Kiirastulessa
Ensin Osmo Ojansivulta paloi kirkko. Sitten paloi loppuun kirkkoherra itse.
li kesän viimeinen lämmin päivä ja juhlan aika. Elokuun lopussa 1997 Tyrvään Pyhän Olavin kirkon lähes 250 vuotta vanha paanukatto oli uusittu Museoviraston vaatimuksesta.
Kirkkoherra Osmo Ojansivun ideasta lähteneet veistotalkoot olivat olleet menestys: katolle oli naulattu 18 000 tervattua paanua.
Emeritusarkkipiispa Mikko Juva piti saarnan. Kirkkotien varressa lepattivat muotoilija Markku Pirin suunnittelemat viirit.
Kolme viikkoa kattojuhlien jälkeen Ojansivu saunoi ja ui mökillään, jonka hän oli ostanut parhaan ystävänsä Markku Eklöfin kanssa 1990-luvun puolivälissä. Vesi oli lämmintä ja rauhoittavaa. Kotimatkalla hän vaistomaisesti vilkaisi reitin varrella olevan kirkon suuntaan.
Vaikka pimeys söi näkymän, kirkko kohosi siellä niin kuin aina.
Seuraavana aamuna kahvipöytään tuli puhelu: kirkko on palanut. Ojansivu veti farkut jalkaan ja lähti paikalle. Kaikki puuosat olivat romahtaneet. Savupatsas kohosi raunioista.
Ojansivun mielessä kävi ajatus: tekikö joku tämän minun takiani?
Jo leikki-ikäisenä Osmo Ojansivu oli pappi: hän siunasi kuolleita lintuja lakana selässä ja piti jumalanpalveluksia kiven päältä.
”Ihmettelen, miten olin niin kiinnostunut uskontoon ja kirkkoon liittyvistä asioista”, Ojansivu kertoo kotonaan, Sastamalan seurakuntatalon lähellä sijaitsevassa rivitalossa.
”Jälkeenpäin olen ajatellut, että kompensoin sillä rajallista elämää. Koti oli niin köyhä, ja isän kuoltua varmaan siinä oli turvallisen hahmon hakemista.”
Isä kuoli tuberkuloosiin pojan ollessa 10-vuotias. Äiti teki kahta työtä, mutta joutui silti turvautumaan köyhäinapuun.
Ojansivu kirjoitti laudaturin paperit ja pääsi niillä suoraan teologiseen tiedekuntaan Helsingin yliopistoon. Hänet vihittiin papiksi Turun tuomiokirkossa maaliskuussa 1974. Synnyinseudulleen hän palasi syksyllä 1977, kun sai Tyrvään kappalaisen viran.
”Kastoin, vihin, hautasin, kävin ihmisten synttäreillä. Kun ei ollut perhettä, oli aikaa luoda ystävyyssuhteita.”
Ojansivu kuunteli ja lauloi ihmisten kodeissa. Häneen tykästyttiin. Paikkakuntalaisten uteliaisuus heräsi uutta perheetöntä kappalaista kohtaan. ”Meidän Osmo” oli jopa hieman salaperäinen hahmo.
”Kauheasti minua yritettiin naittaa – milloin vanhalle emännälle, milloin kellekin. Jos minut nähtiin jonkun seurassa, huhut alkoivat liikkua.”
Kun vuonna 1990 Tyrväällä järjestettiin kirkkoherranvaalit, 40-vuotias Ojansivu oli neljästä ehdokkaasta nuorin ja kokemattomin. Siksi tuomiokapituli pudotti hänet varasijalle. Se tarkoitti, että voittaakseen Ojansivun piti saada yli 30 prosenttia seurakunnan äänimäärästä ja yli puolet kaikista äänistä. Tehtävä vaikutti mahdottomalta.
Omat seurakuntalaiset masinoivat ennennäkemättömän vaalikampanjan. Kun Ojansivu vaalipäivänä ajoi äänestyspaikan Tyrvään kirkon ohitse, hän näki pitkän kiemurtelevan jonon. Äänestysliput loppuivat kesken.
Ylivoimaisesti voittanut Ojansivu koki, että hän ei voisi pettää tätä seurakuntaa. Pian hän kuitenkin huomasi, että kaikki eivät olleet tyytyväisiä.
”Muiden ehdokkaiden kannattajissa oli niitä, joille valintani oli šokki. Huomasin, että heihin alkoi hiipiä kateus.”
Juuri ennen elokuussa 1997 järjestettyjä kattojuhlia Pyhän Olavin kirkon oveen oli käyty naulaamassa homovastaiset teesit. Seurakunnassa kiersi huhuja kirkkoherran seksuaalisuudesta, ja se oli kesän aikana paisunut ilkeämieliseksi. Eniten vastustajia tuntui häiritsevän taiteilija Markku Pirin läsnäolo talkoissa.
