Olli Rehn: Vaikka suomalaisten kriisitietoisuus on vahva, kriisinkestävyyttä pitää vielä parantaa – ja Ukrainan kokemuksista voi ottaa oppia

Venäjän laiton ja brutaali hyökkäyssota Ukrainassa sekä Kiinan pyrkimys haastaa liberaali yhteiskuntamalli merkitsevät paluuta vahvimman oikeuteen perustuvaan viidakon lakiin, kirjoittaa Suomen Pankin pääjohtaja Olli Rehn.

Teksti
Olli Rehn
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Teksti on julkaistu alun perin Kanava-lehden numerossa 4/2023. Suomen Kuvalehti julkaisee Kanavassa julkaistuja tekstejä verkossa.

Suomen kansainvälinen toimintaympäristö on parhaillaan yhtä kovassa murroksessa kuin kolme vuosikymmentä sitten. Tuolloin Berliinin muuri murtui, Neuvostoliitto hajosi, Eurooppa yhdentyi ja Kiina kytkeytyi maailmantalouteen. Muutosten ansiosta etenkin pienten valtioiden kuten Suomen kannalta tärkeä yhteisövarainen turvallisuus vahvistui.

Siinä missä tuolloin mentiin eteenpäin ihmiskunnan evoluutiossa, maailma on viime vuosina kulkenut peruutusvaihteella kohti kansainvälisen yhteistyön takatalvea. Venäjän laiton, brutaali hyökkäyssota Ukrainassa sekä Kiinan pyrkimys haastaa liberaali yhteiskuntamalli merkitsevät paluuta menneisyyteen, vahvimman oikeuteen perustuvaan viidakon lakiin. Yhteisövarainen turvallisuus ja sääntöperusteinen kansainvälinen järjestelmä natisevat liitoksissaan. Yhdistyneiden kansakuntien kriisiä symbolisoi Venäjän puheenjohtajuus turvallisuusneuvostossa.

Kiinan taloudellinen ja sotilaallinen vahvistuminen ja Venäjän uusimperialistinen politiikka muuttivat jo 2000-luvun alussa kansainvälisiä suh­teita. Vladimir Putinin revanssia uhkuva puhe Münchenissä vuonna 2007 oli etupiiriajattelun ohjelmanjulistus ja Krimin valtaus 2014 häikäilemätön sotilaallinen aggressio, joihin Länsi (tässä isolla kirjaimella eli poliittisena suuntauksena) reagoi pehmeästi. Helmikuussa 2022 tapahtui lopullinen käänne Venäjän hyökättyä Ukrainaan. Sen myötä olemme siirtyneet uuden strategisen vastakkainasettelun aikaan. Lännen ja Venäjän välille on laskeutunut moderni rautaesirippu.

Euroopan ja ylipäänsä liberaalin demokratian tulevaisuuden kannalta panokset ovat kovat. Ranskalaisen filosofin Bernard-Henri Lévyn mukaan käynnissä on läntisten demokratioiden ja imperialististen voimien taistelu, jossa Ukrainan tappio yllyttäisi vastaaviin tekoihin muualla maailmassa. Näin ajatellen nyt käytävässä kamppailussa on pelissä paitsi Euroopan turvallisuus myös maailmanrauha.

Kyse on YK:n peruskirjan mukaisista universaaleista arvoista: rauhasta, ihmisarvosta, oikeus­valtiosta, demokratiasta. Ne sattuvat myös ole­maan valistuksesta juontuvia läntisiä arvoja. Globaalin Etelän johtavat maat Intia, Indonesia ja Brasilia ovat demokratioita, joille näiden arvojen olettaisi olevan tärkeitä. Mutta näissä suurissa G20-maissa kolonialismin raskas painolasti – ja omat taloudelliset edut – värittävät silmälaseja ja näyttävät estävän sen, että ne olisivat valmiita tuomitsemaan isovenäläisen imperialismin sen kaikessa brutaalissa alastomuudessa.

Suomen näkökulmasta Venäjällä ja sen politiikalla on pitkästä rajastammekin johtuen pysyvästi suuri turvallisuuspoliittinen merkitys. Maailmanpolitiikan ja -talouden kannalta avainkysymys on kuitenkin Yhdysvaltain ja Kiinan suhteiden tuleva kehitys.

