sen koommin avustusten jakoperusteisiin ei ole palattu.
Toisin kuin yleensä ystävyysseuroissa, SVS:n puheenjohtajaksi on usein noussut poliitikko.
Vuosina 2000–2014 hallituksen puheenjohtajana oli entinen Moskovan-, Belgradin- ja Tukholman-suurlähettiläs Heikki Talvitie, mutta sen jälkeen paikka on ollut keskustan kansanedustajalla: Paula Lehtomäellä, Katri Kulmunilla ja syksystä 2020 lähtien Petri Honkosella.
Miksi juuri keskusta?
Sattumaa, sanoo järjestön pääsihteeri Niina Sinkko.
Petri Honkosen mukaan taustalla on keskustalainen Paasikiven–Kekkosen ulkopoliittinen linja.
”Venäjä ei tule rajanaapurina koskaan häviämään. Sen kanssa on tehtävä läheistä yhteistyötä, muuten ei pärjätä. Keskustassa tämän voi sanoa ääneen, mutta kokoomuksessa ja demareissa tämän ääneen sanominen ei ole niin helppoa.”
Honkosen mukaan puoluetta ja seuraa yhdistävät myös valtakunnallisuus ja kenttätyö: keskustalla on laajaa piiri- ja SVS:llä osastotoimintaa ympäri maata.
Seuratoiminta itsessään on Honkosen mukaan ”täysin epäpoliittista”.
SVS:n puheenjohtaja on usein poliitikko. Viime vuosina tehtävään on valikoitunut keskustan kansanedustaja. Vuonna 2018 Katri Kulmuni teki aloitteen yli miljoonan euron ylimääräisestä avustuksesta johtamalleen seuralle.
Epäpoliittisuus on suhteellista.
Vuosina 2018–2019 kulttuuriministeri Sampo Terho (ps, sin) leikkautti SVS:n kohtuuttomana pidettyä valtionavustusta. Ensin vajaat kuusi prosenttia, sitten 15 prosenttia. Näin avustus putosi 913 000 euroon vuodessa.
Avustukseen kajoaminen hermostutti erityisesti keskustapoliitikkoja. SK:n tietojen mukaan ministeri sai kovaa palautetta.
Aina joulukuussa eduskunta hyväksyy valtiovarainministeriön tekemät menolisäykset hallituksen budjettiin. Puhutaan joululahjarahoista. Kansanedustajat esittävät sopiviksi katsomiaan kohteita, ja puolueet yhdessä päättävät lahjalistasta.
Vuonna 2018 SVS:n silloinen puheenjohtaja Katri Kulmuni teki talousarvioaloitteen lähes 1,1 miljoonan euron ylimääräisestä avustuksesta johtamalleen seuralle.
Kansanedustaja Katja Hänninen (vas) puolestaan esitti samaan tarkoitukseen – lähes samoin sanamuodoin – 161 000:ta euroa.
Lopulta SVS sai eduskunnalta joululahjaksi ylimääräiset 200 000 euroa. Tämä korvasi seuraavana vuonna leikkaukset ruhtinaallisesti.
Avustusrahaa kuluu, kun seura ja sen osastot järjestävät muun muassa venäläisen elokuvan festivaaleja, ruokailtoja, näyttelyitä, luentoja, matkoja ja markkinoita. On kielikursseja Pietarissa, ystävyyskunta- ja kummikoulutoimintaa sekä kulttuurihankkeita. Seura jakaa myös venäjän kielen stipendejä.
Koko iso valtionavustuspotti menee keskusjärjestölle, alueelliset yhdistykset hankkivat rahansa itse.
Leikkausten vuoksi SVS on joutunut sopeuttamaan toimintaansa. Aiemmin vakituisia työntekijöitä oli 18, mutta hallinnon uudistamisen ja yt-neuvottelujen jäljiltä nuppiluku on pudonnut kymmeneen. Lisäksi seurassa työskentelee neljä osa-aikaista työntekijää ja viisi harjoittelijaa.
SVS on luopunut matkatoimistostaan, ja vuonna 2020 se myi toimitilansa. Nykyään seuralla on vuokratilat 1800-luvun tiilimakasiinissa Helsingin Katajanokalla.
