Valiotekstit 2021

Iiris Mäki Oulun normaalikoulun lukio

Kulttuurinen omiminen on hiljaista väkivaltaa

Minun on usein vaikea tuntea ylpeyttä suomalaisuudestani. Suomalaisuus ja valkoisuus hävettävät, ja niin niiden kuuluukin.

Ei ole mitään syytä olla ylpeä siitä, kuinka joka itsenäisyyspäivä järjestetään useita kansallismielisiä kulkueita, joissa avoimesti heilutetaan natsilippua suomalaisuuden nimissä, poliisin suojellessa. Eikä siitä, kuinka vaikeaa suomalaisille näyttää olevan ymmärtää monikulttuurisuuden, suvaitsevaisuuden ja rodullistamisen käsitteistöä.

On korkea aika myöntää, ettei suomalaisuus ole välttämättä koskaan ollut erityisen viatonta. Koko kuva suomalaisuudesta ja suomalaisten kokemista kärsimyksistä luotiin 1800-luvulla suomalaisen sivistyneistön toimesta, mihin Matti Riitakorpi ja Sami Lindforskin lyhyesti viittaavat artikkelissaan ”Hyvä ja paha kansallisuusaate” (Yle, 20.3.2016).

Pieni Suomi on historiansa aikana joutunut suurvaltojen pompoteltavaksi ja alistamaksi, mutta se ei ole mikään perustelu etnisten vähemmistöjen kohtaamalle syrjinnälle nykypäivänä.

Suomi on ollut itsenäinen yli sata vuotta, ja olisi aika päästä yli menneisyydestä sekä sen aiheuttamista itsetunto-ongelmista. On aika myöntää, että Suomi on itsekin alistanut täällä asuvia vähemmistökansoja, kuten saamelaisia, karjalaisia ja romaneja, ihan samalla tavalla kuin vaikkapa Ruotsi, joissain tapauksissa jopa enemmän. Suomi on esimerkiksi ainoa Pohjoismaa, jossa saamelaisten tärkeimmän elinkeinon, poronhoidon, harjoittaminen on sallittua muillekin kuin saamelaisille.

Suomi ei ole myöskään pyytänyt anteeksi saamelaisten suomalaistamista, joka jatkui 1970-luvulle asti.

Intiaanipäähineiden käytön kritisoimisesta liu’utaan yhtäkkiä kaltevaa pintaa pitkin lihaksiin.

Vaikka saamelaisilla olisi mielestäni täysi oikeus uhriutua kohtaamansa syrjinnän vuoksi, suurimpia uhriutujia yhteiskunnallisessa keskustelussa liittyen vähemmistöjen asemaan eivät ole olleet saamelaiset tai muut rodullistetut vähemmistöt, vaan valkoiset suomalaiset itse. Useimmiten suurimmat uhriutujat ovat keski-ikäisiä miehiä, jotka ovat keksineet jostain ajatuksen, etteivät he enää saa sanoa tai tehdä mitään.

Jopa kulttuuriantropologi Jukka Jouhkin blogitekstistä ”Intiaanipäähineen ongelma” (Antroblogi, 27.9.2017) välittyy sävy, että kulttuurisen omimisen määritteleminen on liian vaikeaa.

Mielestäni kulttuurisen omimisen ”säännöt” eivät ole mitenkään monimutkaiset eikä kulttuurisen omimisen kieltämisessä ole mitään kahlitsevaa. Ei kukaan ole kieltänyt kunnioittamasta muita kulttuureja esimerkiksi kertomalla heidän satujaan lapsille, kunhan ei väitä tarinoita omikseen.

Puhe kulttuurisen omimisen ympärillä saa ilmiön vaikuttamaan vaikealta teemalta, johon liittyen mitään ei voi sanoa tai tehdä oikein. Keskustelu lähtee usein naurettavuuksiin, kun intiaanipäähineiden käytön kritisoimisesta liu’utaan yhtäkkiä kaltevaa pintaa pitkin lihaksiin ja siihen, kuuluvatko ne työväelle vai saako myös keskiluokka treenata, kuten Jouhkinkin blogitekstissä uhkaa käydä.

Kulttuuriseen omimiseen liittyvää keskustelua paljon seuranneena minun on vaikea ymmärtää, mikä siinä on valkoisille aikuisille niin vaikeaa. Miksi kielto käyttää saamelaisasua naamiaisissa loukkaa niin syvästi? Seuraako siitä, että joutuu liikaa pohtimaan omaa suhdettaan rodullistettuihin vähemmistöihin?

