On kirkosta erottu ennenkin: Näin suomalaiset suuttuivat, kun Päivi Räsänen puhui uskosta
SK:n arkistoista: Sisäministerin henkinen koti on ankara herätysliike.
Juttu on julkaistu ensimmäisen kerran Suomen Kuvalehdessä 41/2013.
Päivi Räsänen oli lauantaipäivän tähti.
Juhlateltta oli pystytetty Pohjanlinnan koulun kentälle Kankaanpäähän.
Kun Räsänen aloitti puheensa, teltan pitkillä puupenkeillä istui yli tuhat ihmistä.
”Niin, oikein hyvää huomenta kaikille.”
Räsänen oli pukeutunut mustaan villatakkiin ja valkoiseen puseroon. Kaulassa hohtivat helmet.
Aamu oli ollut pilvinen ja viileä, vaikka oli keskikesä.
Räsäsen aiheena oli pohtia, millaista on elää kristittynä maallistuneessa yhteiskunnassa. Ja samasta teemasta hänen miehensä Niilo Räsäsen oli tarkoitus jatkaa. Näin luki ohjelmalehtisissä, joita Kansanlähetys oli painattanut kesäjuhliaan varten. Kuninkaan lähteellä – Kansanlähetyspäivät 5.–7.7.2013.
Räsänen puhui tottuneesti, selkeällä ja kuuluvalla äänellään.
Hän suri sitä, etteivät suomalaiset enää usko kuten ennen. Reilusti alle puolet pitää Jeesusta Jumalan poikana. Ylösnousemukseen uskoo vielä harvempi.
Hän varoitti itsekkyydestä ja hedonismista. Hän muistutti siitä, kuinka apostoli Paavali kuvaa viimeisten päivien vaikeita aikoja. Silloin ihmiset rakastavat nautintoa ja mielihyvää enemmän kuin Jumalaa, vaikka heissä on ”jumalisuuden ulkokuori”.
”Nuo sanat jossain mielessä sopivat aika hyvin nykyiseenkin aikaan.”
Hän paheksui aborttia ja eutanasiaa, sillä ”vain Jumalalla, elämän antajalla, on oikeus ottaa tämä lahja pois”.
Hän puhui sukupuolineutraalista avioliittolaista, jota eduskunta syksyllä käsittelee. Hän korosti, että avioliitto on kristityn maailmassa ainutlaatuinen. ”Se on ainoa ihmisten välinen liitto, joka on asetettu luomisessa.” Se kuuluu vain miehelle ja naiselle.
Hän toivoi, että seurakunnissa löytyisi tilaa niille, joiden ”kipuna on homoseksuaalinen tunne-elämä”. Heidän pitäisi saada kuulla Jumalan sanan koko totuus.
Hän kannusti kuulijoita puolustamaan rohkeasti Jumalan sanaa, vaikka se tarkoittaisi sitä, että on toimittava ”vastoin porukan painetta tai jopa lakia”.
Räsänen puhui pitkään, lähes tunnin. Yleisö kuunteli eläytyen. Tämä oli tuttua puhetta. Tämä oli oikeaa puhetta.
Seuraavana päivänä paikallislehti Kankaanpään Seutu julkaisi puheesta pienen referaatin verkkosivuillaan.
Neljä päivää myöhemmin 3 500 ihmistä oli eronnut kirkosta.
Keskustelu velloi viikkoja. Siihen osallistuivat toimittajat, poliitikot, piispat ja papit.
Kirkosta eronneiden määrä nousi yli 9 000:een.
Räsäsen kotia töhrittiin kananmunilla.
Kiivain väittely käytiin siitä, oliko Päivi Räsänen, sisäministeri, rohkaissut ihmisiä rikkomaan lakia.
Räsänen tarkensi, selitti ja oikoi mutta ei perääntynyt näkemyksistään. Miten hän voisikaan? Eivät mielipiteet olleet hänen omiaan. Ne olivat peräisin Raamatusta, ja Raamattu on Jumalan sanaa.
Tämä oli päivänselvää niille, jotka kuuntelivat puhetta kesäjuhlassa. He olivat Kansanlähetyksen jäseniä ja kannattajia.