Geopolitiikka varjostaa vahvasti myös maailmantalouden kehitystä. Tulevaisuuden osalta voimme hahmottaa ainakin kaksi vaihtoehtoista skenaariota.

Ensimmäinen skenaario on toinen kylmä sota, jossa Yhdysvallat ja Euroopan unioni rakentavat liberaalien demokratioiden liittoutumaa ja autoritaariset hallinnot Kiinan johdolla omaansa. Venäjä on siinä asetelmassa Kiinan suojatti ja resurssivaltio. Tällainen globaali vastakkainasettelu, joka on jo käynnissä, johtaisi mitä ilmeisimmin paitsi geopolitiikan myös maailmantalouden kahtiajakoon. Taloudessa tämä kehitys on edennyt monilla ulottuvuuksilla kauppapolitiikasta teknologiakilpailuun, mutta se ei ole vielä kokonaan maalissa.

Toinen skenaario olisi ristiriitojen sääntely Yh­dysvaltain ja Kiinan välillä määrittelemällä suh­teille ”lattia”, vähimmäistaso, jonka alle ei mennä. Siitä voisi kehkeytyä globalisaation jonkinasteinen elpyminen niiden ja Euroopan unionin yhteistyöllä, mutta ilman Venäjää. Tämä kuitenkin edellyttäisi Yhdysvaltain ja Kiinan välien lientymistä, mikä ei näytä nyt todennäköiseltä – ei varsinkaan, jos Kiina ryhtyisi tukemaan Venäjää paitsi poliittisesti myös toimittamalla sille aseita tai aseteknologioita, kuten USA:n tiedusteluviranomaiset ovat väläytelleet.

Näiden kahden puhdasverisen skenaarion sijaan edessä lienee monimutkaisempi maailma, jossa leirijako kyllä syvenee, mutta ei ole kaikenkattavaa. Erityisen vaikea on nähdä, että Yhdysvaltain ja Kiinan taloussuhteet voisivat aivan kokonaan katketa. Silti ensimmäinen skenaario on nykytiedoilla selvästi todennäköisempi ja käynnissä.

Kiina katsoo Venäjän hyökkäyssotaa Ukrainassa Taiwan-silmälasiensa läpi arvioiden, miten Länsi ja etenkin Yhdysvallat reagoisivat, jos se ryhtyisi Taiwaniin kohdistuviin sotilaallisiin toimiin tai taloussaartoon. Kiinan poliittinen johto on kommunistipuolueen viime lokakuussa pidetyn puoluekokouksen jälkeen jatkanut ”susisoturi”-retoriikkaansa, jolla se avoimesti haastaa Yhdysvaltoja. Vastaavasti Yhdysvallat toimii Kiinan pysäyttämiseksi yhä selkeämmin kylmän sodan arkkitehdin George Kennanin hahmotteleman patoamispolitiikan periaatteiden mukaisesti.

Viholliskuvan ylläpitäminen palvelee molemmissa maissa sisäpoliittisia tavoitteita. Nationalistiset liikkeet sekä Yhdysvalloissa että Kiinassa maalaavat toisistaan kuvaa kansan ongelmien juurisyynä. Kiinassa, kuten Venäjälläkin, Yhdysvaltojen leimaaminen vihamieliseksi maaksi on keskeinen osa kansakunnan aggressiivista identiteetinmuokkausta.

Vaarallisena voidaan pitää sitä, että Kiinan ja Yhdysvaltain julkinen vuoropuhelu on keskittynyt uhkakuvien maalailuun ja tiukkoihin vaatimuksiin. Vihamielisiksi katsotut teot näyttävät synnyttäneen itseään ruokkivan kierteen, jossa virhearvion riskit ovat kasvaneet. Ehkä maat pitävät tahattoman eskalaation mahdollisuutta pienenä?

Tästä on syytä olla huolissaan. Kylmän sodan aikanakin suurvaltojen yhteys saatiin toimimaan. Kun sotilaallisen yhteenoton, jopa ydinsodan, mahdollisuus eskalaation tai silkan vahingon seurauksena olisi johtanut ihmiskunnalle katastrofaalisiin seurauksiin, kylmän sodan vastapuolet Neuvostoliitto ja Yhdysvallat pystyivät sen kuumimpina hetkinä Berliinin ja Kuuban kriisien jälkeen perustamaan kriisiviestintään niin sanotun kuuman linjan vuonna 1963. Nyt vallitseva huoleton, peloton suhtautuminen katastrofaalisiin eskalaatioriskeihin on sangen vastuutonta.