Saamelaisia ja muita etnisiä vähemmistöjä on vuosisatoja kiusattu ja kohdeltu väkivaltaisesti muun muassa valtaväestöstä poikkeavan pukeutumisen vuoksi. Oman kulttuurin kantaminen ylpeydellä vaatii vähemmistön edustajalta sen, että pääsee ensin yli syrjinnän aiheuttamasta, sukupolvet ylittävästä traumasta.

Siksi on epäsensitiivistä, että ihminen, joka ei itse ole joutunut käsittelemään näitä traumoja, poseeraa esimerkiksi sulkapäähineessä, joka intiaanikulttuureissa täytyy ansaita. Valtaväestön edustajia ei rangaista muiden kulttuurien hyväksikäyttämisestä samalla tavalla kuin vähemmistökulttuurien edustajia edelleen jossain määrin rangaistaan omien kulttuuriensa toteuttamisesta. Siksi valtaväestön edustaja pukeutumassa perinteiseen saamelaispukuun naamiaisissa on hiljaista väkivaltaa, eikä sitä oikein voida verrata yhteiskuntaluokkien väliseen ”kulttuuriseen omimiseen”.

Jukka Jouhki kirjoittaa blogitekstissään: ”[’Kulttuurisen appropriaatio’ -käsitteen] käyttöön liittyy ajatus yhtenäisestä ’valtakulttuurista’, joka ei välitä vähemmistöjä sortavasta menneisyydestään.” Vaikkei esimerkiksi suomalainen valtakulttuuri olisikaan täysin yhtenäinen, on se silti mielestäni kiistatta olemassa. Sanaa ei siis tarvitsisi kirjoittaa lainausmerkkeihin, kuten Jouhki on tehnyt. Suomessa vähemmistökulttuurien asema on toki parantunut viime vuosikymmenten aikana, mutta tekemistä riittää edelleen.

 

Valtarakenteiden tunnistaminen vaatii valtakulttuurin edustajilta työtä. Jokainen valkoinen suomalainen hyötyy syrjivistä valtarakenteistamme. Minä esimerkiksi hyödyn työn- ja asunnonhaussa siitä, että minulla on suomalainen nimi ja olen valkoinen. Opiskelijapaikkaa hakiessani jotkut oppilaitokset vaativat minulta huomattavasti matalampaa arvosanaa äidinkielen ylioppilaskirjoituksista, kuin mitä vaaditaan heiltä, jotka ovat kirjoittaneet suomen toisena kielenään.

Olen valmis myöntämään, että suomalaisuus ja valkoisuus ovat minulle etuja, ja niiden ansiosta hyödyn varmasti monista sellaisistakin valtarakenteista, joita en ole vielä edes huomannut.

Monet suvaitsevaisiksi itsensä määrittelevät aikuiset sanovat, ettei etnisyydellä tai ihonvärillä ole mitään väliä, koska olemme kaikki ihmisiä. He ovat ylpeitä siitä, etteivät ”näe väriä”.

Suomessa ei edes tilastoida ihmisiä etnisyyden perusteella, sillä sitä pidetään ”arkaluonteisena asiana”, kuten Pasi Saukkonen mainitsee artikkelissaan ”Monikulttuurisuuden tilastointi kaipaa uudistamista” (Tilastokeskuksen Tieto & trendit -sivusto, 6.5.2016). Etnisyydestä on kuitenkin uskallettava puhua, jotta sen aiheuttamaa syrjintää voitaisiin järjestelmällisesti ehkäistä.

Sellaista utopiaa, jossa ihmisen ihonvärillä tai etnisyydellä ei olisi mitään väliä, on toki tavoiteltava, mutta se ei valitettavasti ole vielä todellisuutta. Vaikka ihmisoikeuksia puolustavat suomalaiset eivät näkisikään väriä, muut näkevät. Niin vähemmistöihin kuuluvat kuin heitä vastustavatkin. Rasismi ei häviä sillä, että sulkee silmänsä, eikä sitä vastaan voi taistella, jos ei suostu myöntämään ympärillään vallitsevia ennakkoluuloja, myös niitä, joista itse hyötyy. Monille rodullistetuille suomalaisille jokainen päivä on väriä. Se on halveksuvia katseita, mauttomia haukkumasanoja, hiljaista hyväksyntää ja rakenteellista syrjintää.

En tuomitse heitä, jotka kykenevät olemaan suomalaisuudestaan ylpeitä, mutta muistutan, että jokaisen meistä on välillä pysähdyttävä miettimään, mitä suomalaisuus todella on. Valkoisilla suomalaisilla ei ole oikeutta määritellä, kuka saa tuntea olevansa suomalainen ja kuka ei. Rodullistetut suomalaiset ovat olleet täällä aina, eivätkä he ole menossa minnekään. Eikä rasismin poistaminen ole heidän vastuullaan, vaan meidän valtaväestön edustajien, joiden tulee käyttää aikaamme asiaan perehtymiseen.