Millainen ryhmä he oikeastaan ovat?
Kansanlähetyksellä on iso keskus Ryttylän kylässä Kanta-Hämeessä, ja Niilo Räsänen on töissä keskuksessa. Hän on Kansanlähetysopiston rehtori.
Räsänen ei kuitenkaan innostu toimittajan yhteydenotosta.
”Lähetysjohtaja puhuu Kansanlähetyksen puolesta”, hän sanoo puhelimessa. Hän ei suostu haastateltavaksi.
Lähetysjohtajan nimi on Mika Tuovinen. Hän suostuu heti.
Tuovinen tarjoutuu hakemaan autolla Ryttylän seisakkeelta, vaikka Lähetyskeskukseen on vain reilun kilometrin matka. Samalla voi kuitenkin esitellä tiluksia.
Tuovinen on 46-vuotias pappi ja entinen lähetystyöntekijä. Hän asui Virossa ja Saksassa lähes viisitoista vuotta.
Kaksi vuotta sitten Kansanlähetyksen liittohallitus kutsui hänet lähetysjohtajan tehtävään. Tuovinen kertoo yllättyneensä. Hän oli ajatellut jatkavansa lähetystyössä.
”Mutta Jumalan johdatuksena otan tämän.”
Tuovinen kaartaa viininpunaisella Nissanillaan Opistotielle.
Kansanlähetys omistaa lähes 20 hehtaaria maata, kaunista hämäläistä peltomaisemaa. Rakennuksiakin on parikymmentä. Toimistoille, opistolle, asuntoloille, kappelille.
Aikanaan tilukset kuuluivat Ryttylän kartanolle. Kansanlähetys osti ne 1960-luvun lopulla. Silloin se oli aivan uusi herätysliike.
Tuovinen avaa oven työhuoneeseensa. Se sijaitsee Sampolassa, kaksikerroksisessa vaaleassa kivitalossa.
Hän kiirehtii kaapilleen ja ojentaa sieltä nipun esitteitä. Vuosiraportista näkee, mitä liike tekee. Ja ohjelmasta näkee, mihin se uskoo.
”Raamattu on uskon, opin ja elämän perusta ja ylin ohje”, ohjelmassa sanotaan.
Käytännössä se merkitsee, että Raamattu sanoo, miten ihmisen on elettävä ja ajateltava. Raamattu ei ole Kansanlähetyksen mukaan monitulkintainen vaan useimmissa asioissa hyvin yksiselitteinen.
”Raamatusta ei löydy yhtään kohtaa, jossa suhtauduttaisiin myönteisesti tai osoitettaisiin hyväksyntää homoseksuaaliselle elämänmuodolle”, ohjelmassa sanotaan.
”Avosuhde ja avioliiton ulkopuoliset seksuaaliset suhteet eivät ole Raamatun mukaisia.”
”Eutanasia eli armokuolema ei kuulu ihmislääketieteen hoitovalintoihin.”
”(– –) kohdussa elävä sikiö on ihminen, jonka tulee nauttia täyttä ihmisoikeutta ja Jumalan lain suojaa.”
Sinikantisen, 30-sivuisen ohjelman saatesanat on kirjoittanut Timo Rämä, edellinen lähetysjohtaja. Hän jäi eläkkeelle 2011. Nyt liikkeen oppia johtaa Tuovinen, mutta linjaukset tuskin muuttuvat.
”Sanoma on luovuttamaton”, Tuovinen sanoo.
On kuitenkin yksi asia, jossa Kansanlähetys on alkanut joustaa, ja se on naispappeus.
”Paimenvirka kuuluu vain siihen kutsutuille, kykeneville ja asetetuille miehille”, sanoo Uusi testamentti (1. Tim.) ja Kansanlähetyksen ohjelma.
Liike ei edelleenkään palkkaa naispappeja. Mutta sen työntekijät saavat tehdä yhteistyötä naispappien kanssa, jos haluavat. Tässä mielessä työntekijöillä on ”omantunnon vapaus”.
