Onko ihmiskunnalla vapaa tahto? Ei siltä näytä: toimia ohjaavat eläimiltä tutut luonnonlait, kuten kisa naaraista ja reviireistä

Essee: Ilman vapaata tahtoa on mahdoton saada kuriin väestönkasvua, joka on maailman ydinongelma, kirjoittaa Eero Paloheimo.

filosofia
Teksti
Eero Paloheimo

Tämä on ilmaisnäyte SK:n maksullisesta sisällöstä

”Ihmiskunnan käyttäytyminen planeetalla isossa mittakaavassa on lähempänä gorillaperheitten meininkiä kuin pikkukylän hyvätapaisten naapureiden keskinäistä kanssakäymistä”, kirjoittaa Eero Paloheimo Kanava-lehden numerossa 4/2019. 

Suomen Kuvalehti julkaisee kirjoituksen kokonaisuudessaan.

 

Yksi filosofian perustava kiista koskee ihmisen vapaata tahtoa. Fysikalismin mukaan koko elimistömme, aivot ja hermot mukaan luettuina, muodostuu alkeishiukkasista ja niiden liikkeistä, eikä taustalla ole muuta. Tietoisuutemme ja itsetietoisuutemme ovat vain aineen liikettä. Kvanttifysiikka tuo valintoihimme mukaan sattuman, mutta ei ”tahtoa”, joka olisi aineen taustalla oleva itsenäinen voima, jokaisen yksilön ei-aineellinen kyky ja turva.

Tahdoksi kutsumamme ilmiö on pohjimmiltaan myös ainetta ja energiaa – joka fyysikkojen mukaan on sama asia – kuten ajattelu ja tunteetkin. Kysymys on eettinen, koska ääritapauksessa se oikeuttaa voidaan väittämään, ettei ihmisyksilö ole itse vastuussa teoistaan, vaan niitä ohjaavat puolueettomat luonnonlait ja kansalainen on näitä seuraileva automaatti.

Tahdon, kuten ajattelun ja tunteidenkin perimmäisellä olemuksella on siis toistaiseksi kiistelty luonne, mutta vain akateemisesti. Käytännössä, kaiken kokemamme perusteella ja voidaksemme ylipäänsä toimia järjellisesti, meidän ei pidä ajatella tahtoa aineellisena tapahtumana.

Ihmissuhteet, lainkuuliaisuus, moraali, henkilöhistorian merkitys, lojaliteetti, tulevaisuuden suunnitelmat, yhteiskunnat ja kaikki päätöksemme pyyhkiytyvät olemattomiin, jos katsoisimme itsemme syyntakeettomiksi tekemisiimme. Näin ei menetelläkään. Yksilön saavutuksia ja erehdyksiä pidetään nykyään kaikissa kulttuureissa hänen omina ratkaisuinaan. Palkinnot ja rangaistukset ovat kaikkialla arkipäivää, yksilö katsotaan vastuulliseksi teoistaan.

Muiden elävien olentojen kohdalla ollaan eri kannalla. Onko männyllä tahtoa? Tai saniaisella? Mitkä voimat ohjaavat valaan, elefantin tai gorillan tekemisiä?

Eläimet eivät näennäisesti aina ole itsekkäitä. Emot puolustavat poikasiaan, urokset perhettään ja lähisukulaisemme gorillat tappelevat toisen klaanin kanssa kuten Jukolan veljekset Toukolan poikien kanssa. Ei niillä ole lajin sisäpiirissä lainsäädäntöä. Tässä suhteessa kehittyneimmätkin eläimet ovat luonnonlakien armoilla. Ei ole gorillakunnan tai norsukunnan yhteistä säännöstöä, jolla luontaisia viettejä, kuten keskinäistä kilpailua tai poikasten puolustamista vaimennettaisiin tai niihin velvoitettaisiin.

 

Onko ihmiskunta gorillakuntaa kehittyneempi tuossa suhteessa?

Valitettavasti näyttää, että asiat ovat kaukana siitä, miten niiden tulisi olla tai miten niiden toivoisi olevan. Ihmiskuntaa, tai ainakin hyvin monia valtioiden johtohenkilöitä, eivät näytä luotsaavan merkittävien ajattelijoiden eettiset käyttäytymisohjeet, vaan eläinmaailmasta tutut biologiset luonnonlait.