 

---

 

Kielo Kiikeri Tampereen aikuislukio

Siniristilippu ja uudestisyntynyt Elovena

Lippua nostettiin salkoon, ja minua kikatutti. Rivissä vierelläni seisoi tovereitani, partioleirin muita sudenpentuja, ja heidän kasvoiltaan paistoi kunnioituksensekainen hämmennys. Tämä kaikki oli kovin uutta ja vähän pelottavaa.

Ympärillämme oli vakavia aikuisia, joiden esimerkkiä seuraten tajusimme mekin osoittaa kunnioitusta yhä ylemmäs nyittyä siniristilippua kohtaan. Oltiin pyhän äärellä, ja vei kaiken huomioni olla rikkomatta tilanteen mystiikkaa, olla nauramatta ääneen ja kertomatta ystävilleni jotakin nokkelaa sutkautusta, olla aiheuttamatta kaaosta ja sekasortoa. Mitä aikuiset siihen sanoisivat?

Lujista ilmeistä päätellen heittäisivät järveen tai sitoisivat lipputankoon. Pidin siis suuni ja seisoin hiljaa.

 

Suomessa elävät 2020-luvulla rinnakkain isänmaallinen perinne ja modernin maailman liberaalit arvot. Nuoriso on kasvanut maassa, jossa suomalaisuutta arvostetaan mutta sanan taakse mahtuu monta määritelmää. Vanhojen arvojen tilalle on tullut uusia. Suomalainen kansallistunne eli suomalaisuuden herättämä ylpeys on jokaiselle hiukan eri mutta toimii myös yhdistävänä tekijänä. Pääsiäisen virpojista puolet ovat noitia ja puolet darth vadereita, hämähäkkimiehiä tai Disneyn prinsessoja, mutta kaikki lausuvat saman lorun.

Nopea kehitys yhteiskunnan rakenteissa ja arvomaailmassa aiheuttaa sen, että toisten kaahatessa eteenpäin jäävät toiset ajastaan jälkeen. Millaista oli suomalaisuus ennen asuvariaatiota virpojien keskuudessa?

Lippuja vedetään juhlamenoin salkoon partion lisäksi etenkin armeijassa. Itsenäisyyspäivänä katsomme sankoin joukoin televisioista ”Tuntematonta sotilasta”, ties kuinka monetta kertaa, seuraamme hartaina, kuinka sinivalkoinen lippu liehuu taivasta vasten. Historiantuntini lusineena tiedän, että talvisota yhdisti kahtia jakautuneen Suomen.

Sodan lisäksi oli myös urheilulla suuri rooli kansallisen identiteetin muotoutumisessa. Helsingin Sanomien talouden ja politiikan toimituksen esimies Jussi Pullinen kirjoittaa esseessään ”Kaksi nationalismia” (Helsingin Sanomat, 17.11.2019) suomalaisen kansallistunteen muutoksesta nostaen suhteen urheiluun sen vertauskuvaksi. Pullinen nostaa esiin, kuinka Suomi ensin tunnetusti ”juostiin maailmankartalle”, ja miten tätä asemaa sitten käytettiin hyväksi talvisodan aikaan, kun Paavo Nurmi ja Taisto Mäki lähetettiin Yhdysvaltoihin hakemaan helpotusta suomalaisten ahdinkoon. Sota ja urheilu yhdessä muodostavatkin ytimen sille, mitä voi kutsua entiseksi suomalaiseksi kansallistunteeksi.

Nykyisen presidentin ja pääministerin imagot ovat yhdistelmä jämeryyttä, sisua ja uutta, avarakatseista suomalaisuutta.

Ydin on auttamattoman maskuliininen: sodan ja urheilun fyysinen, väkevä voima, veri ja hiki, taistelu isänmaan puolesta. Kuvastosta puuttuvat naiset. Viime vuosikymmenten aikana on sukupuolten välisen tasa-arvon nousu osaltaan muovannut myös kansallistunteen muotoa. Naiset ovat sadassa vuodessa siirtyneet suojeltavan suomineidon asemasta aktiivisiksi toimijoiksi ja yhteiskunnallisiksi vaikuttajiksi. Tytötkin pääsevät partioon.

Muutos näkyy muuallakin: täydellisen johtajan imago on muuttunut Kekkosen aikaisesta ”supermies”-ihanteesta sallivampaan, lempeämpään, feminiinisempään suuntaan. Nykyisen presidentin ja pääministerin, Sauli Niinistön ja Sanna Marinin, imagot ovat yhdistelmä jämeryyttä, sisua ja uutta, avarakatseista suomalaisuutta. Muutos ei siis koske vain naisia. Miehet saavat yhä enemmän näyttää feminiinisiä puoliaan rauhassa, menettämättä uskottavuuttaan. Suomalaisuudesta on tullut suvaitsevaisempaa.