Tuovinen kuuluu niihin, jotka suostuvat yhteistyöhön.
Hän nousee taas tuolilta ja hakee työpöydältään pienen laatikon.
”Lahjon vähän sinua.”
Laatikossa on kampanjamuki, jonka on koristellut taiteilija Heljä Liukko-Sundström. Kupin kyljessä miehet, naiset ja lapset rakentavat Jerusalemin muuria. Aihe on Vanhasta testamentista, Nehemian kirjasta.
Kansanlähetys myy mukeja ja kerää rahaa toimintaansa. Samalla se haluaa muistuttaa jäseniään raamattupiireistä.
Jokaisen uskovan on kuuluttava ”pienryhmään”. Se on Kansanlähetyksen periaatteita. Kokoonnutaan säännöllisesti jonkun kotona, luetaan Raamattua ja keskustellaan. Sillä tavalla uskoa ”eletään todeksi arkielämässä”. Liike laskee, että ryhmiä on noin 550 eri puolilla Suomea.
Tämän lisäksi käydään tietenkin muissa tilaisuuksissa: jumalanpalveluksissa, seminaareissa, perhetapahtumissa ja talkoissa. Kansanlähetyksen jäsenet ovat hyvin aktiivista väkeä.
”Etsitään niitä välineitä, joilla evankeliumia viedään eteenpäin”, Tuovinen sanoo.
Esitepino pöydällä on kasvanut ja aikaakin jo kulunut. Tuovinen vilkaisee kelloaan.
”Minä katson, että saadaanko me kahvia tuolta. Otetaanko kahvit tähän väliin?”
Lopun aika oli käsillä. Siltä tilanne 1960-luvulla näytti.
Jeesus tulisi pian, ja mitä teki Suomen kirkko? Solmi yhteyksiä muihin kristillisiin kirkkoihin, vaikka sen olisi pitänyt keskittyä tärkeimpään eli sielujen pelastamiseen, evankeliointiin.
Eräs selkeä lopun merkki oli se, että kommunismi levisi. Meilläkin se oli vaarallisen vahva.
Suomi oli tosin muutenkin murroksessa. Nuoret muuttivat kaupunkeihin ja Ruotsiin, maatilat jäivät tyhjilleen.
Televisio muutti tiedonvälitystä, e-pillerit ihmissuhteita.
Evankelisluterilaisessa kirkossa oli ryhmiä, jotka olivat tilanteesta erittäin huolestuneita.
Ne alkoivat suunnitella yhteistä järjestöä, joka paneutuisi nimenomaan evankelioimiseen. Moni oli sitä mieltä, että aikaa ei ollut paljon. Pian Jeesus palaisi, ja kaikki joutuisivat tuomiolle, niin elävät kuin kuolleet.
Yhteistä järjestöä ei kuitenkaan syntynyt. Sen sijaan samanmieliset ryhmät alkoivat käyttää itsestään uutta nimitystä: viides herätysliike. Siihen kuuluivat muun muassa Kansan Raamattuseura ja Suomen Raamattuopisto.
Toukokuussa 1967 perustettiin yksi uusikin järjestö: Suomen Evankelisluterilainen Kansanlähetys.
Ensimmäiset kesäjuhlat pidettiin jo samana suvena Tampereen yliopistolla.
Kansanlähetys muotoili mottonsa seuraavasti: Evankelioikaa kansa evankelioimaan kansoja. Tällä se viesti sitä, että järjestön tärkein tehtävä on lähetystyö, Suomessa ja ulkomailla. Se sielujen pelastaminen.
Silti liike ei tyytynyt vaikuttamaan vain lähetyskentillä. Se osallistui myös politiikkaan. Side kristilliseen liittoon oli olemassa alusta saakka.
Yhteistyö ei näkynyt liikkeen hallinnollisissa asiakirjoissa, kuten tutkija Juha Kauppinen toteaa väitöskirjassaan. Mutta käytännössä yhteistyötä tehtiin.
Kansanlähetyksen lehti Uusi Tie tuki puoluetta sivuillaan. Monet liikkeen edustajat pyrkivät puolueen listoilta kunnanvaltuustoihin ja eduskuntaan.