Niitä ovat urosten kilpailu naaraitten suosiosta seksuaalisessa kiimassa, oman lauman verinen puolustaminen muiden laumojen uroksilta, naaraitten äidinvaistot, reviirien valtaaminen muilta laumoilta sekä tilaisuuden tullen huijaus, varastaminen, kiristys ja valehtelu. Tätä kilpailua maailman media seuraa yhtä hyväksyvästi kuin jalkapallo-otteluita, kyseenalaistamatta toiminnan perustavaa luonnetta tai kannustimia.

Ihmiskunnan käyttäytyminen planeetalla isossa mittakaavassa on lähempänä gorillaperheitten meininkiä kuin pikkukylän hyvätapaisten naapureiden keskinäistä kanssakäymistä. Ihmiskunnalla ei ole vapaata tahtoa tehdä perustavia eettisiä valintoja, vaikka sillä voisi ja pitäisi olla.

Esimerkkinä olkoon maailman merkittävin ongelma, pitkän aikavälin väestönkasvu. Sen perustavan merkityksen arviointi ei saa takertua valkoisiin valheisiin. Sanon tämän siksi, että lapsikuolleisuuden vähenemistä, keski-iän pidentymistä, elintason nousua ja tarttuvien tautien nujertamista pidetään nykyajan siunauksina.

Se ei ole vääristelyä, kun arvioidaan lyhyttä aikaväliä, mutta se on tosiseikkojen salailua, kun unohdetaan lyhytjänteisten voittojen aiheuttamat pitkän aikavälin haitat. Ilman korjaustoimia ne ovat lämmintä pissaa housuihin pakkasella. Ne lisäävät maapallon taakkaa, koska ne kasvattavat sen väkilukua ja yksilöiden henkilökohtaista kulutusta.

Silti maailmanlaajuista perhesuunnittelua vastustetaan, koska sen katsotaan loukkaavan ihmisoikeuksia. Oikeus lisääntyä ei ole vain ihmisten vaan kaiken elämän oikeus jos mikä. Mikä tuomioistuin olisi ihmislajille monopolin tällaiseen röyhkeyteen suonut? Kyse on vahvemman oikeudesta, joka ei ole oikeus lainkaan, vaan perustava luonnonlaki, petojen perusominaisuus.

Maailman väestönkasvu ja väkiluku ovat ihmiskunnan asioita, joita yksityisen perheen tai yksilön oikeudet eivät voi kumota. Eikö ihmiskunnalla kokonaisuudessaan muka ole perusoikeuksia ja samalla perusvelvollisuuksia? Jos ihmiskunnalla ei olisi niitä, ei sillä myöskään voisi olla tahtoa. Ihmiskunta olisi silloin syyntakeeton ja seuraisi muun eläinkunnan lailla vain sen yksilöille kehittyneitä viettejä.

 

Maailman ydinongelma on liian suureksi kasvanut, liikaa luonnonvaroja kuluttava väestö. Siitä seuraa kokonainen nivaska ekologisia ja sosiaalisia ongelmia. Ihmiskeskeistä etiikkaa seuraten tämän todistaminen on mutkikkaampaa kuin noudattaen elämäkeskeistä etiikkaa. Jälkimmäinen on melko uusi suuntaus, enkä paneudu tässä siihen. Yritän selvittää, miksi väestökysymys on ihmiskunnallekin niin tärkeä, että se vaatii pikaisen ja radikaalin ratkaisun.

Asiasta on tietysti keskusteltu paljon. On arvioitu, että väestönkasvu jatkuu seuraavaan vuosisadan vaihteeseen ja maapallon väkiluku on tuolloin noin 11 miljardia. On laskettu, että luonto kestäisi nykyisen kulutuksen kuormittaessa maapalloa noin neljän miljardin ihmiskunnan. Jos kulutus olisi kohtuullisempaa ja jakautuisi nykyistä tasaisemmin, väkiluku voisi enimmillään olla 1,5 miljardia, sama kuin 1800-luvun lopulla. Silloin olisi resursseja myös riittävän suuriin luonnonsuojelualueisiin ja eliökunnan säilymiseen ilman sukupuuttoja.

Onko se mahdollista, ja mitä tapahtuu sitä ennen?

Olkaamme optimisteja. Olettakaamme, että maailmanlaajuisesti kahden seuraavan sukupolven aikana ihmiskunnan moraali ja yhtenäisyys lujittuu sellaiseksi, että yli kahden lapsen katraita pidetään moraalittomina ja vanhemmat tuomitaan vastuuttomiksi ihmiskunnan ja planeetan tuhoajiksi.

