"Yliopistojen opiskelukulttuuri on rappeutunut" - emerituskansleri listaa hulvattoman menon seuraukset

elinkustannukset
Teksti
Kari Raivio
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Hulvattomasta opiskelukulttuurista on haitallisempiakin seurauksia kuin pitkät opiskeluajat – nimittäin opiskelun tavoitteiden vääristyminen, kirjoittaa seuraavassa Helsingin yliopiston emerituskansleri Kari Raivio.


Kuva Antti Aimo-Koivisto Lehtikuva
Kari Raivion mielestä opiskelukulttuuri on rappiolla. Kuva Antti Aimo-Koivisto / Lehtikuva

Hyvinvointivaltiomme tulevaisuutta uhkaa ennen muuta julkisen talouden kestävyysvaje. Sen torjumiseksi tarvitaan enemmän väkeä töihin suhteessa elämänkaaren alku- ja loppupään huollettaviin. Siksi työttömyyden vähentämisen lisäksi työelämän kaarta tulisi pidentää sekä alku- että loppupäästä.

Loppupäässä eläkeikä näyttää pikku hiljaa nousevan huolimatta ammattiliittojen tiukasta vastustuksesta. Työurien alkupäässä yliopistot ovat avainasemassa, sillä pääongelmia ovat kolmen vuoden viive lukion päättämisen ja korkeakouluopintojen aloittamisen välillä, sekä ylipitkät opiskeluajat ja runsaat keskeyttämiset.

Opetus- ja kulttuuuriministeriön (OKM) työryhmän mukaan (2010) pitkistä opiskeluajoista on keskusteltu jo yli 100 vuotta ja niiden lyhentäminen on ollut hallitusten toimenpideohjelmissa ainakin 1990-luvun alusta. Asiasta on runsasta ja sekavaa tilastotietoa, mutta sekä OECDn että ETLAn selvitysten mukaan olemme edelleen useimmista muista maista jäljessä tässä suhteessa. Kun viisivuotisen maisterin tutkinnon suorittaa 7 vuodessa alle puolet (49 %) aloittaneista, niin vauhti ei todella päätä huimaa. Ongelmaa on selitelty Suomen “joustavalla” järjestelmällä, joka sallii työn ja opiskelun yhdistämisen.

Valitettavasti se myös sallii rappeutuneen opiskelukulttuurin, josta on haitallisempiakin seurauksia kuin pitkät opiskeluajat.

Opettajat kelvottomia, opiskelijat tyhmiä?

Yliopiston opetustilanteessa kohtaa liian usein kaksi osapuolta, joista kumpikaan ei ole kunnolla motivoitunut. Opettajat eivät ole kelvottomia, mutta heidän päämielenkiintonsa kohdistuu yleensä tutkimukseen. Sitä pidetään hohdokkaampana ja urakehityksen kannalta tärkeämpänä, kun taas opetus on monelle pakkopullaa, joka mielellään jätetään nuorempien ja kokemattomampien kontolle.

Opiskelijat eivät ole tyhmiä, mutta tuoreen tutkimuksen (Eurostudent) mukaan noin kaksi kolmesta on koko- tai osapäivätyössä, mikä ei voi olla vaikuttamatta opiskeluintoon ja menestykseen. Viikossa käytetään opintoihin keskimäärin 29 tuntia, mikä on vähemmän kuin useimmissa muissa maissa, eikä edes Ranskassa työviikko ole näin lyhyt. Opinnot etenevät omia odotuksia hitaammin 42 prosentilla opiskelijoista, ja yli puolet ilmoittaa tärkeimmäksi syyksi työnteon.

Kolmannes ilmoittaa kärsivänsä stressistä, joka hidastaa opiskeluja.

Ilmoitetuilla tuntimäärillä on vaikea uskoa stressin johtuvan ainakaan liiallisesta pänttäämisestä. Alle puolella työ vastaa melko hyvin tai erittäin hyvin omaa opiskelualaa.

Yliopistotutkinnot eivät ole kohtuuttoman vaativia sille joukolle lahjakkaita nuoria, jotka selviävät tiukoista valintakokeista. Monet vain viihtyvät turhankin hyvin ja pitkään yliopiston liepeillä, ja opiskelijastatukseen liittyy etuja, jotka näyttävät olevan kiinnostavampia kuin maisterin paperit.

Tähän asti yliopistoilla ei ole ollut minkäänlaisia porkkanoita opiskelutahtia vauhdittamaan, ei myöskään keppejä. Yksi tehokas kannustin paljastui, kun ylempien korkeakoulututkintojen rakenne ja sisällöt uudistettiin. Läpi 2000-luvun maisterin tutkintojen yhteenlasketut määrät olivat nousseet pikku hiljaa noin 2 prosentin vuosivauhdilla, mutta kun uusien vaatimusten voimaan tultua aikaisemmat opinnot uhkasivat vanhentua vuonna 2008, niin tuona vuonna Suomen yliopistot tuottivat noin 8 000 maisteria enemmän kuin edellisenä vuonna, mikä edusti yli 57 prosenttia lisäystä. Vuonna 2009 seurasi romahdus alle puoleen huipusta.