Kansanlähetys näkyi ja kuului.
Lähetysjohtaja Tuovinen intoutuu kertomaan vitsin.
Hän seisoo toimiston pienessä aulassa. Toisessa kädessä kahvikuppi, toisessa sämpylä.
Muutkin työntekijät ovat tulleet tauolle, sillä kello on puoli kolme. Silloin on iltapäiväkahvin aika.
”Missä hiljainenkin mies hiiltyy?” Tuovinen lohkaisee.
Kukaan ei yritä vastata.
”Krematoriossa.”
Nauretaan, ja seuraava vitsinkertoja ilmoittautuu. Hallintojohtaja Mikael Halleen haluaa kertoa kaskun, joka on ”kaikkien puujalkavitsien äiti”.
”Mitä vampyyri sanoi baarissa?”
”Haluan litran kokista. En kylmäköstä, vaan kokista.”
Taas nauretaan.
Tuovinen haluaisi kertoa vielä yhden, mutta sitä varten pitäisi muistaa jonkin drinkin nimi. Hän ei muista yhtään.
”Tuokaa lasi…”
”Voi että. Minä en tiedä alkoholijuomia.”
Vitsit jätetään, ja pöytäseurue alkaa keskustella persian murteista.
Tässä toimistossa osataan kieliä: venäjää, englantia, viroa, arabiaa, japania… Lähes kaikki ovat olleet lähetystyössä jossain päin maailmaa.
Lähetystyö velvoittaa jokaista Kansanlähetyksen jäsentä. ”Jotkut seurakunnan Herra kutsuu lähetystyöntekijöiksi, toiset lähettäjiksi. Muita vaihtoehtoja ei ole”, sanotaan liikkeen verkkosivuilla.
Lähtijän tueksi kootaan niin sanottu lähettäjärengas, esimerkiksi parinsadan ihmisen joukko. Heidän tehtävänään on rukoilla lähetystyön puolesta ja antaa sille rahaa.
”Me rohkaisemme kyllä… tai sanomme, että jotkut antavat 10 prosenttia tuloista”, Tuovinen sanoo.
”Mutta ohjeistusta tai pakkoa ei ole. Katsomme, että antaminen on kyseisen ihmisen ja Jumalan välinen asia.”
Kansanlähetys saa tukea myös seurakunnilta, sillä se on yksi kirkon virallisista lähetysjärjestöistä.
Silti rahat ovat vähissä.
Vuosi sitten Lähetyskeskus joutui aloittamaan yt-neuvottelut, ja kahdeksan ihmisen työt loppuivat. Kaikkia ei kuitenkaan tarvinnut irtisanoa, sillä osa jäi eläkkeelle tai siirtyi osa-aikatyöhön.
Menoja pitäisi karsia 700 000 euroa. Tai tuloja kartuttaa. Se taas onnistuu vain siten, että uskovat lahjoittavat entistä enemmän rahaa.
”Kansanlähetyksen talouden perusta on uskovien lahjoitukset”, sanoo ohjelma.
Liike arvioi, että sillä on noin 20 000 kannattajaa. Sen verran se postittaa ystäväkirjeitään. Varsinaisia jäseniä on vähemmän.
”Toivon, että pääsemme tästä pian jaloillemme”, Tuovinen sanoo.
Talousasiat ovat käyneet voimille.
”Johtajalla on johtajan stressit ja unettomat yöt.”
Tuovinen haluaisi jättää hallinnolliset tehtävät vähemmälle ja keskittyä hengelliseen työhön. Hän haluaisi olla lähetysjohtaja, joka käy puhumassa piirijärjestöissä ja rohkaisemassa ihmisiä.
”Pitämässä lähetysnäkyä esillä.”
Mutta nyt hän esittelisi mielellään Lähetyskeskusta. Alakerrassa on Uusi Tie -lehden toimitus, ja opistoonkin voisi tutustua. Siellä opetetaan Raamattua ja koulutetaan muun muassa uusia lähetystyöntekijöitä. Niilo Räsänen voisi kertoa toiminnasta.
