Vapaan tieteen sato vapaalle kansalle
Vapaa tiede ja syvä sivistys ovat merkittäviä kansallisia päämääriä, mutta yliopistojen arki ei tarjoa juuri enää kenellekään vapautta, tilaa eikä aikaa.
Usein ihmisen identiteetti muovautuu erityisen voimakkaiden henkilökohtaisten kokemusten kautta. Itselläni eräs sellainen koitti aloittaessani opinnot Turun yliopistossa 1990-luvun alussa.
Koronavuoden opiskelijoista tämä voi tuntua veitsen kääntämiseltä haavassa, mutta muistikuviani opintojeni ajalta värittävät kokemus vapaudesta, tilasta ja ajasta.
Turun yliopiston päärakennuksen seinään ikuistetut sanat Vapaan kansan lahja vapaalle tieteelle kertoivat sekä yliopiston syntyhistoriasta että vangitsivat sanoiksi tenhoavan eetoksen: vapaa tiede ja syvä sivistys ovat itseisarvoja, mutta myös merkittäviä kansallisia päämääriä.
Erityisen valoisat eivät näkymät tuolloinkaan olleet. Suomi kävi juuri lävitse syvää lamaa, ja tiedekuntasihteeri Liisa Santti toivottikin uudet ylioppilaat tervetulleiksi toteamalla, kuinka työllistymistä opintojen jälkeen hän ei voi luvata, mutta että keskimääräistä tyytyväisempiä työttömiä Turusta kuitenkin valmistuu.
Turun-vuoteni olivat onnellisia ja tuotteliaita.
Toteutin nykyään muodikasta monitieteellisyyttä tiedonjanon ja intuition ajamana.
Vapaan sivuaineoikeuden siivittämänä heittäydyin mitä moninaisimpiin opintoihin: pääaineeni kansainvälisen politiikan lisäksi syvennyin historiaan, taloustieteeseen, sosiologiaan, kansainväliseen oikeuteen, kehitysmaatutkimukseen, filosofiaan ja Eurooppa-opintoihin.
Tiedon lisäksi olennaista oli mahdollisuus kasvaa ja kilvoitella ihmisenä ilman lamauttavia paineita tai tulosvaatimuksia. Silti valmistuin maisteriksi nykyisessä tavoiteaikataulussa eli viidessä vuodessa.
Jättäessäni nyt yliopistomaailman jälleen hetkeksi taakseni tunnen sekä haikeutta että huolta.
Haikeutta, sillä yliopiston tenhoava lupaus on yhä olemassa ja hetkittäin tavoitettavissa. Päällimmäinen tunne on kuitenkin huoli, sillä näitä hetkiä on tarjolla alati vähemmän.
Yliopistojen arki ei enää tarjoa juuri kenellekään vapautta, tilaa eikä aikaa. Opiskelijoiden vapaus on viety nykyisillä putkitutkinnoilla. Vaikka strategioissa painotetaan monialaisuutta, jää se usein pintapuoliseksi.
Lisäksi varsin tiukkaan normitetuissa tutkinnoissa tila monialaisuudelle on luotu vähentämällä pääaineiden ydinsisältöjä. Vaarana on, että ilman laajaa omaehtoista lukemista oman pääaineen hallinta voi jäädä puutteelliseksi.
Myös yliopiston työväki voi huonosti. Tehtävät ovat vaativia ja niihin on lähes poikkeuksetta sitouduttu erittäin korkealla tasolla. Samalla työnkuvan hahmottomuus ja epävarmuus yhdistettynä kasvaviin vastuisiin, vaatimuksiin ja odotuksiin sekä alati lisääntyviin sähköisiin järjestelmiin uuvuttavat.
Tieteentekijöiden liiton vuonna 2020 julkaiseman jäsenkyselyn mukaan lähes puolet vastanneista oli kärsinyt vähintään joistain työuupumuksen oireista ja moni harkitsee kokonaan alan vaihtoa.
Huolestuttavinta on tutkimukselle varatun ajan vähentyminen. Sen sijaan keskeiseksi on noussut jatkuva ulkoisen rahoituksen hakurumba, joka vie kohtuuttoman paljon aikaa ja voimia.
Oma kysymyksensä on vielä tieteen sisältöihin liittyvät vaatimukset. Yhtäältä tulosohjaaminen kasvaa ja jopa temaattisia painopistealueita asetetaan ylhäältä käsin. Puhutaan myös kokonaisten oppialojen lopettamisesta, ”poisvalinnoista”.
Toisaalta tuotetun tiedon hyödyllisyyden perään kysytään yhä tiukemmin. Vaaditaan relevanssia ja lyhyen aikavälin vaikuttavuutta. Tämäkin kaventaa tieteen vapautta ja voi pahimmillaan johtaa tärkeiden pitkän aikavälin ilmiöiden ja jopa läpimurtoihin johtavien tutkimusaiheiden sivuuttamiseen.
En enää tunnista 1990-luvun ihanteitani tämän päivän akateemisessa maailmassa. On selvää, että nuoren miehen kolhuja kokenut idealismi ei voi olla yliopistojen yhteiskunnallisen kehittämisen peruste. Silti uskon, että kyse on muustakin kuin keski-ikäisen ihmisen nostalgiasta.
Omalla kohdallani vapaus, tila ja aika siivittivät tämänkin päivän mittareilla arvioiden päteviin tuloksiin. Uskon yhä, että samat tekijät ovat jatkossakin vapaan tieteen ja sen vapaalle kansalle aikanaan tuottamien hedelmien elinehto.
Tämä on viimeinen Suomen Kuvalehden Näkökulma-kolumnini. Kiitän lehteä ja lukijoita mahdollisuudesta käydä yhteiskunnallista keskustelua tällä palstalla.
Kirjoittaja on kansainvälisen politiikan professori Tampereen yliopistossa.