Vaikka ystävyysseuratoiminta on supistunut, opetus- ja kulttuuriministeriö on pitänyt huolta siitä, että seuralla riittää puuhaa.
Ministeriön antamien ”erityistehtävien” hoitamiseen SVS saa rahaa normaalin avustuksen päälle. Esimerkiksi vuonna 2019 näistä kertyi 740 000 euroa.
Vanhin tehtävistä on vuonna 1992 perustetun Suomalais-ugrilaisten kansojen konsultaatiokomitean päämajana toimiminen.
Komitea yhdistää Suomen, Venäjän, Viron ja Unkarin noin 20 suomalais-ugrilaista kansaa ja edistää niiden kielten ja kulttuurien säilyttämistä. Komitea järjestää neljän vuoden välein kansojen maailmankongressin.
Kääntäjä ja sukukansa-aktivisti Esa-Jussi Salminen luonnehtii sukukansakiinnostusta Suomessa passiiviseksi. Alan seuroihin liittyminen kiinnostaa vain harvoja, aktiivisesta toiminnasta puhumattakaan.
”Tässä tilanteessa SVS on taivaan lahja, koska se saa yleisesti Venäjästä innostuneita ihmisiä houkutelluksi enemmän tai vähemmän mukaan myös sukukansatoimintaan.”
Salmisen mukaan seura oli aiemmin ulospäin ”jähmeä ja hyssyttelevä”, mutta nyt hän kiittää etenkin vuodesta 2019 pääsihteerinä työskennellyttä Niina Sinkkoa.
Salminen pitää jämäkkänä muun muassa tapaa, jolla Sinkko reagoi venäläisen AFUN-järjestön kannanottoon viime keväänä.
Kremliä lähellä oleva suomalais-ugrilaisten kansojen järjestö ilmoitti boikotoivansa maailmankongressia, koska sen mukaan Suomi ja Viro yrittävät tapahtuman kautta puuttua Venäjän sisäisiin asioihin.
Sinkon allekirjoittamassa SVS:n lausunnossa todettiin: ”AFUN:in ilmoitus ei ole oikea-aikainen, sen logiikka ja argumentaatio ovat perusteettomia ja ilmoitus itse uhkaa vaarantaa kansojemme tulevaa yhteistyötä.”
Vuonna 2005 SVS sai seuraavan erityistehtävän: sen piti alkaa hoitaa suomalais-venäläistä kulttuurifoorumitoimintaa Venäjän viranomaisten kanssa.
Näiden tapahtumien tarkoituksena on saattaa suomalaisia ja venäläisiä kulttuuritoimijoita yhteen toteuttamaan yhteisiä hankkeita.
Vuorovuosina arvokkaissa puitteissa, kuten Tampere-talolla tai Pietarin Kapella-konserttitalossa, kuunnellaan maiden presidenttien tervehdyksiä sekä korkeiden virkamiesten, poliitikkojen ja diplomaattien puheita.
Sitten kulttuuri-ihmiset käyvät kahdenkeskisiä neuvotteluja.
”Se oli sellaista nöyristelevää suomettuneisuutta. Ryypättiin komeissa puitteissa”, luonnehtii työnsä puolesta tilaisuuksiin osallistunut suomalainen kulttuurivaikuttaja.
Hän ei silti moiti foorumien tuloksia.
”Ne olivat niin hyvät kuin nyky-Venäjän kanssa voi olla. Eikö kuitenkin vähemmälläkin nöyristelyllä saisi samat tulokset?
”Mutta jos ylätason jamppojen häröilyllä voi ostaa rauhan, se on ihan ok.”
Kulttuurifoorumilla on sekä Suomessa että Venäjällä 20-jäseninen toimintaa koordinoiva työryhmä.
Venäjän työryhmää johtaa varakulttuuriministeri Alla Manilova. Muut jäsenet ovat alueiden ja tasavaltojen kulttuuriministereitä.