”Sitten pääset autolla Riihimäelle”, Tuovinen sanoo.
Hän aikoo ajaa naapurikaupunkiin joka tapauksessa.
”Täytyy käydä Lidlissä.”
Päivi Räsänen ei ole Kansanlähetyksen jäsen.
Hän muistutti asiasta omassa blogissaan.
”Olen Suomen ev. lut. kirkon jäsen”, hän kirjoitti mutta lisäsi:
”Pidän kyllä suuressa arvossa niin Kansanlähetyksen kuin muidenkin suomalaisten herätysliikkeiden ja lähetysjärjestöjen toimintaa. Mielelläni myös teen yhteistyötä niiden kanssa.”
Hän kirjoitti blogimerkinnän heinäkuun lopussa. Juuri silloin kun tuhannet suomalaiset täyttivät lomakkeita internetin eroakirkosta.fi-sivustolla.
Kirkolla on edelleen yli neljä miljoonaa jäsentä. Näkemykset, joita Päivi Räsänen edustaa, ovat pienen vähemmistön. Kansanlähetyksellä on vain ne parikymmentätuhatta kannattajaa.
Miksi puheet silti suututtavat? Saavat aikaan suoranaista raivoa?
”Minulla on tästä joitain ajatuksia”, sanoo Helsingin yliopiston kirkkososiologian professori Eila Helander.
Hänen työpaikkansa on käytännöllisen teologian laitoksella Vuorikadulla.
Parikymmentä vuotta sitten, 1990-luvulla, Räsäsen puheet eivät olisi suututtaneet ketään, Helander sanoo.
Silloin paljon useammat ajattelivat kuten Räsänen. Avioliitosta, seksuaalisuudesta, perheestä, tasa-arvosta. Kristinuskon opetuksetkin olivat tutumpia ja läheisempiä.
Nyt reilusti yli puolet suomalaisista kannattaa tasa-arvoista avioliittolakia. Sitä, että miespari ja naispari voi mennä naimisiin siinä missä mies ja nainenkin.
Ei tällainen ihminen halua elämänohjeita uskovaisilta.
”Meidän ajassamme ajatellaan, että jokainen itse tietää, mikä hänelle on parasta”, Helander sanoo.
”Ihmiset ärsyyntyvät, jos joku tulee neuvomaan, mikä on oikein ja mikä väärin.”
Ja aivan erityisesti he ärsyyntyvät, jos neuvoja on Päivi Räsänen. Hän on Kristillisdemokraattien puheenjohtaja, kansanedustaja ja ministeri. Hänellä on valtaa, vaikka hän kuinka korostaisi puhuvansa vain yksittäisenä kirkon jäsenenä.
Sitä paitsi jyrkän moralisoiva puhe ei ylipäätään ole sitä, mitä kirkolta odotetaan.
”Ihmiset kannattavat pehmeitä arvoja, välittämistä ja yhteisöllisyyttä. Näissä lausumissa ei sitä kuule.”
Helander on seurannut Kansanlähetyksen vaiheita vuosikymmeniä. Kun liike perustettiin, hän oli nuori teologian opiskelija.
Kansanlähetys syntyi protestiliikkeenä, ja sitä se on edelleen, hän sanoo. Painopiste vain on muuttunut.
”Mistä Kansanlähetys tunnetaan nyt julkisessa keskustelussa? Naispappeuden, homouden ja abortin vastustamisesta. Sitä ei tunneta evankeliumin julistamisesta.”
Hän ihmettelee, miksi herätysliike ei käy käsiksi yhteiskunnan suuriin epäkohtiin. Miksi se ei puhu sosiaalisesta epäoikeudenmukaisuudesta, petoksesta, valheesta ja itsekkyydestä? Miksi se ei julista näitä synneiksi?
”Silloin paha löytyisi myös omasta keskuudesta.”
Kesän kohu saa Helanderin silti hymähtämään. Ehkä otsikot kasvoivat isoiksi siitäkin syystä, että oli heinäkuu. Uutiset olivat vähissä.
Julkinen kuva ei ole koko totuus liikkeestä.