Euroopan ja Venäjän keskinäisriippuvuus osoittautui ansaksi Euroopalle. Se oli epäsymmetristä ja antoi Venäjälle kiristysruuvin etenkin Saksan politiikkaan – tai oli antavinaan, sillä Eurooppa osoitti viime talvena, että se pystyi tiukan paikan tullen toimimaan yhtenäisesti ja sopeutumaan lopulta suhteellisen nopeasti elämään ilman Venäjän putkikaasua ja öljyä.

Entä Kiinan ja Lännen keskinäisriippuvuus? Onko se samanlainen epäsymmetrinen ansa kuin Euroopan energiariippuvuus Venäjästä? Tähän ei ole yksiselitteistä vastausta. On hyvä muistaa, että siinä missä Yhdysvallat ja Neuvostoliitto kävivät aikoinaan kauppaa kahden miljardin dollarin arvosta vuodessa, Yhdysvaltain ja Kiinan kauppa nousi pian viitisen vuotta kestäneestä kuumasta kauppasodasta huolimatta vuonna 2022 ennätyksellisiin 690 miljardiin dollariin, eli ne käyvät keskenään kauppaa kahden miljardin dollarin arvosta päivässä.

Kahtiajako on kyllä uhka maailmantaloudelle, mutta tilastojen valossa huhut globalisaation kuolemasta ovat silti vahvasti liioiteltuja. Maailmankaupan volyymi on lähes huipussaan, yli koronaa edeltäneen vuoden 2019 tason.

Toisaalta tuo makrotilasto peittää monta trendiä, joista muodostuva kuva on paljon monimutkaisempi. Onkin osuvampaa puhua globalisaation muodonmuutoksesta. Protektionismi on lisääntynyt. Tuotantoa pyritään siirtämään lähemmäksi kotimaata tai ystävällismielisiin maihin. Tuotantoketjuihin haetaan vaihtoehtoisia tehtaita ja tekijöitä.

Yhdysvaltain ja Kiinan talouksien eriytyminen vaikuttaisi kielteisesti koko maailmantalouteen. Kansainvälinen valuuttarahasto IMF on arvioinut, että maailmantalouden merkittävä jakautuminen voisi pitkällä aikavälillä pienentää globaalia tuotantoa jopa seitsemän prosenttia. Tämä vastaa suunnilleen Japanin ja Saksan yhteenlaskettua bruttokansantuotetta.

Yhdysvalloissa Kiina-keskustelu painottuu kadonneisiin teollisuuden työpaikkoihin ja Taiwaniin. Viholliskuvien toimivuudesta kertoo jotain se, että presidentti Donald Trumpin kaudella maahan istutettu tiukka Kiina-retoriikka on säilynyt voimissaan presidentti Joe Bidenin kaudella. Kovan linjan Kiina-politiikka on niitä harvoja asioita, joista Washingtonissa vallitsee yhteisymmärrys demokraattien ja republikaanien kesken. Sillä on myös kansan tuki, jos huhtikuussa tehtyyn kyselyyn on uskominen: 83 prosenttia amerikkalaisista ajattelee kielteisesti Kiinasta. Samalla kerronnalla on kehystetty myös useat Bidenin suurhankkeet, kuten piisiru- ja tiedelakipaketti (Chips Act) sekä energiatalouden vihreää siirtymää tukeva inflaation vähentämispaketti (Inflation Reduction Act).

Viime vuoden lopulla USA tiukensi kaikkein kehittyneimmän puolijohdeteknologian vientiä Kiinaan. Teknologinen kilpailukyky tai suoranainen teknologinen johtajuus määrittää pitkälti myös sotilaallista suorituskykyä. Suurvaltakilpailua käydään nyt tekoälysovellusten, kvanttitietokoneiden ja avaruusteknologian johtoasemasta.

Hiroshiman huippukokouksessaan G7-ryhmän maat määrittivät Yhdysvaltain, Euroopan unionin ja Japanin johdolla yhteisen linjansa Kiinan suhteen. Kaupassa ja taloudessa ne tähtäävät riskien vähentämiseen (de-risking), ei suoraan irtikytkentään (decoupling). Tämä on Suomen ja Euroopan kannalta järkevämpi vaihtoehto. Miten se käytännössä tapahtuu, on tulevien kuukausien ja vuosien isoja kysymyksiä.