”Pieni joukko alkoi kuiskia Pirin ja Ojansivun suhteesta, vaikka mitään suhdetta ei ollutkaan. Tuskin tunsimme toisiamme”, Ojansivu sanoo.
”Kun juttuja levitettiin, ne kasvoivat suoranaiseksi vainoksi. Seurakunnan työntekijöitä ruvettiin epäilemään yhdestä ja toisesta.”
Paikallislehti Alueviesti julkaisi päätoimittaja Erkki Petmanin kirjoituksen Homokysymys kiihdyttää seurakuntaa, jossa kerrottiin huhuista ja sitä, kuinka homoliike pyrkii tunkeutumaan paikallisiin luterilaisiin seurakuntiin.
Alueviesti sai jutusta Julkisen sanan neuvostolta langettavan tuomion. Myös suurin osa seurakunnasta loukkaantui mustamaalauksesta. Seurakunnalla oli nyt tähdellisempääkin mietittävää. Rakas kirkko oli raunioina. Se päätettiin rakentaa uusiksi talkoilla. Ojansivu johti projektia, ja hän oli julkisuudessa juhlittu kirkkoherra. Seurakunnan sisällä kuitenkin yhä kuohui.
Kun talkooväki kokoontui seurakuntatalolle muistelemaan yhdessä koettua, puheenvuoron otti työnjohtaja, joka aloitti pitkän puheen. Teemana oli homoseksuaalisuus.
”Hän syytti, että kirkon palo oli Jumalan rangaistus seurakunnalle.”
Ojansivu istui järkyttyneenä tuolissaan. Kun hän oli päässyt kotiin, kokouksessa mukana ollut lääkäri soitti ja kysyi, miten hän jaksoi.
Ei hän jaksanut. Univaikeudet olivat alkaneet. Vain kaikkein läheisimmät ihmiset tiesivät, kuinka paha tilanne oli.
”Osmo kärsi erittäin paljon”, ystävä Markku Eklöf kertoo. ”Kaikki se takanapäin puhuminen tuntui sivustakin katsottuna pahalta. Sellaisesta menee usko ihmisiin ja tulee kyyniseksi.”
”Palossa ei mennyt vain kirkkorakennus, vaan kaikki mistä olin unelmoinut, kaikki mistä olin tullut iloiseksi. Kaikki se muuttui vankilaksi.”
Kirkko valmistui elokuussa 2003 ja Osmo Rauhalan ja Kuutti Lavosen maalaustyöt vuonna 2009.
Pyhän Olavin kirkon rakentaminen oli menestystarina, mutta Ojansivun arjessa oli uusia murheita.
Piispainkokous linjasi syksyllä 2006, että kieltäytyminen naispapin kanssa työskentelemisestä olisi virkavirhe. Joissain seurakunnissa tilanne oli ratkaistu työvuorolistoja säätämällä. Niin myös Vammalan seurakunnassa, joka oli syntynyt Tyrvään ja Karkun seurakuntien yhdistyttyä. Neljä pappia vastusti naispappeutta.
Tuomiokapitulilta tuli nootti. Ojansivu ryhtyi töihin piispan ohjeiden mukaisesti, mutta osa miespapeista protestoi. Riitaa ratkottiin aina korkeimmassa hallinto-oikeudessa, joka linjasi, että sukupuoleen liittyviä työjärjestelyitä ei seurakunnissa enää saisi tehdä. Vammalasta tuli naispappikiistan viimeinen näyttämö.
Ojansivun loputkin voimat ehtyivät.
”Menin iltaisin makuuhuoneeseen niin kuin työhuoneeseen. Mietin, tällainenko tulee olemaan rakastamani kirkon tulevaisuus. Kannattaako tällaisen asian tähden hajottaa kirkko ja särkeä ihmissuhteet?”
Ahdistus ja masennus alkoivat syödä arkirutiineja. Hän ei jaksanut mennä töihin.
”Kaikki se gloria oli tuhkaa. Palossa ei mennyt vain kirkkorakennus, vaan kaikki mistä olin unelmoinut, kaikki mistä olin tullut iloiseksi. Kaikki se muuttui vankilaksi.”
Ojansivu pyyhkii kyyneleitä.
”En halunnut mitään muuta kuin pois.”
Kesällä 2008 Ojansivu sai psykiatriltaan päätöksen työkyvyttömyyseläkkeestä. Diagnoosissa luki syvä masennus. Mielessä oli vain yksi asia: vapaus.
Parin viikon ajan hän vältteli ihmisiä. Lepäsi.
Hän oli aiemmin miettinyt, oliko hän liian herkkä tai heikko, pettikö hän seurakunnan ja kannattajat, mutta enää sillä ei ollut mitään merkitystä. Ojansivu kävi katsomassa asuntoja toiselta paikkakunnalta. Hän jättäisi kaiken, aloittaisi alusta. Lopulta hän kuitenkin luopui suunnitelmasta. Se olisi ollut periksi antamista.