”Omissa kokouksissaan he varmasti pureutuvat myös uskon peruskysymyksiin. Ja tiedänkin, että näin on.”
Omia kokouksia pidetään muun muassa Kaisaniemessä, kivenheiton päässä Helsingin rautatieasemasta.
Messu alkaa viidentoista minuutin kuluttua. Hotelli Arthurin juhlasaliin valuu väkeä.
Ovilla seisoo nuoria. He kuuluvat vapaaehtoisiin, ”käytännön tiimiin”.
”Tervetuloa”, he sanovat jokaiselle tulijalle.
Vanha nainen hilautuu rollaattorin kanssa takapenkkiin. Nuoripari kävelee reippaasti edemmäs. Kolmekymppinen mies ottaa paikan seinän vierestä.
Tasan viideltä sali on puolillaan. Reilut sata henkeä.
Laulu alkaa, ja sitä säestää bändi, jonka nimi on Täydellinen sovitus.
Sanat heijastetaan powerpoint-esityksenä seinälle.
”Sä Herra, armon tuoja, voit meitä puolustaa…”
”Sä olet ainut suoja, halleluja vahvempi saatanaa…”
Tapahtuman nimi on Filia-messu. Kansanlähetyksen Helsingin piiri järjestää sen joka sunnuntai-iltapäivä.
Salin eteen astelee nuori mies. Hänellä on tumma puku ja solmio, paita kirkas turkoosi.
Hän on Samuli Virtanen, tilaisuuden juontaja.
Virtanenkin tekee vapaaehtoistyötä, sillä hänen päivätyönsä on politiikassa. Hän on kansainvälisten asioiden sihteeri perussuomalaisten eduskuntaryhmässä.
Tämän syyskuisen sunnuntain teema on vihainen Jeesus.
Virtanen puhuu mikrofoniin:
”Sanapari voi olla monelle yhtä käsittämätön kuin lihava laiheliini tai konepestävät kertakäyttöastiat.”
Kristinuskon perusasiat ovat hämärtyneet, hän jatkaa. Opit sekoittuvat ja ”kaikki uskovat kuka mihinkin”.
Hän valaisee asiaa esimerkillä, joka on ”hieman traaginen mutta samalla pikkuisen koominen”.
Esimerkki liittyy Päivi Räsäsen puheeseen, siihen ”hyvin kuuluisaan”.
Filosofi Jukka Relander kritisoi puhetta Kotimaa-lehdessä elokuussa. Hän siteerasi Räsästä, joka sanoi: ”Puhe rististä on hulluutta niiden mielestä, jotka joutuvat kadotukseen mutta meille, jotka pelastumme, se on Jumalan voima.”
Tästä Relander jatkoi närkästyneesti: ”En osaa kuvitella, mikä Uuden testamentin kohta antaisi tukea sille, että hartainkaan kristitty voisi erotella kadotukseen joutuvat ’meistä pelastuvista’.”
Relander teki nolon kömmähdyksen, jota hän myöhemmin pahoitteli. Räsänen ei ollut noussut erottelemaan kadotukseen joutuvia ja pelastuvia. Hän oli siteerannut apostoli Paavalia, Uutta testamenttia.
Relander taas oli poiminut kohdan Iltalehdestä eikä ollut tunnistanut sitä Raamatun tekstiksi.
Virtanen kertaa tapausta. Hänen äänessään on hienoista ivaa.
”Hän ei voi kuvitellakaan mitään Uuden testamentin kohtaa, mikä sanoisi näin!”
Penkkiriveiltä kuuluu vaimeita naurahduksia.
Esimerkki osoittaa, kuinka eksyksissä Relander on kristinuskon suhteen, Virtanen sanoo.
Ja niin ovat monet muutkin.
Virtanen ristii kätensä ja painaa päänsä alas.
”Herra, anna meille viisautta viedä sinun sanaasi eteenpäin tässä pimeässä ajassa. Herätä usko ja rohkeus todistaa.”
Kansa rukoilee, sali on hiljainen. Kitinää ei kuulu, sillä lapset ovat viereisessä kokous huoneessa pyhäkoulussa.