Kiinan kilpailuasemaa heikentävät monet rakenteelliset ongelmat, kuten jatkuva velkaantuminen, ikääntyvä väestö ja talouden epäterve riippuvuus kiinteistösektorin kehityksestä. Poliittisen vallan entistä tiukempi keskittyminen vaikeuttaa yritysten toimintamahdollisuuksia. Etenkin teknologiayhtiöitä on kohdeltu arvaamattomasti, ja korkeita yritysjohtajia katoaa jäljettömiin. Myös Kiinaan suuntautuvat ulkomaiset investoinnit kääntyivät viime vuonna laskuun, kun läntiset sijoittajat havahtuivat Ukrainan sodan seurauksena Kiina-riippuvuuden riskeihin.

Kiinan väestörakenteen nopea vanheneminen heijastuu maan talousstrategiaan ja turvallisuuspolitiikkaan tulevina vuosikymmeninä, ehkä jo tulevina vuosina. Yhdysvaltain väestörakenne on pitkään jatkuneen merkittävän maahanmuuton ansiosta nuorekas ja dynaaminen verrattuna Kiinaan. Kiinalaisten keski-ikä nousi amerikkalaisten ohi jossain vuosien 2017 ja 2020 välissä, tilastosta riippuen. Intia puolestaan ohitti Kiinan kevättalvella maailman runsasväkisimpänä maana.

Kiinan väestö saavutti huippunsa vuonna 2021 ja työvoima jo 2015. Geopolitiikan tutkijan Peter Zeihenin mukaan Kiinan väestö saattaa jopa puolittua vuoteen 2070 mennessä verrattuna vuoteen 2020 – eli 1,4 miljardin sijasta kiinalaisia olisikin vuonna 2070 alle 700 miljoonaa. Tämä lienee liioittelua. YK:n väestöennusteessa matalallakin syntyvyydellä kiinalaisia olisi tuona vuonna yli 900 miljoonaa. Sekin on toki merkittävä pudotus.

Tähän melko todennäköisesti toteutuvaan käänteeseen on kiinnitetty yllättävän vähän huomiota, vaikka sillä voi olla isojakin vaikutuksia sekä kansainvälisen politiikan että maailmantalouden kannalta. Kiinan johto voi kokea, että sillä on kiire yltää ulkopolitiikassa saavutuksiin jo lyhyellä aikavälillä.

Paljon riippuu siitä, miten Kiina asemoi itsensä kansainvälisen politiikan shakkilaudalla. Se on pyrkinyt rauhanvälittäjäksi Venäjän ja Ukrainan sodassa. Kun Kiina kuitenkin avoimesti tukee Venäjää, on vaikea nähdä pyrkimyksen onnistuvan. Toisaalta mahdollisen aselevon toteutuessa Kiinaa tarvittaisiin takaajavaltiona Venäjän uusiutuvan aggression ehkäisemiseksi, joten Yhdysvallatkaan ei ole suoraan tyrmännyt Kiinan roolia. Kylmä tosiasia on silti, että sota ratkaistaan ensi sijassa taistelukentällä, minkä vuoksi Lännen tulee jatkaa tukeaan Ukrainalle niin kauan kuin tarve on.  Sen pohjalta voi syntyä edellytyksiä rauhanneuvotteluihin muistaen, että vain oikeudenmukainen rauha voi olla kestävä.

Myös Yhdysvaltain ja Kiinan taloudellisella keskinäisriippuvuudella voi olla merkitystä. Onko keskinäisriippuvuus lopulta se liima, joka estää poliittisen ja sotilaallisen eskalaation, vaikka retoriikassa ja kauppapolitiikassa kalistellaankin? Tätä emme tiedä, mutta sitä sietää pohtia.

Suomen kannalta Yhdysvaltain ja Kiinan välien kiristyminen entisestään ei ole myönteinen näköala. Meidän etumme olisi, että Yhdysvallat ja Eurooppa toimisivat samansuuntaisesti Kiinan suhteen. Ei vain amerikkalaisten ehdoilla, vaan aidosti linjauksia keskenään koordinoiden.

