Suomen ja Ruotsin sotilasliiton tiellä yllättävä pulma: Ahvenanmaa-sopimus, jonka Neuvostoliitto kiristi

Suomi ei saa luovuttaa Ahvenanmaan aluetta toisen valtion sotajoukkojen käyttöön.

Ahvenanmaa
Teksti
Tuomas Pulsa

Tämä on ilmaisnäyte SK:n maksullisesta sisällöstä

Suomi ja Ruotsi syventävät sotilasyhteistyötään. Monet pitävät kehityksen päätepisteenä sotilasliittoa, jonka on nähty helpottavan muun muassa Ahvenanmaan alueen puolustamista.

Suunnitelmilla voi kuitenkin olla este: Ahvenanmaan sopimukset, jotka kieltävät itsehallintoalueelta pysyvät sotilastukikohdat ja -joukot.

Länsi-Euroopan valtioiden kanssa Ahvenanmaan asemasta on sovittu Kansainliiton avustuksella vuonna 1921. Venäjän kanssa puolestaan on voimassa kahdenvälinen sopimus, joka solmittiin 1940.

Tuoreemmankin sopimuksen solmimisesta on jo 76 vuotta. Silti ne ovat edelleen voimassa ja määrittelevät Ahvenanmaan aseman juridiset puitteet.

”Mikäli Suomi haluaisi liittyä mihinkään puolustusliittoon, nämä sopimukset olisi otettava huomioon”, sanoo kansainvälisen oikeuden akatemiaprofessori Martti Koskenniemi.

Hänen mukaansa Ahvenanmaan asema olisi otettava huomioon mahdollisessa liittosopimuksessa, tehtiin se sitten Ruotsin tai esimerkiksi sotilasliitto Naton kanssa.

Molemmat Ahvenanmaata koskevat demilitarisointisopimukset määräävät, ettei saarilla saa olla pysyviä sotilasjoukkoja, tukikohtia tai linnoituksia. Vuoden 1921 sopimuksessa Suomi lisäksi velvoitetaan turvaamaan Ahvenanmaan koskemattomuus kriisitilanteessa.

Venäjän kanssa solmitussa sopimuksessa puolustusvelvoitteesta ei ole mainintaa.

Sen sijaan siinä todetaan, ettei Suomi saa luovuttaa Ahvenanmaan aluetta toisen valtion sotajoukkojen käyttöön.

Koskenniemen mukaan lauseketta voidaan tulkita siten, että mahdollisessa sotilasliitossa ruotsalaiset joukot eivät saisi osallistua Ahvenanmaan puolustukseen.

Toinen mahdollinen tulkinta on se, että sotilasliittoon liittyminen siirtäisi puolustusvelvoitteen Suomelta liittokunnalle.

Koska asiassa on tulkinnanvaraa, Koskenniemi näkee asian pohjimmiltaan poliittisena. Jokainen osapuoli pyrkisi tulkitsemaan sopimusta omien lähtökohtiensa mukaisesti.

Hänen mielestään Suomen kannalta olisi hyödyllisintä tulkita sopimusta jatkossakin niin, että puolustusvelvoite koskee vain Suomea.

 

Ahvenanmaa-sopimukset muodostavat Koskenniemen mukaan keskeisen osan eurooppalaista oikeusjärjestelmää.

Aina kyse ei kuitenkaan ole vain juridiikasta. Ulkopoliittisen instituutin vanhempi tutkija Charly Salonius-Pasternak näkee Venäjän kanssa solmitun sopimuksen kirjauksissa potentiaalisen propaganda-aseen.

”Voin vain kuvitella sitä propagandan ja infovaikuttamisen määrää, kun yritettäisiin osoittaa, että venäläiset ovat rauhantahtoisia, mutta Suomi on luovuttanut Ahvenanmaan heitä uhkaavan vieraan vallan tai pahimmillaan Naton käyttöön.”

Sotilasliittoa Ruotsin kanssa voitaisiin siis pahimmillaan tulkita kansainvälisten sopimusten rikkomuksena.

Mikäli Ahvenanmaata haluttaisiin jatkossa puolustaa yhdessä Ruotsin kanssa, Ahvenanmaa-sopimuksia ei siis voi jättää huomioimatta. Salonius-Pasternak kuitenkin myöntää, ettei tiedä, miten asia saataisiin kivuttomasti pois päiväjärjestyksestä.

”Jos Suomi vain ilmoittaa, ettei sopimus päde, silläkin on huonoja vaikutuksia. Venäjän kanssa voisi yrittää neuvotella sopimusehdoista tai sitten vain tehdä suunnitelmat hyväksyen sen, että toimenpiteet Ruotsin kanssa merkitsevät sopimusrikkomusta”, Salonius-Pasternak pyörittelee.

Koskenniemen mukaan sopimuksen purkaminen on mahdollista, mutta ei todennäköistä. Suomesta hankkeelle voitaisiin saada kannatusta, mutta Ahvenanmaalta ei.

Ahvenanmaalaiset ovat perinteisesti pitäneet tiukasti kiinni saaren demilitarisoidusta ja puolueettomasta asemasta.

 

Ahvenanmaan erityisasemalla on siis kaksi puolta. Toisaalta kyse on demilitarisoinnista rauhan aikana, toisaalta taas alueen puolueettomuudesta sotatilanteessa.