”Herra, armahda meitä Jeesuksen nimessä.”
Seuraavaksi puhujakorokkeelle nousee Viikon vieras. Hän on Samuli Virtasen veli, Simi Virtanen.
Simi on todistanut messussa kerran aikaisemminkin. Silloin hän kertoi, kuinka Jumala johdatti Heidin hänen elämäänsä.
Nyt Simi kertoo palvelutehtävästä, jonka Jumala on antanut hänen sydämelleen.
”Mulla on sisimmässäni tunne, että olisi kiva nähdä täällä enemmän niitä, jotka on vielä uskosta osattomia”, Simi sanoo.
Hän ehdottaa tiimiä, joka kulkisi ennen messua lähikaduilla ja kutsuisi ohikulkijoita tilaisuuteen.
”Lähde rohkeasti mukaan. Mulle voi ilmoittautua messun jälkeen.”
Veli kiittää häntä kuuluvasti.
”Mitä muuta voi seurakunta sanoa kuin että aamen!”
Väki yltyy taputuksiin.
Kohta on kolehtivirren aika, mutta sitä ennen hiljennytään esirukoukseen.
Uskonsisaret ja -veljet ovat jättäneet aiheita yhteistä rukousta varten. Ne käydään läpi tänään messussa, ja ensi viikolla niihin paneudutaan vielä rukouspiireissä.
Samuli Virtanen johtaa rukousta.
”Pyydämme siunausta pojalle, joka on joutunut kokemaan avioeron.”
”Herra, näe ystävä, jonka asuntoon on murtauduttu. Pyydämme, että varas tulisi synnintuntoon ja palauttaisi varastamansa omaisuuden.”
”Paranna ystävän tuttava vaikeasta sairaudesta. Paranna hänen toinen tuttavansa huumeriippuvuudesta.”
”Näe ystävä, joka kärsii ihmispelosta.”
”Herra auta ja kosketa.”
Messu kestää puolitoista tuntia.
Sen aikana selviää, miksi Jeesus oli vihainen.
Jeesus oli vihainen, koska ihminen on ahne. Koska ihminen pyrkii hyötymään heikompien kustannuksella. Ja Jumala vihaa vääryyttä.
Jeesus oli vihainen myös siksi, että ihminen on tekopyhä, ulkokultainen. Kuten Herra sanoo: ”(– –) tämä kansa lähestyy minua suullaan ja kunnioittaa minua huulillaan, mutta pitää sydämensä minusta kaukana.”
Päivän tekstin luki maallikko, Aija Sairanen. Pappi astui alttarille vasta, kun oli uskontunnustuksen ja ehtoollisen aika.
Helsingin Filia-pastorin nimi on Mika Ebeling. Hänkin on politiikasta tuttu. Ebeling on kristillisdemokraatti. Hän istuu Helsingin kaupunginvaltuustossa.
Kun messu on ohi, yleisö siirtyy kirkkokahville.
Ebeling kipuaa ylös parvelle odottamaan, haluaisiko joku keskustella ja rukoilla kahden kesken. Hän on sielunhoitajavuorossa.
Tänään ei tullut ketään.
Ebeling on riisunut albansa ja stolansa ja kävellyt korttelin matkan Kaisaniemenkadulle, Kansanlähetyksen toimistoon.
Syksyn mittaan hän on miettinyt, pitäisikö Helsingin piirin painattaa uusi esite. Lehti, jossa kerrottaisiin, mikä Kansanlähetys on.
Moni asia on mennyt julkisessa keskustelussa niin pieleen. On ollut pahantahtoisuutta ja halua ymmärtää väärin.
Hän oli heinäkuussa Kankaanpäässä. Hän itse asiassa juonsi tilaisuuden, jossa Päivi Räsänen puhui.
Puhe oli hänestä erinomainen. Harvinaisen oikeaoppinen.
”Koin, että Jumala oli antanut hänelle sanottavaksi sen.”
”Ei uskova ihminen voi valita, mitä mieltä Jumala on. Jumala on ilmoittanut oman tahtonsa Raamatussa.”