Tällaista vuoristorataa ei ajettu niillä aloilla, joiden tutkintoja ei uudistettu, ei myöskään tohtorikoulutuksessa. Tuhannet opiskelijat pystyivät siis valmistumaan varsin nopeasti jos vain halusivat. Ikävä kyllä ei ole mahdollista uudistaa tutkintoja parin vuoden välein.

Missä on nuorten tulevaisuudenusko?

Mikä on johtanut tällaiseen työn ja opiskelun tärkeysjärjestyksen vääristymään?

Opiskelijoiden taholta esitetään yleensä kaksi perustelua, toimeentulo ja työkokemuksen merkitys työllistymiseen valmistumisen jälkeen. Opintotuen ei koeta tarjoavan riittävää elintasoa, joten työtä on tehtävä hengenpitimiksi. Opintolainaa ei muka voi ottaa, koska tulevaisuus on niin epävarma. Ei tiedä, löytyykö töitä ja pystyykö maksamaan lainan takaisin.

Näistä peloista syytetään edellistä talouslamaa, jolloin nykyinen opiskelijapolvi oli vauvaiässä.

Mihin nuorten tulevaisuususko on kadonnut? Vaikka akateeminen työttömyys on viime vuosien lievemmän talousnotkahduksen aikana jonkin verran lisääntynyt, niin edelleen pätee se tosiasia, että kuta korkeampi koulutustaso, sitä pienempi työttömyyden riski ja sitä suuremmat elinikäiset ansiot.

Kannattaako siis valmistua nopeasti vaikka lainarahalla eläen vai opiskella vain sitä tahtia kuin työt myöten antavat?

Taloustieteilijöiden mukaan koulutus on kannattava investointi yhteiskunnalle mutta vielä enemmän yksilölle itselleen. Mitä nopeammin valmistuu, sitä pikemmin tulotaso ohittaa ei-akateemisen ammattilaisen tienestit, nykyisinkin keskimäärin 33-vuotiaana.

Ruotsin hallituksen teettämän selvityksen mukaan kahta vuotta aikaisempi valmistuminen tuottaa opiskelijalle elinikäisiä lisäansioita 160 000 SKr (päivän kurssilla vähän yli 18 300 €) ja yhteiskunnalle 320 000 SKr.

Suomen Eläketurvakeskus on arvioinut, että ikäluokan kahta vuotta aikaisempi siirtyminen työelämään nostaisi palkkasummaa 4 prosenttia ja alentaisi eläkemenoja 1,3 prosenttia. Pitemmällä aikavälillä myös eläkkeiden taso nousisi 3,2 prosenttia ja palkoista perittävä eläkemaksu alenisi 0,8 prosenttia, kun siihen nyt kohdistuu nousupaineita.

Vaikka nämä prosenttiluvut voivat vaikuttaa pieniltä, niin ne edustavat miljardeja euroja, kun laskelmien pohjana on koko työssä käyvän väestön palkkasumma. Ponneton opiskelu siis aiheuttaa yhteiskunnalle melkoisen lisälaskun sen lahjan lisäksi, jonka se maksuttoman korkeakoulututkinnon muodossa antaa nuorelle kansalaiselle (nykyisin keskimäärin 50 000 euroa).

Lisää ponnisteluja kaikilta?

Kaiken kaikkiaan näyttää siltä, että monia opiskelijoita vaivaa joko tietämättömyys tai kyvyttömyys suunnitella omaa tulevaisuuttaan, ainakin taloudellisessa mielessä. Vakavin seuraus rappeutuneesta opiskelukulttuurista ei kuitenkaan ole oman tai kansantalouden miinusmerkki, vaan opiskelun tavoitteiden vääristyminen.

Kun työ ja harrastukset menevät tärkeysjärjestyksessä opiskelun edelle, niin pyrkimykseksi muodostuu selvittää tutkintovaatimukset mahdollisimman vähällä, mennä yli siitä missä aita on matalin.

Kun monet yliopistot ovat puolestaan mieluummin madaltaneet kuin korottaneet aitaa saadakseen tutkintotavoitteensa täytetyiksi, niin ylempi korkeakoulututkinto ei enää takaa sitä osaamisen tasoa kuin sen pitäisi. Henkiseen kasvuun ja kehitykseen pätee näet sama kuin fyysiseen; ilman ponnistelua kunto ei kohene.

Yliopistojen tulisi varmistaa, että jokainen nuori ainakin jossakin opiskelunsa vaiheessa joutuu työskentelemään kykyjensä äärirajoilla. Vain siten nuo rajat laajenevat ja nuori oppii käyttämään koko henkistä potentiaaliaan. Jos tyydytään vain kontrolloimaan, että vaaditut tenttikirjat on luettu, akateeminen “opetus” ei juuri anna lisäarvoa kirjeopistoon verrattuna.