 

Video: Yeboyahin Elovena-musiikkivideo. Lähde Yeboah/Youtube.

Uuteen suomalaiseen kansallistunteeseen pääsevät yhä enemmän mukaan myös värilliset suomalaiset. Räppäri Yeboyahin musiikkivideolla ”Elovena” (Youtube, 26.7.2019) pyritään uudistamaan suomalaisuuden kuvastoa. Siinä iholtaan eriväriset suomalaiset tanssivat perisuomalaisessa peltomaisemassa, poseeraavat punaisten maalaistalojen edustoilla ja traktorissa.

Viesti on selvä: suomalaisuus ei katso ihonväriä. Ollaan uuden suomalaisuuden eturintamalla ja mieli tekisi tarttua aseisiin, eli liittyä pellolla joraavien tanssiin. Kuten tavallista, muutos herättää kuitenkin myös vastustusta. Perinteisen suomalaisuuden arvostajista voi värillisten ottaminen mukaan tuntua viimeiseltä naulalta pyhän, alkuperäisen suomalaisuuden arkkuun, eikä heitä voi näkemyksistään tuomita. On inhimillistä jumiutua kerran hyväksi todettuun maailmankuvaan, ja suvaitsevaisuus kattaa dogmaatikotkin.

Kyseessä ei ole ensimmäinen kerta, kun Suomessa on oltu eri mieltä siitä, mitä kansallistunne saa pitää sisällään. Ennen nykyistä suomalaisuuden kokemusta, ennen urheilua ja talvisotaa oli tilanne kokonaan toisenlainen.

Kansa jakautui kahtia ja taisteli keskenään sisällissodassa vain vähän yli sata vuotta sitten, ja sodan jälkeen valkoiset voittajat saivat määritellä suomalaisuuden itsensä näköiseksi. Vasta talvisodassa saatiin kansallistunne lopullisesti eheytymään. Sisällissota tuskin on realistinen uhka 2020-luvun Suomessa, mutta kansalaiset yhdistävää kansallistunnetta herättävä asia on sama: yhteinen vihollinen. Korona-aikana onkin keskusteltu talvisodan hengen uudesta heräämisestä. Kriisi pakottaa yhteistyöhön.

Aika näyttää, miten käynnissä oleva sukupolvikokemus vaikuttaa suomalaisiin ja suomalaisuuteen. Vertailemmeko vuosien kuluttua karanteenikokemuksia kuin taisteluarpia? Tunnemmeko kenties yhteistä ylpeyttä siitä, kuinka vähäisellä uhrilukemalla Suomi selvisi? Tätä ylpeyttä tunnemme jo nyt.

 

Partiossa opimme kunnioitusta aikuisia, metsää ja suomalaisuutta kohtaan. Opimme suunnistamaan ja taittelemaan lipun oikein, opimme solmimaan lippusolmun ja perkaamaan ahvenen. Opimme myös, että niin hieno asia kuin suomalaisuus onkin, ei suomalaisuus ole ylivertaista.

Me vastaan muut -ajattelu on inhimillistä ja muista erottuminen kansallistunteen edellytys, mutta kansojen asettaminen paremmuusjärjestykseen on älyllistä laiskuutta. Kansallistunne saa seurakseen viisautta tai sokeutta riippuen siitä, millainen mieli sen kokee. Yleisesti ottaen on suunta kuitenkin kohti avarakatseisuutta ajassamme, jossa yhä useampi mieltää itsensä maailmankansalaiseksi.

Ennemmin tai myöhemmin isketään entisaikojen eksklusiivisen kansallistunteen arkkuun viimeinenkin naula ja lasketaan se hiljaisen haudan lepoon. Kuten ihmisten, tulee senkin muistoa kunnioittaa ja arvostaa sitä, mikä siinä oli hyvää. Hiljainen puoliympyrä lippusalon ympärillä ja sitkeys mahdottomalta vaikuttavan edessä herättävät ylpeyttä ja vahvistavat kansallistunnetta, ennen, nyt ja aina. Lipun ympärille vain on kutsuttava kaikki.

 

---

 

Reetta Saine Helsingin kuvataidelukio

Kolme miljoonaa Ainoa

Kansallisuusaate sai yli kaksi vuosisataa sitten saman kielen ja kulttuurin jakavat ryhmät kokoontumaan kansoiksi, ja sittemmin kansalliseksi identiteetiksi muotoutunut yhteenkuuluvuuden tunne on joutunut olosuhteiden muuttuessa sopeutumaan ajan henkeen.