Toistaiseksi Ebeling ei ole ryhtynyt teettämään esitettä.
”Tärkeämpää on kertoa ihmisille, miten he voivat elää Jumalan yhteydessä, pelastua.”
Ebeling on ollut ”viidesläinen” koko elämänsä. Hän tuli uskoon Kansan Raamattuseuran piirissä mutta kiinnostui Kansanlähetyksestä opiskeluaikanaan.
Kansanlähetys ”otti oikeat kannat”. Se uskalsi arvostella kirkkoa, kun kirkko näytti luopuvan tärkeimmästä, Raamatun opetuksesta.
Kirkko sallii kritiikin. Ei sillä olisi juuri edes mahdollisuuksia muuhun. Suomessa on yhdistymisvapaus, ja kuka tahansa voi perustaa järjestön, kristillisenkin.
Kirkon kaitsennassa ovat ainoastaan papit. Jos he poikkeavat reilusti opista, tuomiokapituli voi ryhtyä toimiin. Pahimmassa tapauksessa se voi erottaa pappisvirasta.
Mutta kirkon jäsenyydestä ei voida erottaa ketään.
Jännitteitä toki syntyy. Kansanlähetys vastustaa naispappeutta, kirkko ei. Miten toimitaan, jos yhteistyötä pitäisi tehdä?
Ebelingille kysymys on vaikea. Hän voisi ajatella saarnaavansa naispapin jumalanpalveluksessa, mutta ehtoollista hän ei voisi jakaa.
Naispappeus on silti aivan eri luokan asia kuin ”tämä toinen kysymys”.
”En ymmärrä, miten sellainen ihminen voisi olla oikeasti uskossa, joka väittää, että homoseksuaalisuus on ok”, Ebeling sanoo.
”Raamattu sanoo sen niin selvästi ja moneen kertaan.”
Sanooko? Jotkut raamatunselitysopin asiantuntijat väittävät, ettei Raamattu itse asiassa sano homoseksuaalisuudesta mitään.
Ebeling on horjumaton.
”Täytyy kai olla teologian tohtori, että voi olla ymmärtämättä näitä asioita.”
Ilta on pimentynyt toimiston ikkunoiden takana.
Viikko on lopuillaan.
Ebeling kertoo eräästä paneelista, johon hän taannoin osallistui. Hän luuli menevänsä tasa-arvopaneeliin, mutta kyseessä olikin seksuaalisen tasa-arvon paneeli.
Rivissä istui toinenkin pappi, mutta hän oli liberaali, ”vastapuolella”.
Yleisö koostui koululaisista.
Paneeli sujui hyvin, mutta silti se jäi kaihertamaan Ebelingin mieltä.
Hän mietti, mitä tekisi, jos joutuisi vastaavaan tilanteeseen uudestaan.
Hän päätti, että pitäisi koululaisille suoran puheen.
Se menisi näin:
”Jos Raamatun Jumalaa ei ole olemassa, minä olen pelle.
Jos Raamatun Jumalaa ei ole olemassa, myös tämä minun liberaali kollegani on pelle. Hän on ehkä hauskempi pelle kuin minä, mutta täysi pelle hän kuitenkin on.
Mutta jos ja kun Raamatun Jumala on olemassa ja jos minä opetan Raamatun mukaisesti, minä johdatan teidät iankaikkiseen elämään.
Jos taas liberaali pappi opettaa Raamatun vastaisesti, hän johtaa teidät iankaikkiseen kadotukseen.
Johtopäätös: liberaalia pappia ei kannata koskaan uskoa, sillä hän on parhaimmillaankin vain pelle.
Kannattaako konservatiivista pappia uskoa? Se riippuu siitä, onko Raamatun Jumala olemassa.”
Juttua varten on haastateltu myös Kirkon tutkimuskeskuksen johtajaa Hanna Salomäkeä sekä piispainkokouksen pääsihteeriä Jyri Komulaista. Päivi Räsänen ei suostunut haastateltavaksi.
Juttu on julkaistu ensimmäisen kerran Suomen Kuvalehdessä 41/2013.