Historian professori Stephen Kotkin onkin nähnyt Ukrainan sodassa mahdollisuuden trans-atlanttisten suhteiden vahvistamiseen. Sota on käynnistänyt euroatlanttisten suhteiden renessanssin, jonka tuloksena Länsi löysi uudelleen itsensä. Kotkinin mukaan nyt olisi tärkeää vakiinnuttaa lähentyneet suhteet osaksi normaalia yhteistyötä. Onnistuminen tässä määrittää pitkälle, millaiseksi käännepisteeksi Ukrainan sota tälle vuosisadalle muotoutuu. Kotkinin näkemyksistä on luontevaa olla samaa mieltä.

Lännen tiiviillä yhteistyöllä olisi merkitystä muutenkin kuin geopoliittisesti. Globaalin tason kriisinkestävyyteen kuuluu aikamme suurin haaste, ilmastonmuutoksen torjunta. Se ei onnistu ilman toimivaa kansainvälistä yhteistyötä, jossa Länsi näyttää suuntaa ilmastoteknologioissa ja sopimusten toimeenpanossa. Blokkiutumisesta huolimatta kansainvälisen yhteisön on tältä osin varmistettava välttämätön yhteistyö ja koordinaatio. Ilmastonmuutoksen torjunta kun ei millään onnistu ilman Kiinaa, Intiaa, Indonesiaa, Brasiliaa ja muita nousevia talouksia.

Kuten professori Jean Pisany-Ferry on todennut, kansainvälinen yhteistyö ei vaadi geopoliittista yhdentymistä eikä uskoa demokratian ylivertaisuuteen. Keskinäistä luottamusta se kuitenkin vaatii.

Venäjän laittoman, brutaalin hyökkäyssodan myötä keskustelu Suomen sotilaallisesta liittoutumisesta loksahti vuosien vaisun vellomisen jälkeen uudelle uralle. Vaikka Venäjän armeija on sotinut huonommin kuin ennalta arvioitiin eikä Venäjä ole enää suuri ja mahtava Neuvostoliitto, meidän suomalaisten ei kannata oman etumme vuoksi sortua aliarvioimaan sen resursseja ja pitkän päälle kykyä niiden mobilisoimiseen.

Paljon riippuu Venäjän sisäisestä kehityksestä. Vladimir Putin on kansainvälisen rikosoikeus­istuimen etsintäkuulutettu. Uusstalinistinen kehitys maassa joko jatkuu tai päättyy epävarmuuden vuosiin.

Suomen ja muiden etulinjan maiden kannalta näköala ei lähivuosina ole rohkaiseva. Ukrainan sodan kulku ja käänteet määrittävät kokonaiskuvaa. Edessä on vaikeita päätöksiä. Ukrainan paikka on tulevaisuudessa EU:ssa ja Natossa. Miten tähän päästään, vaatii historiallisia ratkaisuja sekä näiltä järjestöiltä että kaikilta meiltä niiden jäsenmailta.

Ulkopolitiikkamme ensisijainen päämäärä on aina ollut kansallinen turvallisuus, ja nyt sen takaamiseksi aggressiivisen, arvaamattoman Venäjän naapurina päätimme valita jäsenyyden puolustusliitto Natossa. Kaupankäyntikin Venäjän kanssa on pitkällä jäähyllä. Meillä on Venäjän kanssa sama raideleveys, mutta eri arvopohja. Oikeusvaltio ja demokratia ovat Suomen tasavallan kovaa ydintä. Niistä ei tingitä.

Nato-jäsenyyden kannatus nousi nopeasti lähes 80 prosenttiin, joten ratkaisu ei ollut demokratian kannalta vaikea. Kiitos kuuluu Suomen kansalle, valtiojohdolle ja eduskunnalle. Nato-päätös ei kuitenkaan tullut tyhjästä, vaan sen perustaa oli rakennettu vuosikausia, vaikka jäsenyyttä koskevasta keskustelusta turhaan pidättäydyttiinkin. Liian pitkään Natoa vierastettiin ikään kuin kyse olisi ollut turvallisuuttamme uhkaavasta sotilasliitosta. Yya-kauden varjo ulottui 2000-luvulle.

Olemme viime vuosikymmeninä monin tavoin edenneet turvallisuuspoliittisessa yhdentymisessä muiden Euroopan maiden ja Yhdysvaltain kanssa. Merkittävä askel otettiin Hornet-hävittäjähankinnalla vuonna 1992. Naton rauhankumppanuuteen liityimme 1994, minkä ansiosta puolustusvoimamme ovat jo pitkään olleet käytännössä Nato-yhteensopivia. On myös ilmeistä, että ilman jäsenyyttä Euroopan unionissa vuonna 1995 nyt olisi ollut vaikeaa ottaa täydentävää, lopullista askelta läntiseen turvallisuusyhteisöön.