Vaatimus toteutuisi varmasti vain tiukalla kansainvälisellä lainsäädännöllä, sillä harvaan asutuissa maissa sitä pidettäisiin kohtuuttomana, eivätkä tiheään asutut maat suostuisi yksin huolehtimaan väkiluvun vähenemisestä. Mutta oletetaan, että tavoitteessa jotenkin onnistuttaisiin ja väkiluvun kasvu kääntyisi vuonna 2100 laskuun silloisesta 11 miljardista.

Ennakoikaamme aluksi, että maailmanlaajuisesti hyväksyttäisiin perhesuunnittelun normiksi kaksi lasta. Tällöin väkiluku laskisi jokaista sukupolvea kohden noin 10 %, koska joissakin perheissä olisi vain yksi tai ei yhtään lasta. Toisaalta säätelyä myös rikottaisiin. Tämä merkitsisi karkeasti sitä, että neljän miljardin väkiluku saavutettaisiin noin vuonna 2400 ja 1,5 miljardin väkiluku noin vuonna 2700.

Ennen ensimmäisen, välttämättömän tilanteen saavuttamista olisimme kuormittaneet maapallon kantokykyä keskimäärin kaksinkertaisesti noin 300 vuoden ajan. Planeetta ei kestä tätä. Huomattakoon, että ennuste ei edes kuulu sarjaan ”tulevaisuuden ennustaminen on vaikeaa”, vaan se on lähes varmuutta, todennäköisyydeltään taivaankappaleiden tulevan sijainnin ennustamista – ellei jotain ratkaisevaa ja radikaalia tehdä suunnan muuttamiseksi.

 

Mikä johtopäätös ihmiskunnan olisi tehtävä?

Ensimmäiseksi tulisi heti nähdä edellinen kokonaisuus ja hyväksyä tilanne – tietysti karkeasti. Sitten tulisi todeta, että suurin vastuu on nykyisellä sukupolvella ja jälkeläisemme ovat meitä huonommassa asemassa. Mitä pidempään asiaa lykätään kiistelyillä ja jaaritteluilla, sitä julmemmiksi käyvät tarpeelliset ratkaisut.

Vaikein päätös lienee sen hyväksyminen, että kahden lapsen politiikka on liian hidas, liian salliva. Parin sukupolven ajan pitäisi tyytyä yhden lapsen politiikkaan. Mutta mitä pidemmälle – lapsillemme ja lastenlapsillemme – tuon johtopäätöksen ja ratkaisun lykkäämme, sitä saamattomampia ja julmempia olemme.

Palataan ihmiskunnan olemukseen, sen vapaaseen tahtoon.

Jos ihmiskunta olisi pelkän evoluution tuote, sen jäsenillä olisi vain ominaisuuksia, jotka ovat luonteeltaan fysikaalisia, kuten altistuminen painovoimalle tai sähkömagneettiselle säteilylle, mutta myös rypäs puhtaasti biologisia, eläimellisiä piirteitä. Sellaisia ovat esimerkiksi seksuaalisuus, kilpailuvietti, äidinrakkaus, korkean paikan kammo, kuolemanpelko tai klaustrofobia.

Ne aiheuttavat kaikki tunnetiloja, mutta niiden ilmeisenä tarkoituksena eivät ole tunnemyrskyt. Perussyy on käytännöllinen, suojella meitä yksilöinä ja sukuamme joukkona. Jos olisimme täysin eläinten kaltaisia, ihmiskunta olisi suuri lauma, joka toimisi vain noiden viettien varassa. Näyttää kuitenkin kovasti siltä, että niin se menee. Siksi väestönkasvun säätelystäkin on paha mennä puhumaan. Vastustusta voi odottaa, suunnalta jos toiseltakin.

Mutta jos ihmiskunta katsoisi oikeudeksi paeta biologisten viettiensä paineista, vapauttaisi itsensä järkeen ja etiikkaan perustuviin valintoihin, ei piittaisi valintojen lyhyen tähtäyksen vastenmielisyydestä tai vaativuudesta eikä siitä, että ne uhmaavat biologisia viettejämme ja pinnallisia ihmisoikeuksiamme, mitä se osoittaisi?

Se osoittaisi, että ihmiskunnalla on vapaa tahto.

 

Kirjoittaja Eero Paloheimo on tekniikan tohtori.

Kirjoitus on ensi kertaa julkaistu Kanavassa 4/2019. Kanavan voit tilata täältä.

Suomen Kuvalehti ja Kanava kuuluvat samaan lehtiperheeseen Otavamediassa ja niillä on yhteinen päätoimittaja.