Ojansivu ei syytä Jumalaa.
”En edes ajatellut sitä. Ei kärsimykselläni ollut Jumalan kanssa mitään tekemistä.”
Osmo Ojansivu piti kaiken kiukun ja vihan sisällään kymmenen vuotta, kunnes viime kesänä hän lopulta avautui. Ojansivun muistelmat Papiksi syntynyt julkaistiin Sastamalassa Vanhan kirjallisuuden päivillä. Julkistamistilaisuudessa juhlasali oli tupaten täynnä. Signeerattavat kirjat loppuivat kesken.
Ojansivun mukaan monikaan ei oikeasti tiennyt, mitä hän on joutunut kokemaan. Papin on pakko piilottaa iso osa itsestään. Kirjassa hänen kiusaajansa saavat osansa. Tosin monen paikkakuntalaisen mukaan Ojansivu kirjoitti ahdistelijoistaan aivan liian kiltisti.
”Paljon olisin voinut sanoa terävämmin. Mutta tämä oli itselle sopiva tie”, Ojansivu sanoo.
Voimakkainta kritiikkiä saavat hänen omat esimiehensä, erityisesti arkkipiispa Kari Mäkinen, jolle hän jätti eronpyyntönsä.
”En saanut tukea, jota olisin tarvinnut. Mäkiseltä ei tullut minkäänlaista yhteydenottoa. En ajattele, että se olisi ollut arkkipiispalle pakollinen virkatehtävä, mutta ehkä siinä olisi tullut esille inhimillinen myötätunto.”
”Ehkä odotin liikaa. Mutta mun tapaus on niin erikoinen ja jotenkin jäin miettimään, oliko minussa piispallekin jokin vika, että minut sai unohtaa.”
Ojansivun mukaan kirkon tulisi ryhdistäytyä, pitää huolta heikoimmista. On vaara, että konservatiivisuus vain vahvistuu, ellei kirkko selvemmin lähde liberaalimpaan suuntaan. Kirkon pitäisi keskittyä ”oikeisiin kysymyksiin”. Mikä on hyvää elämää? Miten tätä planeettaa kohdellaan? Miten sinä jaksat?
”Miten avioliittokäsitystä kiivaasti vastustavat koskaan kuvittelevat saavansa luottamusta seksuaalisesti erilaisilta ihmisiltä. He ovat aina niitä erilaisia, samaan tapaan kuin Jeesuksen aikaan spitaaliset. Jeesus ylitti kaikki rajat. Myös kirkon pitää pystyä ylittämään rajat.”
Vaikka esimiehet hylkäsivät Ojansivun, seurakuntalaiset eivät jättäneet. Pian eläkkeelle jäämisen jälkeen ihmiset alkoivat soitella. Tuletko, Osmo, kastamaan lapsen, vihkimään, siunaamaan?
”Seurakunta ei pitänyt tilannettani niin vakavana mitä se todellisuudessa oli. Mutta olinhan mää siipirikko. Sielussa ja terveydessä on yhä jäljet.”
Markku Eklöf on iloinen, että hänen ystävänsä on selvinnyt kohtuuttoman suurista koettelemuksista.
”Se kuvaa Osmon luonnetta, että vaikka on ollut erittäin pahoja ihmisiä, hän on noussut niiden yläpuolelle. Hän on pystynyt antamaan monta asiaa anteeksi.”
Kylteissä varoitellaan tippuvasta tervasta. Pyhän Olavin kirkon katto on juuri käsitelty. Siihen on uponnut kymmeniätuhansia euroja.
Eläkeläisen ei tarvitse enää miettiä seurakunnan talousasioita, mutta kirkon avaimet häneltä yhä löytyvät. Ojansivulta pyydetään usein opastuksia. Jos joku muu pitää kierroksen, Ojansivu on hieman mustasukkainen.
”Kirkko on minun lapseni”.
Ojansivu osoittaa kirkon eteläpuolella asehuoneen yläpuolella olevaa ikkunaa.
”Tuosta se meni sisään.”
Murtautuja oli repinyt peitteenä olleen pleksin ja rikkonut lasin. Hän etsi kirkkoviiniä – turhaan. Peittääkseen jälkensä hän asetti palavia kynttilöitä penkkien alle.
Sormenjälkiä ei jäänyt mutta palojätteen joukosta löytyi Nissan-merkkisen auton rengasrauta.
Syyllistä etsittiin viisi vuotta. Lopulta kolmikymppinen mies tunnusti. Teko oli kuulemma järjetön päähänpisto.
Hänet tuomittiin miljoonasakkoihin ja viideksi vuodeksi vankeuteen.
Ennen kuin Ojansivu oli lähdössä tapaamaan miestä Turun vankilaan, hän kysyi talkooväeltä, mitä terveisiä nämä lähettävät tuhopolttajalle.
”Vastaus oli yksimielinen. Sano pojalle, että me annetaan täällä anteeksi.”