Joskus identiteetin vankat, kansan historiaan juontuvat juuret kuitenkin estävät ja hidastavat sen muutoksia. Suomessa erityisestä jumiutumisesta kärsii suomalaisen naisen kuva: vaaleaihoisen ja -hiuksisen, luonnonläheisen naisen tunnistettava olemus, jonka esikuvina toimivat Kalevalan Aino ja myöhemmin Elovena-tyttö, määrittää edelleen vahvasti naisen identiteettiä maassamme. Vaikka sotien aikaisen huolehtivaisen, rintamalta kotiin tulevat sotilaat ruokkivan kodin hengettären arkkityypistä on päästy vuosikymmenien saatossa eroon, on Aino-kuva silti edelleen juurtuneena oletuksiimme suomalaisesta naiseudesta.

Minulle ilmiö konkretisoituu lähinnä tuntemattomien haikaillessa tummaksi värjättyjen vaaleiden hiusteni perään, mutta kipeiten Ainon muotti iskee väistämättä etnisten, uskonnollisten ja kielellisten vähemmistöjen naisiin.

 

Tämän naiskuvan kyseenalaistaminen on välttämätöntä, jos Suomi halutaan todella mieltää monikulttuuriseksi yhteiskunnaksi.

Yeboyahin musiikkivideossa ”Elovena” (Youtube-videopalvelu, 26.7.2019) kuvataan lukuisia etnisiä ryhmiä edustavia nuoria kansallisromanttisessa maisemassa tummaihoisen naisräppärin Yeboyahin asettuessa Elovena-tytön kenkiin. Musiikkivideo haastaa perinteistä suomalaista naiseutta rohkeasti, ja sanoituksissaan Yeboyah maalaa itsestään Elovena-tyttönä viettelevän ja itsevarman kuvan. Hän kuitenkin myös sivuaa naisen perinteisempiä ominaisuuksia, kuten ominaista romantiikan aikakaudelta tuttua luontosuhdetta: ”Oon Luonnonlapsi, Elovena Elovena.”

Hip hop- ja räp-kulttuurien sekoittaminen lumenvalkoiseen suomalaiseen naiseuteen tekee kannanotosta vaikuttavan: samalla kun Ateneumin seinällä Akseli Gallen-Kallelan jättimäisessä triptyykissä esiintyvä hätääntynyt Aino saa haastetta etnisiltä taustoiltaan kirjavilta ja sanavalmiilta naisilta, laajenevat suomalaisen naisen identiteetille asetetut rajat.

Yksilön rooli Ainon muotin rajojen haastajana on keskeinen. Vaikka normien ja ajatustapojen muuttaminen on taakkana liian raskas yksin kannettavaksi, alkaa ideologinen keskustelu usein levitä kulovalkean lailla juuri yksittäisen tahon aloitteesta.

Feminismi sai alkunsa tummaihoisten naisten yhteisöissä Amerikassa, ja tätä nykyä aate toimii lähtökohtana tasa-arvoon liittyvässä keskustelussa kaikkialla maailmassa. Keskustelua syntyy ja liikkeet keräävät huomiota, kun yksittäinen, rohkea puheenvuoro inspiroi muitakin käyttämään ääntänsä.

Myös Yeboyah räppää ilmiöstä: ”Intuitio mentori / Ownaan pelkoni.” Usein keskustelun aloittajilta vaaditaan pelkojen ”ownaamista” eli niiden tiedostamista ja voittamista, jotta he voivat toimia esikuvina muille ongelman tunnistaville. Vastaavasti toisen puolen tehtävänä on kuunnella: jos naiset ympärillä sopivat Aino-muottiin viimeistä kultaista hiustaan myöten, on hyvä tietoisesti tutustua kokemuksiin oman viiteryhmän ulkopuolelta.

Kirjallisuus, taide ja kulttuuri ovat hyviksi osoittautuneita tapoja avata keskustelua, ja niiden kautta uusille äänille ja tarinoille itsensä altistaminen on toimiva tapa laajentaa naisena olemisen kehystä Suomessa.

Ulkomaalaistaustaisuudesta puhutaan, kun aiheena ovat oleskelulupien saaminen ja al-Holin leireiltä kotiutettavat naiset.

Aino-kuvan yksipuolisuuden tehokkaimpina ylläpitäjinä toimivat kuitenkin yhteiskunnan rakenteet ja tavat, joilla vähemmistöjen edustajat esitetään Suomessa. Ulkomaalaistaustaisuudesta puhutaan, kun aiheena ovat oleskelulupien saaminen, al-Holin leireiltä kotiutettavat naiset, matalapalkkaiset työt ja äärioikeiston kannanotot maahanmuuttoon.