Sotilasstrategisesta näkökulmasta Suomen ja aikanaan toteutuva Ruotsin Nato-jäsenyys yhdessä Norjan ja Tanskan kanssa muodostaa Pohjois-Eurooppaan merkittävän puolustuksellisen voimaryhmittymän, jonka takana ovat Naton johtamisjärjestelmä sekä Yhdysvaltain ja muiden liittolaisten logistinen ja materiaalituki. Suomen rooli myös Baltian maiden puolustuksessa selkiytyy. Samoin ne ovat osa Suomen puolustusta.

Suomessa on käynnistelty keskustelua politiikastamme Naton jäsenmaana. On pohdittu Norjan mallin mukaisia itse asetettuja rajoitteita. Norjahan ei salli rauhan aikana ydinaseita eikä pysyvästi sijoitettavia joukkoja alueellaan. Olen osaltani tätä pohdintaa harrastanut Ulkopolitiikka-lehden artikkelissa vuonna 1994 ja pari vuotta sen jälkeen ilmestyneessä kirjassani Pieni valtio Euroopan unionissa (1996).

Maailma on muuttunut muutamassa vuosikymmenessä. Norjan jäsenyysmalli juontuu vuoden 1949 kylmän sodan alkuajan asetelmasta, eikä 1990-luvunkaan Pohjolan tasapaino enää päde. Suomenkin harjoittaman enemmän tai vähemmän aktiivisen vakauspolitiikan perusteet murenivat vähitellen vuodesta 2014 Venäjän kasvaneeseen voimapolitiikkaan ja lopullisesti yhdessä yössä hyökkäyssotaan, vaikka isovenäläisen imperialismin paluu tapahtui jo 1990-luvulla ja selkokielellä viimeistään Putinin vuoden 2007 Münchenin-puheen myötä.

Suomen kannattaa sekä sotilaallisesta että turvallisuuspoliittisesta näkökulmasta toimia nor­maalin Naton jäsenmaan lailla, asiallisen selkeästi ja ilman kommervenkkejä. Kuten Puolustusvoimien entinen komentaja Ari Puheloinen on kiteyttänyt: kun liittoudutaan, on sotilaalliselta kannalta parasta liittoutua täysimääräisesti.

Uutena jäsenmaana perehdymme kaikkiin jäsenyyden yksityiskohtiin, vaatimuksiin ja vastuisiin, ja siinä Nato-politiikkaamme hioutuu. Linjauksia tehdään luonnollisesti yhdessä liittokunnan muiden jäsenten kanssa. Nato-jäsenyyttä täydentää nyt neuvoteltavana oleva sopimus kahdenvälisestä puolustusyhteistyöstä Suomen ja Yhdysvaltain välillä, mikä mahdollistaa sujuvan yhteistyön Yhdysvaltain kanssa lyhyelläkin varoitusajalla kaikissa turvallisuustilanteissa.

Ydinaseita tuskin kukaan olisi Suomen maaperälle tarjoamassakaan, eikä niitä pidä tuoda tai varastoida maahamme rauhan eikä sodan aikana. Tämä periaate on oikeudellisesti ankkuroitu kansainväliseen ydinsulkusopimukseen ja Suomen kansalliseen energialakiin.

Samalla on nähtävä oikein ja realistisesti ydinasepelotteen rooli Natossa. Eduskuntavaalien alla puoluejohtajilta kysyttiin Yleisradion tentissä, voisiko Suomi pidättäytyä osallistumasta sellaisiin Naton harjoituksiin, joissa ydinaseilla on rooli. Vastaukset olivat väisteleviä. Mielestäni kysymys on väärin asetettu – mikä on toki ammattimaisten journalistien oikeus ja koeteltu konsti –  sillä kaikessa Naton sotilaallisessa toiminnassa ja siksi myös harjoittelussa taustalla on se, että puolustusliitolla on uskottava ydinasepelote, joka jo pelkällä olemassaolollaan nostaa sotilaallisen hyökkäyksen kynnystä mihin tahansa Nato-maahan.