Vuoden 1921 sopimuksen allekirjoittajat ovat sitoutuneet jättämään Ahvenanmaan kaikkien sotatoimien ulkopuolelle. Suomen ja Venäjän välisessä sopimuksessa asiaan ei oteta kantaa.

Monet ovat tulkinneet tämän siten, ettei Venäjä tunnusta Ahvenanmaan neutraalia asemaa, vaan voisi yrittää saada maakunnan haltuunsa kriisitilanteessa. Tulkintaa tukevat viitteet siitä, että Venäjä olisi myös harjoitellut hyökkäystä Ahvenanmaalle.

Koskenniemi toppuuttelee. Hänen mukaansa se, että asiaan ei oteta sopimuksessa kantaa, ei vielä tarkoita sitä, ettei Venäjä neutraliteettia tunnustaisi.

Jos Koskenniemeltä kysytään, kahden sopimuksen välillä ei Suomen velvoitteiden kannalta ole merkittäviä eroja. Kahdenvälinen sopimus Neuvostoliiton kanssa solmittiin hänen mukaansa ainoastaan, koska maa ei katsonut olevansa vuoden 1921 sopimuksen osapuoli.

 

Toisenlaisiakin tulkintoja on, osin Venäjän kanssa tehdyn sopimuksen syntyhistorian vuoksi.

Aiheesta on kirjoittanut esimerkiksi historiantutkija Kenneth Gustavsson teoksessa Historian kosto: Suomen talvisota kehyksissään (Siltala 2015).

Gustavssonin artikkelin mukaan sopimus Suomen ja Neuvostoliiton välillä syntyi syksyllä 1940 Neuvostoliiton voimakkaan painostuksen seurauksena.

Sopimukseen kirjattiin demilitarisointivaatimusten lisäksi pykälä, jonka nojalla Neuvostoliiton Ahvenanmaan konsulaatti sai oikeuden valvoa demilitarisoinnin toteutumista. Nykyisin sama oikeus kuuluu Venäjälle.

Välirauhan aikana loppuvuonna 1940 valvontamahdollisuutta myös hyödynnettiin aktiivisesti.

Neuvostoliiton konsuli puuttui muun muassa talvisodan aikaisten linnoitusten liian hitaaseen purkamiseen, merivartioston miesmäärään sekä veneiden varusteluun.

Taustalla olivat Gustavssonin mukaan Neuvostoliiton Ahvenanmaahan kohdistuneet hyökkäyssuunnitelmat. Saarista haluttiin tehdä mahdollisimman helppo kohde.

Suunnitelmia ei kuitenkaan ehditty toteuttaa ennen Saksan hyökkäystä kesäkuussa 1941. Sodan jälkeen Ahvenanmaa-sopimus palautettiin voimaan.

Kun Neuvostoliitto vuonna 1991 hajosi, Suomi ilmoitti Yya-sopimuksen sekä eräiden muiden Suomen ja Neuvostoliiton välisten sopimusten lakkauttamisesta.

Ahvenanmaa-sopimus ei listalle kuulunut, joten sen voimassaolo jatkuu edelleen.

 

Salonius-Pasternak uskoo, että myös nyky-Venäjä voisi tilaisuuden tullen käyttää valvontapykälää hyväkseen.

Kiristyneessä tilanteessa voitaisiin esimerkiksi aiheuttaa hälyä ja kuormittaa suomalaisia viranomaisia jatkuvilla valituksilla ja selvityspyynnöillä, joihin nämä joutuvat reagoimaan.

Ahvenanmaan asema onkin Salonius-Pasternakin mielestä Suomen kannalta hankalampi kuin julkisessa keskustelussa myönnetään. Usein myös unohtuu, että maakunnalla on strategista merkitystä paitsi Suomelle myös monelle muulle Itämeren alueen maalle.

Salonius-Pasternak kehottaa myös tarkastelemaan koko demilitarisointia kriittisesti.

”Voi miettiä, kuinka moni muu maa edes suostuisi ehtoihin, jotka Suomella on. Meillä on käytännössä velvoite puolustaa Ahvenanmaata, mutta emme saa valmistautua siihen ennakolta normaalilla tavalla.”

Kyseessä ei ole ensimmäinen kerta, kun Salonius-Pasternak nostaa Ahvenanmaan aseman esiin. Joulukuussa 2014 hän arvioi Ahvenanmaan demilitarisoinnin tekevän siitä houkuttelevan kohteen Venäjän ensi-iskulle.

Myöhemmin helmikuussa 2015 Salonius-Pasternak, Michael Moberg sekä James Mashiri pitivät Suomen Kuvalehden jutussa Ahvenanmaan miehitystä yhtenä mahdollisena Suomeen kohdistuvana uhkaskenaariona.

Salonius-Pasternak on edelleen sitä mieltä, ettei Ahvenanmaan demilitarisointi välttämättä kokonaisuutena palvele Suomen etua.

”Siitä saa kansainvälisen politiikan pr:ää, mutta hyöty ei mielestäni ole tarpeeksi suuri siihen nähden, että olemme antaneet muille maille veto-oikeuden siihen, miten osaa Suomesta saa puolustaa.”