Uutisointi on negatiivissävytteistä, ja etnisten ja uskonnollisten vähemmistöjen edustajat esiintyvät kontekstissa, jossa on kyse vain heidän taustastaan tai ongelmistaan. Samalla nykyisen naisjohtoisen hallituksen aikana päätään nostanut naisviha pahentaa tilannetta entisestään, ja nämä vihamieliset rakenteet asettavat vähemmistöjen naiset arvojärjestyksessä kaikkein alemmas, mikä särkee sydämeni.

Toivoisin voivani lukea kymmenittäin suomalaisten vähemmistöjen naisten kirjoittamia kirjoja, kuunnella heidän säveltämäänsä musiikkia ja käydä heidän teoreettisen fysiikan luennoillaan, mutta usein rakenteet tukahduttavat heidän mahdollisuutensa tulla kuulluiksi.

Vähemmistöjen yksipuoleinen esitystapa näkyy myös Suomessa kerättävissä tilastoissa. Pasi Saukkosen artikkelissa ”Monikulttuurisuuden tilastointi kaipaa uudistamista” (Tilastokeskuksen Tieto & Trendit -sivusto, 6.5.2016) käsitellään monikulttuurisuutta siitä kerättävien tilastotietojen kautta. Artikkelissa kerrotaan, että Suomessa kerätään tietoa väestörekisteriin vain kielistä, uskonnoista ja syntymämaista. Vaikka tiedot näistä henkilön vanhempien syntymämaiden ohella antavat viitteitä kulttuurisidonnaisista tekijöistä, ei etnisyyttä tai rotua tilastoida. Artikkelin mukaan nämä ovat ”arkaluonteisia asioita”, ja onkin totta, että tällainen tieto on riskialtista vääriin käsiin joutuessaan.

Artikkelissa suureksi ongelmaksi nostetaan kaksi- ja monikielisyys: rekisteriin ilmoitetaan vain yksi kieli, jolloin monikieliset muuttuvat näkymättömiksi. Vaikka tilastointiin liittyy eettisiä ongelmia, sen laajamittainen suorittaminen tarjoaa elintärkeää samaistumisen pohjaa niille, jotka eivät tunnista itseään valtaväestöstä. Somalia ja suomea puhuva nainen ei luultavasti näe itseään ainakaan kokonaan Ainossa, ja tieto siitä, että hänen kaltaisiaan on täällä muitakin, voi tuoda hänelle turvaa ja lohtua.

Suomalaisen naiskuvan laajentamisessa suurin vastuu onkin hallinnon ja viranomaisten tasolla toimivilla tahoilla, joiden on jatkuvasti vastattava yhteisöissä viriävään keskusteluun. Kappaleessaan Yeboyah tiedostaa laakealla pellolla räpätessään Elovena-tyttöön liittyvän keskustelun tunteellisen latauksen: ”Meen suoraa tunteisii, Elovena.” Kulttuurien kohdatessa syntyvä dialogi on usein räjähdysherkkää, mutta ilman sen käymistä vähemmistöjen olemassaolo ei kuulu päättäjille asti.

Saukkonen kirjoittaa artikkelissaan tilanteen vaikutuksesta yksilöön: ”(- -) monikulttuurisuudella on tosiasiallisia vaikutuksia ja seurauksia ihmisten elämään suomalaisessa yhteiskunnassa sekä esimerkiksi julkisten palvelujen tuottamiseen ja käyttöön.”

Ongelmat päivänvaloon tuomalla etnisten vähemmistöjen edustajien arki muuttuu sujuvammaksi, ja esimerkiksi neuvolakäynnillä tummaihoiselle naiselle ei tarjota ensikättelyssä tulkkia, jos hän aloittaa keskustelun suomeksi.

 

Lopullinen eroon pääseminen Ainon luomasta kapeasta naisen muotista on luonnollista jatkumoa naisten oikeuksille Suomessa. Eturintaman taistelu naisten äänioikeudesta ja Minna Canthin kirjallisuuden kautta tekemä työ ansaitsevat kantaa hedelmää, jonka vaikutukset näkyvät vielä 2020-luvulla.

Ainon kuva naiseudesta on tietysti tärkeä osa kansallishistoriaamme, ja vaikka sen arvoa ei tule väheksyä esimerkiksi naisväen voimauttajana sotien keskellä, on sen yksipuoleisuus hyvä tiedostaa. Aikaisemmin paikkaansa pitävää kuvausta suomalaisen naisen identiteetistä ei voi enää soveltaa globalisaation myötä rikastuneessa suomalaisten identiteettien kirjossa.