En oikein näe, miten tätä Naton pelotteen kulmakiveä olisi mahdollista tai syytäkään häivyttää taustalta liittokunnan ”normaaleissakaan” sotaharjoituksissa. On kuitenkin ilmeistä, että ydinaseiden pysyvä sijoittaminen esimerkiksi Suomen maaperälle ei ole Naton kannalta tarkoituksenmukaista.

Voimapolitiikan kovassa maailmassa vaikeuksista selviää helpommin ja vähemmin vaurioin, jos on hyvin varautunut, ja jos on liittolaisia. Nato-jäsenyys vahvistaa Suomea. Yksi seikka on silti syytä muistaa: vaikka Nato-jäsenyys tuo turvaa vahvan yhteisen ja ennaltaehkäisevän pelotteen ansiosta, kriisin kohdatessa Suomen alueellisesta puolustuksesta vastaamme ensi sijassa me suomalaiset itse, siis Suomen puolustusvoimat, reserviläisarmeijamme. Tämä ei ole muuttunut. Kansallisesta puolustuskyvystä on pidettävä jatkossakin visusti huoli.

Maanpuolustustahdon ja Suomen puolustuskyvyn ylläpitämisessä riittää tehtävää jokaiselle meistä. Kansallinen turvallisuus nojaa lopulta kansalaisyhteiskuntaan. Sitä rakennetaan joka päivä jokaisen suomalaisen korvien välissä ja kansakunnan yhteisessä elämässä.

Ulko- ja turvallisuuspolitiikassa on aina kyse muutoksen ja jatkuvuuden punnitsemisesta. Nato-jäsenyys on molempia. Liittyminen puolustusliiton jäseneksi on historiallinen ratkaisu. Toisaalta tänään on syytä todeta, että ei mennyt Suomen Nato-optio hukkaan, sillä se pohjusti maaperää liittoutumiselle. Sikäli kyse on Suomen ulkopolitiikan pitkästä linjasta.

Nato-Suomella tähän pitkään linjaan kuuluu, että voimme jatkaa rakentavien ratkaisujen tiellä, jota kuljimme jo kylmän sodan kaudella. Etyjin puheenjohtajuus  2025 on vaikea rasti, kun Venäjä on jumiuttanut järjestön toiminnan, mutta myös tilaisuus rakentavaan ulkopoliittiseen vaikuttamiseen. Suomen on muiden EU-maiden kanssa oltava jatkossa paljon kiinnostuneempi sekä Euroopan naapurustosta, kuten Keski-Aasiasta ja Pohjois-Afrikasta, että Globaalin Etelän kehittyvistä talouksista, suuremmista ja pienemmistä. Näin voimme myös parantaa mahdollisuuksiamme tulla valituksi YK:n turvallisuusneuvoston jäseneksi vuosiksi 2029–2030 ja siitä asemasta käsin tukea sääntöihin nojaavaa kansainvälistä järjestelmää.

Maailman jakautuminen ideologisiin ja kaupallisiin blokkeihin ei ole Euroopan eikä Suomen etu. Mutta siinäkin on pystyttävä navigoimaan niin, että kansakuntana pärjäämme. Siksi kriisinkestävyyttä on vahvistettava, etenkin ennakoivaa kriisinkestävyyttä. Perustan tälle luo vahva kansainvälinen asema ja vahva kansantalous. Kriisinkestävyys edellyttää samalla vankkaa panostusta kokonaisturvallisuuteen sekä sujuvaa yhteistyötä valtiojohtamisessa eri instituutioiden ja eri vastuualueiden välillä. Nykyisissä vaikeissa oloissa pienellä maalla ei ole kansallisessa päätöksenteossa varaa turhiin jäsentenvälisiin reviiritaisteluihin.

Verrattuna muihin maihin Suomi on varautunut kriiseihin huomattavan hyvin. Suomalaisten yleinen kriisitietoisuus on oman historiammekin seurauksena vahva. Meillä on ainutlaatuinen varautumisorganisaatio, joka toimii julkisen ja yksityisen sektorin yhteistyöllä. Mutta emme voi levätä laakereillamme, vaan kriisinkestävyyttä on parannettava ottamalla opiksi muun muassa Ukrainan kokemuksista yhteiskunnan perustoimintojen, kuten energia- ja televerkkojen ja maksujärjestelmien, ylläpitämisessä.

Kriisinkestävyyden tukijalka on myös vahva julkinen talous. Ruotsin ja Tanskan julkinen velkasuhde on pysynyt noin 40 prosentin tuntumassa, mutta Suomen on kaksinkertaistunut vuoden 2009 jälkeen ja on nyt 70 prosenttia.