Yhtä hedelmätöntä on puurtaa kuukausia tai jopa vuosia huonossa ohjauksessa matalan ambitiotason loppututkielman kimpussa, koska silloin pro gradu ei täytä varsinaista tarkoitustaan, kasvatusta tieteellisen tiedon etsintään, kriittiseen arviointiin ja hyödyntämiseen.

Uudenlainen kolmikanta?

Vallitsevasta asiaintilasta ei pidä syyttää yksittäisiä opiskelijoita, jotka elävät “maassa maan tavalla”. Nyt tarvitaan uudenlainen kolmikanta, nimittäin valtiovalta, yliopistot ja opiskelijajärjestöt, sillä näiden kolmen toimet ovat vuosien mittaan johtaneet opiskelukulttuurin rappioon.

Valtiovalta on paisuttanut yliopistojen opiskelijamääriä ilman vastaavia resurssilisäyksiä, mikä on johtanut opettajien niukkuuteen suhteessa opiskelijoihin. Yliopistojen välisessä budjettivarojen jaossa on käytetty vain määrällisiä kriteereitä, eikä laatua ole huomioitu edes tutkimuksessa, saati opetuksessa.

Elinikäistä opinto-oikeutta rajaavan lain pitäisi alkaa purra vuonna 2012, mutta ainakin OECD:n asiantuntijoiden mukaan se on niin hampaaton, että vaikutus opiskeluaikoihin tulee jäämään vähäiseksi. Todellista vaikutusta sen sijaan olisi rahanjakomallilla, joka palkitsisi vain tavoiteajassa suoritetuista tutkinnoista. Suomessa ei myöskään ole eurooppalaisten suositusten ja sopimusten mukaista yliopistojen laadun arviointia, joka perustuisi oppimisen tuloksiin eikä vain muodollisiin laatujärjestelmiin.

Yliopistot korostavat yhteiskunnallista vaikuttavuuttaan, mitä lakikin edellyttää. Silti niiltä on turha odottaa jämäköitä toimia aloitusviiveen ja pitkien opiskeluaikojen korjaamiseksi, ainakin mikäli niiden julkistamat strategiat kuvaavat todellisia tavoitteita.

Miten SYL voisi palvella oaremmin jäsenistöään?

Vain Jyväskylän yliopisto mainitsee työurien pidentämisen. Sen pyrkimyksenä on lyhentää aloitusviivettä kehittämällä opiskelijavalintoja tutkitun tiedon pohjalta sekä pudottaa opintojen keskeyttämisprosentit yliopistokentän alhaisimmiksi. Jotkin muutkin yliopistot mainitsevat tavoiteajoissa valmistumisen, mutta yleensä sivulauseessa ilman konkreettisia toimenpidekaavailuja.

Aalto -yliopisto haluaa luoda oppimiskeskeisen kulttuurin ja tukea opiskelijoita vastuulliseen ja tavoitteelliseen opiskeluun. Monet muutkin yliopistot haluavat esiintyä opiskelijamyönteisinä, mutta nähtäväksi jää, missä määrin tällaiset proklamaatiot strategiapapereissa johtavat todelliseen muutokseen.

Päinvastoin kuin OKMn asiantuntijatyöryhmä, Suomen Ylioppilaskuntien Liitto (SYL) ei pidä opiskeluaikoja pitkinä eurooppalaiseen keskitasoon verrattuna. SYL kyllä kannattaa valintajärjestelmien uudistamista ja toisen asteen opinto-ohjauksen lisäämistä, mutta liiton viime vuosien selkeä päätavoite on ollut opintotuen korottaminen, mikä tietenkin sopii etujärjestön toimenkuvaan.

Voi kuitenkin kysyä, ovatko yliopisto-opiskelijat todella se hädänalaisin ryhmä, jolle yhteiskunnan niukkenevat resurssit pitäisi suunnata. Palvelisiko SYL jäsenistöään paremmin, jos se tunnustaisi nykyisen opiskelukulttuurin epäkohdat, vaatisi opetuksen laadun parantamista, lopettaisi opintolainan parjaamisen, jakaisi oikeaa tietoa työllistymisestä ja ansiokehityksestä valmistumisen jälkeen, ja pyrkisi yhdessä yliopistojen ja OKMn kanssa hoitamaan opiskelut ripeästi loppuun ja nuoret kunnollisen leivän syrjään kiinni?

Miksi hulvaton meno jatkuu?

Jos hulvaton meno yliopisto-opiskelussa jatkuu, Suomi menettää sen etulyöntiaseman, minkä hyvä peruskoulumme on antanut. Muu maailma kirii kovaa vauhtia.

Kun esimerkiksi Kiinasta lähivuosina valmistuu 8 miljoonaa maisteria vuodessa ja yliopistojen taso jatkuvasti kohenee, niin koulutusmääriin ei meillä kannata panostaa, ainoastaan laatuun.

Siinä uudella kolmikannalla on vähintään yhtä tärkeä kansallinen tehtävä kuin vanhalla työmarkkinakaimallaan.

Kari Raivio
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston emerituskansleri.