Ainosta on omaksuttava uudenlainen kuva: sekä minun että monikielisen, hijabia päässään pitävän, miehen kehoon syntyneen, aasialaistaustaisen ja kaljun naisen on käytävä suomalaisesta naisesta. Ainon kaikki lähes kolme miljoonaa ilmenemismuotoa määräämme me, suomalaiset naiset ja tytöt, joiden kaikkien identiteetit ovat yhtä arvokkaita suomalaisuuden kehyksessä.

 

---

 

Lauri Kuosmanen Lahden lyseo

Perinteinen suomalainen mies – maailman uhanalaisin eliö

Mikä tekee suomalaisesta miehestä miehen? Onko suomalainen mies kaljaa kittaava kovanaama, jonka täytyy aina keskiviikkoiltaisin kokea saunan lauteella elämänsä suurimmat löylyt?

Tyypillinen mielikuva suomalaisesta miehestä rakentuu perinteisen sukupuoliroolituksen ympärille. Mies on perheen perustana toimiva kallio, joka tuo leivän pöytään. Tunteellisuus on kiellettyä, ellei halua esiintyä heikkona.

On melko tajunnanräjäyttävää ajatella, että elämme todellisuudessa, jossa tällä tavalla edelleen ajattelevat ihmiset kuhisevat äänekkäästi maassamme kuin ampiaispesässä konsanaan. Piileekö tämän ampiaispesän sisällä kuitenkin jokin muu totuus? Onko perinteisen suomalaisen miesmallin noudattaminen ainoa oikea tapa olla mies?

 

Perinteinen suomalainen suhtautuminen ruotsalaisiin kertoo hyvin Suomen sisällä piilevästä sairaudesta – toksisesta maskuliinisuudesta. Novellissaan ”Kiinalainen naapuri” (Kansalliskirja, 2012) Turkka Hautala kirjoittaa stereotyyppisen suomalaisen suhtautumisesta eri maista kotoisin oleviin naapureihinsa. Novellissa kerrotaan suomalaisen suhteesta ruotsalaiseen: ”Ruotsalaista naapuria ei kutsuta mihinkään. Ruotsalainen liikuskelee rappukäytävässä ruskettuneiden naisten ja erikoisten ruoka-ainesten kanssa.”

Tällainen ajattelutapa ruotsalaisista miehistä on yleistä suomalaisten keskuudessa. Olen huomannut sen varsinkin liikkuessani oman ikäluokkani seurassa. Ihmiset tuovat usein solidaarisuuden huumassa ilmoille ajatuksensa siitä, että ruotsalaiset eivät ole kunnollisia miehiä. Tätä väitettä tuetaan maatajärisyttävän vahvoilla perusteluilla, kuten ”kaikki ruotsalaiset ovat homoja”. Tällä tavalla ajattelevat ihmiset huokuvat toksista maskuliinisuutta, jonka oireisiin kuuluu kaikkien naisellisena pidettävien piirteiden kitkeminen pois itsestä ja tätä toimintamallia noudattamattomien miesten alistaminen.

Syy näin toimivien miesten käyttäytymiseen on tuntematon. Voidaan kuitenkin olettaa, että esimerkiksi rankka menneisyys ja epävarmuus itsestä kasvattavat riskiä sairastumiseen.

Nämä ihmiset näkevät miehenä olemisen yhtenä yhtenäisenä lautapelinä, jonka säännöt ovat selkeät. Tässä vaiheessa minä kuitenkin hyppään laudalle mukaan ja sanon, että asiat eivät välttämättä olekaan niin mustavalkoisia. Minulle miehisyys tarkoittaa uskallusta olla oma itsensä ja toteuttaa itseään vapaasti muiden mielipiteistä välittämättä. Kuka tahansa voi elää näin sukupuolestaan huolimatta.

Tämä liittyy myös siihen pieneen osaan suomalaisuutta, jonka sisällytän omaan identiteettiini mielelläni. RajatOn-hankkeen kokoama kansallisuuteen liittyviä käsitteitä sisältävä käsitepankki (RajatOn-hankkeen verkkosivut, 2015) määrittelee suomalaista kansanluonnetta: ”Kansanluonne tarkoittaa tietylle kansalle annettuja luonteenpiirteitä ja ominaisuuksia. Esimerkiksi että suomalaiset ovat sisukkaita ja hiljaisia.”

Suomalaisten periksiantamaton luonne on piirre, josta on hyötyä itsensä toteuttamisessa. Sisukkaat ihmiset ovat usein näkyvästi itsevarmoja, mikä on hyödyllistä varsinkin nykypäivän ilmastossa. Tärkeää on kuitenkin, että nämä ihmiset käyttävät määrätietoisuutensa oikeaa käyttötarkoitusta varten.