Suomen puolella työryhmää johtaa tiede- ja kulttuuriministeri Antti Kurvinen (kesk). Mukana on eri viranomaisten edustajia, mutta ryhmässä istuu myös opetus- ja kulttuuriministeriön kulttuuriasiainneuvos Maija Lummepuro.
Foorumitoiminnassa ministeriön ja SVS:n kytkös on niin läheinen, että on vaikea sanoa, missä valtio loppuu ja seura alkaa.
Ministeriö antaa seuralle rahoitusta foorumin järjestämiseen, valvoo rahankäyttöä ja osallistuu itsekin foorumin toimintaan.
Miten ministeriön puolueettomuus ystävyysseurarahoituksessa voi toteutua, kun suhde rahan saajaan on näin läheinen?
”Hakemukset arvioidaan vuosittain samoin kuin muidenkin seurojen, ihan samalta pohjalta”, Lummepuro sanoo.
Uusimman erityistehtävänsä SVS sai keväällä 2017.
Neuvostoliiton hajoamisen ajoista alkaen Venäjällä on toiminut Suomen Pietarin-instituutti. Sen tehtävänä on rakentaa tiede- ja kulttuuriyhteistyötä maiden välille.
Pietarissa Suomi-taloa ja siinä toimivaa instituuttia ylläpitänyt Pietari-säätiö ajautui talous- ja muihin sotkuihin sekä lopulta konkurssiin keväällä 2017.
Instituutille tarvittiin uusi ylläpitäjä. Ministeriö turvautui tuttuun järjestöön.
SVS:n hallituksesta tuli pikavauhtia Pietarin-instituutin hallitus, ja ministeriö alkoi maksaa seuralle avustusta instituutin ylläpitokuluihin.
Suomen Kuvalehti pyysi ministeriöstä virallista siirtopäätöstä.
Sellaista ei ole. Ministeriöstä löytyi vain kesäkuussa 2017 tehty erityisavustuspäätös, jolla ministeriö myönsi SVS:lle tukea sille jo siirtyneen instituutin ylläpitoon.
”Ei ole muuta asiakirjaa. Siirrosta on mahdollisesti voitu neuvotella epävirallisesti”, sanoo kulttuuriasiainneuvos Riitta Heinämaa opetus- ja kulttuuriministeriöstä.
Moni SK:n haastattelema poliitikko ja vaikuttaja sanoo ihmettelevänsä SVS:n poikkeuksellista asemaa. Harva haluaa puhua omalla nimellään.
”Olen aistinut muissa ystävyysseuroissa katkeruutta”, sanoo Seppo Kalliokoski.
Hän oli Ystävyysseurojen liiton puheenjohtajana 19 vuotta vuoteen 2018. Suomen noin sadasta ystävyysseurasta yli puolet on vuonna 1978 perustetun keskusliiton jäseniä – ei kuitenkaan SVS.
”Monessa yhteydessä vuosien varrella lähestyin varovasti SVS:ää, että eivätkö hekin voisi olla keskusliiton jäseniä. Mutta ei, ne ovat niin itseriittoista jengiä.”
SVS:n uusi johto on valmis harkitsemaan asiaa uudelleen. Sekä puheenjohtaja Petri Honkonen että pääsihteeri Niina Sinkko sanovat SK:lle olevansa valmiita yhteistyöhön Ystävyysseurojen liiton ja muiden ystävyysseurojen kanssa.
Suomi–Amerikka-yhdistyksellä on toimintaa kymmenillä paikkakunnilla. Sen valtion-avustus on silti vain 16 prosenttia Suomi–Venäjä-seuran avustuksesta. ”Kohtuuton ero tukisummissa on iso kysymysmerkki. Tulee fiilis hyvä veli -verkostosta”, toiminnanjohtaja sanoo.
Opetus- ja kulttuuriministeriön ylijohtaja Riitta Kaivosoja sanoo, että ystävyysseura-avustukset jaetaan ”kokonaisharkinnan” perusteella.
”On katsottava toimintaa: onko se valtakunnallista ja ulottuuko se eri puolille Suomea?”
Kaivosoja mainitsee SVS:n jättiavustuksen perusteluiksi myös seuran erityistehtävät, vaikka niihin seura saa erillisen rahoituksen.