Suomessa on suhteellisen kelpo, joskin uudistuksia kaipaava hyvinvointivaltio, mutta liian pieni kansantalous kannattelemaan sitä nykymuodossaan. Yhtälö on saatava tasapainoon, jos haluamme pärjätä jatkuvien kriisienkin maailmassa. Tämä edellyttää kahden kärjen taktiikkaa: ensinnäkin kansantalouden kasvupotentiaalin vahvistamista, toiseksi julkisen talouden tasapainottamista.

Kriisinkestävyyttä on myös toimiva huoltovarmuus etenkin energiataloudessa ja ruoantuotannossa. Vaikka energian hinta nousi meilläkin paljon, pärjäsimme energiakriisissä monia muita maita paremmin harkitun, eri energialähteisiin nojaavan politiikkamme ansiosta.

Suomessa turvaa tuo myös asemamme maailman ruokaturvallisimpana maana. Se ei kuitenkaan ole itsestäänselvyys. Elinvoimaisen maaseudun asema huoltovarmuuden takaajana ei ole muuttunut, vaikka se monilta tuntuu maailmanpolitiikan epäjärjestyksen keskellä unohtuvan.

Tässäkin historia opettaa. Viittaan etenkin vuosien 1917 ja 1944 elintarvikepulan seurauksiin, joilla kansakunnan selviytymistä ja yhtenäisyyttä koeteltiin. Eikä näitä opetuksia pidä unohtaa tämän päivän maailmassakaan, jossa siinäkin ihmisten pitää saada vatsansa täyteen.

Globalisaatio on kokenut takaiskuja ja Euroopan turvallisuusjärjestelmä on henkitoreissaan. Maailma on muuttunut kannaltamme olennaisesti hankalammaksi, jopa vaaralliseksi. Meidän on opittava elämään geopoliittisen korkeajännityksen maailmassa.

Toisaalta meillä on monia vahvuuksia, joiden varaan voimme rakentaa hyvinvointiamme ja kriisinkestävyyttämme. Jäsenyys Euroopan unionissa ja nyt myös Natossa antaa meille kaivattua selkänojaa. Muutoin pärjääminen muuttuneessa voimapolitiikan maailmassa edellyttää määrätietoista talous- ja yhteiskuntapolitiikkaa, koska menestys ei tule automaattisesti. Taloutemme perusta on tänään paremmassa kunnossa kuin 1990-luvun alussa, 1980-luvun väärän talouspolitiikan jäljiltä. Mutta meitä vaivaa näivettymistauti, alisuorittaminen.

1990-luvun lamasta Suomi nousi tukeutumalla tutkimukseen, osaamiseen ja yrittäjyyteen. Innovaatiorahoitukseen panostettiin lamankin oloissa, yritysverotus uudistettiin, suomalaisen työn kilpailukyky korjattiin, uusiutuvaan energiaan satsattiin. Julkinen talous tasapainotettiin.

Minun silmissäni tulevaisuuden Suomi on osaamisen, yrittämisen ja aidon välittämisen yhteiskunta. Siinä leipä lähtee osaamisesta ja yrittäjyydestä, kestävästä tuotannosta ja uusiutuvista luonnonvaroista.

Silloin myös kouluttautumisen, yrittämisen ja työn tekemisen kannustimien tulee olla priimakunnossa. Tämän jos minkä saavuttamiseksi tarvitaan järkevää ja pitkäjänteistä talouspolitiikkaa.

Suomella on nytkin kaikki eväät pysäyttää näivettymiskehitys ja olla paitsi selviytyjä myös menestyjäkansa. Mutta se edellyttää Suomelta sekä vahvaa kykyä uudistua että valmiutta keskinäiseen yhteistyöhön. Toivottavasti niitä meiltä löytyy, jotta pärjäämme jatkossa. Reaalipolitiikan kylmä maailma kun ei odota edes maailman onnellisinta kansaa.

Olli Rehn on filosofian tohtori ja Suomen Pankin pääjohtaja.

Teksti on julkaistu ensi kertaa Kanavassa 4/2023. Kanavan voit tilata täältä. Suomen Kuvalehti ja Kanava kuuluvat samaan mediaperheeseen Otavamediassa ja niillä on yhteinen päätoimittaja.