Välillä tulee päiviä, jolloin koen olevani kuin Kafka rannalla: hukassa ja epävarma omasta identiteetistäni ja tarkoituksestani.

Onneksemme moderniin maailmaan paremmin sopivaa järkeä käyttävien ihmisten määrä lisääntyy maapallollamme jokaisen kuluvan päivän myötä. Vanhanaikaisia malleja noudattavat ihmiset ovat siis vaarassa kuolla sukupuuttoon, mikä kuulostaa ainakin minun korviini evoluutiolta. Darwin olisi varmasti kanssani samaa mieltä. Tämä kehitys ei kuitenkaan tapahdu automaattisesti, vaan meidän on aktiivisesti pyrittävä karsimaan vahingollisia ajattelutapoja pois järjestelmistämme ja yhteisöistämme.

Jotkut ihmiset saattavat välillä omissa oloissaan arkensa kiireen keskellä pysähtyä hiljaiseen hetkeen ja ajatella nykytilanteen hipovan täydellisyyden rajapintaa. He eivät kuitenkaan näe koko kuvaa, ja on tärkeää, että tällaisten hetkien aikana he muistuttavat itselleen, että työtä on vielä paljon tekemättä. En ainakaan itse koe elämäni, jossa altistun tahtomattani ihmisille, joiden mukaan minunkaltaiseni syntinen ja epäluonnollinen kummajainen ansaitsee joutua kivitetyksi, olevan lähelläkään täydellisen elämän kultaista keskiviivaa.

Mikä sitten estää evoluution etenemistä ja häiritsee luonnonvalinnan kulkua? Ainakin ihmisten itsekeskeisyys vaikuttaa olevan vauhdikkaasti kasvusuunnassa, vaikka voisi uskoa, että historiamme veristen tapahtumien myötä tekisimme mieluummin yhteistyötä kuin taistelisimme toisiamme vastaan. Itsekeskeisyyden kasvamisesta seuraa, että meidän on toimittava yhä enemmän yksittäisen tahon pillin vihellyksen tahtiin, eivätkä tästä eroavat pelisuunnitelmat ole sallittuja. Tästä koituvat seuraamukset voivat käydä meille todella kalliiksi edistymisen kannalta.

Populaarikulttuurissa kyseinen ilmiö on ollut näkyvästi esillä viime vuosikymmenen aikana. Esimerkiksi Donald Trumpin pääsy Yhdysvaltojen presidentiksi on kauhistuttava esimerkki siitä, kuinka voimme heittää edistyksemme syvälle roskakoriin sekunneissa.

 

Välillä tulee päiviä, jolloin tunnen olevani kuin Kafka rannalla: hukassa ja epävarma omasta identiteetistäni ja tarkoituksestani. Seuratessani parhaiden ystävieni astumista armeijan riveihin tai heidän perustamiensa yritysten kasvua mietin, mitä minun kuuluisi tehdä elämälläni. Perinteinen suomalainen etenemismalli ei nimittäin tunnu sopivan minulle eikä monelle muullekaan nykyvuosikymmenen 18-vuotiaalle lukiolaispojalle.

Olemme niin tottuneita vuosien saatossa perinteiksi muovaantuneisiin tapoihin tehdä asiat maassamme, että välillä löydämme itsemme eksyksistä. Toivon tulevaisuudessa yhteisen käsityksen olevan se, että vanhat mallit ovat syystäkin vanhoja, ja nykyään asiat pitäisi pystyä tekemään monella eri tavalla.

Jos en seuraa näitä perinteisiä polkuja, jotka vanhempiemme ja isovanhempiemme odotukset sekä kulttuurimme on luonut meille, voinko kutsua itseäni ylpeästi suomalaiseksi? Jos en suorita asepalvelusta tai sukella työelämään heti 18-vuotiaana, toiminko minä tavalla, jolla suomalaisen miehen kuuluisi toimia?

Tulevaisuuteen siirtyessämme voin ainakin sanoa täysin itsevarmasti sen, että näihin kysymyksiin liittyvät arvot ja näkemykset tulevat muuttumaan täysin, ja miehisyyden käsite kotimaassamme tulee olemaan entistä moniselitteisempi. Perinteinen suomalainen mies on vääjäämättä jäämässä uusien sukupolvien alle peitteisiin, eikä se välttämättä ole sieltä enää heräämässä uuteen auringonnousuun.

Tämä oli ilmaisnäyte SK:n maksullisesta sisällöstä

Tilaa Suomen Kuvalehti ja hanki luettavaksi koko sisältö ja arkisto

Tilaa

Oletko jo tilaaja? Kirjaudu sisään.