”En muista, että valtionavustuksista olisi valitettu tai niistä olisi tehty oikaisupyyntöjä”, hän huomauttaa.
Väite toiminnan laajuudesta avustusten perusteluna tuntuu erikoiselta.
Esimerkiksi Suomi–Amerikka-yhdistysten liitolla (SAM) on kaksi kokoaikaista työntekijää ja toimintaa kymmenillä paikkakunnilla. Sen valtionavustus, 144 000 euroa, on vain 16 prosenttia SVS:n avustuksesta.
SAM kattaa puolet menoistaan jäsenmaksuilla.
Toiminnanjohtaja Lena Grenat huomauttaa, että ministeriön edellyttämään toiminnan vaikuttavuuteen vaikuttaa järjestön saama tuki.
”Kohtuuton ero tukisummissa on iso kysymysmerkki. En pysty ymmärtämään, mihin se perustuu. Tulee fiilis hyvä veli -verkostosta. Pitäisikö meilläkin olla hallituksessa poliitikkoja, jotka lobbaisivat meitä?”
Suomi–Venäjä-seuran pääsihteeri Niina Sinkko ymmärtää rahoituksen herättävän närää, mutta muistuttaa, ettei seura itse jaa rahoja.
Sinkko sanoo toiminnan ulottuvan Hangosta Utsjoelle. Venäjä vastakumppanina on myös työläämpi kuin esimerkiksi Pohjoismaat.
”Olen joskus ihan kadehtinut sitä, miten helposti pohjoismaiden yhteistyö sujuu.”
SVS:n on tehtävä yhteistyötä myös sellaisten venäläisten tahojen kanssa, joiden arvot tuntuvat olevan yhä kauempana suomalaisten arvoista.
Kulttuurifoorumin venäläistä työryhmää veti 2012–2020 maan kulttuuriministeri Vladimir Medinski.
Hän on kuvannut presidentti Vladimir Putinia ”absoluuttiseksi nykyaikaisen reaalipolitiikan sankariksi”.
Putininin valtapuolueen puoluekokouksessa 2016 Medinski moitti kovin sanoin SVS:n koordinoimaa Suomalais-ugrilaisten kansojen konsultaatiokomiteaa. Hänen mukaansa sen toiminta oli ”Venäjän vastaista liikehdintää”.
Vladimir Medinskin seuraajan, nykyisen venäläistyöryhmän vetäjän Alla Manilovan korruptioskandaaleista kirjoitettiin jo 2000-luvulla hänen ollessaan Pietarin varakuvernöörinä.
Alkuvuodesta 2021 venäläislehdet kertoivat novgorodilaisen museon valtionavustuksen hämäryyksistä.
Asiaan liittyvän oikeudenkäynnin todistaja kertoi suuren osan museoavustuksesta päätyneen peitejärjestelyin takaisin Moskovaan Manilovalle ja tämän kollegalle.
SVS:n toiminnanjohtaja Sinkko sanoo, ettei ole kuullut Manilovaan liittyvistä skandaaleista, mutta hän korostaa vuoropuhelun tärkeyttä kaikissa tilanteissa.
”Virallisenkin Venäjän kanssa on todella tärkeää käydä dialogia. Niissä asioissa, missä voi tehdä yhteistyötä, sitä tehdään. Ne asiat, jotka eivät sovi suomalaiseen arvomaailmaan, rajataan pois”, hän sanoo.
Järjestö on muun muassa julkisesti todennut Krimin valtauksen laittomaksi.
Entisen Moskovan-suurlähettilään René Nybergin mielestä SVS:n valtionavustus on niin suuri, että on syytä kysyä, miten rahat käytetään. Hyvää hänen mielestään on se, ettei seura enää ole itänaapurin propagandakone.
”On ihan hyvä, että sellainenkin kuin SVS on olemassa. Mutta on eri asia, mitä sillä saadaan aikaan. Täytyy ymmärtää, ettei tästä paljon villoja kerry. Tämä on lähes merkityksetöntä ja turhaa toimintaa.”