Takaisin kotiin
Kylmiä, elottomia munia ja kokonaan tyhjiä pesiä. Pentti Linkola todisti jo 1950-luvun lopulla muuttohaukan katoa. Nyt lintu tekee paluuta, mutta Etelä-Suomessa sitä ei vielä näy.
Kesät 1950-luvun lopulla olivat Pentti Linkolan ja polkupyörän. Linkola ei tuolloin vielä ollut tylyjä ajatuksiaan tarjoileva ympäristöfilosofi, vaan pienten luonnonharrastajapiirien tuntema armottoman kova maasto-ornitologi.
Hän oli saanut toimeksiannon valtion luonnonsuojeluvalvojalta: kierrä tunnetut muuttohaukan pesäpaikat ja tarkista, löytyykö niiltä pesiviä haukkoja ja poikasia.
Linkola lähti matkaan. Pari kesää hän kiersi ympäri Etelä- ja Keski-Suomea. Apua hän sai satunnaiselta joukolta vapaaehtoisia.
Linkola taittoi pisimmät taipaleet linja-autolla. Päästyään perille hän nosti pyörän maahan ja jatkoi sorateiden varsilta pienemmille kärrypoluille ja lopulta salomaille, kävelymatkan päähän haukkojen avosoista ja kallioista. Muuttohaukat laittavat pesänsä sinne, mistä avautuu esteetön näkymä kauas.
Linkolan muistiinpanot noilta kesiltä ovat nyt Metsähallituksen hallussa. Kymmenittäin koneella puhtaaksi kirjoitettuja liuskoja, omia havaintoja, paikallisten lintuharrastajien maastotietoa, kirjeitä, kertomuksia siitä, mitä jonkin haukanpesän maisemissa oli tapahtunut.
Esimerkiksi Itä-Uudenmaan Ruotsinpyhtäällä Linkola kirjasi haukkojen pesineen kolmella eri kalliolla ”tehtaalta länteen”. Tehdas tarkoittaa Strömforsin ruukkialuetta.
”Brännin luola”, ”korkea kallio lähellä Särkijärveä” ja ”Falkinkalli o”, Linkola kirjoitti.
Nykyään Strömforsin alueella on suuri kalliokiipeilykeskus. Sen kartoissa näkyvät Huuhkajavuori ja Haukkakallio. Tällaisia nimiä on Suomessa kymmenittäin, niin kuin Siuntion Falkberget.
Nimien haukka viittaa juuri muuttohaukkaan. Muuttohaukat ovat pesineet samoilla kallioilla satoja tai tuhansia vuosia ennen kuin ne katosivat yhtäkkiä 1950–1960-lukujen taitteessa.
Linkolan keräämät tiedot paikkakunnista, joilla muuttohaukat pesivät, ovat hämmentävää luettavaa: Vihti, Ruotsinpyhtää, Forssa, Tammela, Luopioinen, Lammi, Janakkala, Asikkala, Juankoski, Kiuruvesi, Hankasalmi, Kinnula. Edustettuna kaikki vanhat läänit, Mikkelin lääni, Vaasan lääni, Kuopion lääni, mikä tahansa seutu Ahvenanmaalta Utsjoelle.
Haukat olivat pesineet kaikkialla, mutta maastokäynti kerrallaan Linkola todisti hidasta ympäristötuhoa.
Haukat olivat pesineet kaikkialla, mutta maastokäynti kerrallaan Linkolalle alkoi paljastua, että ne olivat katoamassa.
Kesällä 1959 Linkola kirjasi Strömforsissa:
”20.5. naaras paikalla, mutta munat kylmiä.”
Kesällä 1960: ”Ei merkkiäkään haukoista.”
Linkola todisti hidasta ympäristötuhoa reaaliajassa ja kirjoitti useita pitkiä raportteja Suomen Luonnonsuojeluyhdistyksen, nykyisen Suomen luonnonsuojeluliiton Suomen Luonto -aikakauskirjaan. Ensimmäinen raportti julkaistiin kahdessa osassa jo vuonna 1959. Se oli nimeltään Jalohaukan kohtalo Suomessa. Muuttohaukan suomenkielinen nimi oli tuolloin jalohaukka.
Vaikka raportti esitteli vasta kesän 1958 havainnot, jo sen tiedot eläinmaailman huippupedon nopeasta kadosta olivat hälyttäviä: 127 tutkitusta pesäpaikasta enää 35 oli asuttuja.
Kaikki ei ollut kunnossa myöskään Britannian maaseudulla. Biologi Norman Moorelle tulvi havaintoja kuolleista petolinnuista. Hänelle lähetettiin niitä postipaketeissa, samoin kuin muita mystisesti kuolleita petoeläimiä.
Moore oli keskittynyt tutkimaan ympäristön kemikalisoitumista. Hän teki työtä luonnonsuojeluviraston tutkimusasemalla Keski-Englannin Huntingdonissa.
Vuonna 1961 Mooren tutkimuspöydälle päätyi muuttohaukan muna. Hänen kollegansa oli löytänyt sen edelliskesänä pesästä Skotlannin nummelta. Näky oli ollut apea: haukkanaaras oli hautonut pesässään sinnikkäästi, vaikka oli jo heinäkuu ja tavallisesti haukanpojat kuoriutuvat viimeistään kesäkuussa.
Kollega oli tiennyt, että jotain on pielessä, ja hän meni haukan pesälle. Emo pakeni, ja kaksi pesästä löytynyttä munaa hölskyivät elottomasti. Tukija lähetti munat Moorelle, mutta toinen niistä rikkoutui matkalla.
Moore löysi munasta DDE:tä, DDT:n hajoamistuotetta, ja jäämiä eräistä muista hiilivedyistä, joita oli muun muassa pelloille levitettävissä tuholaismyrkyissä ja malariasääskiä hävittävissä aineissa.
”On syytä olettaa, että alkion kuoleman aiheuttivat klooratut hiilivedyt”, Moore ja hänen kollegansa kirjoittivat raporttiinsa Chlorinated hydrocarbon residues in the egg of a Peregrine Falcon from Perthshire, suomeksi Kloorattujen hiilivetyjen jäämiä muuttohaukan munassa Perthshiressä.
Olettamus osoittautui oikeaksi. DDT, PCB, lindaani, dieldriini ja muut vierasaineet kertyivät ravintoketjujen huipulla oleviin petoihin, kuten muuttohaukkaan. Ne häiritsivät lisääntymistä ja ohensivat lintujen munankuoria.
Mooren tutkimuksesta tuli yksi kansainvälisen ympäristöherätyksen ikonisista alkusysäyksistä. Se ei ole yhtä laajalti tunnettu kuin yhdysvaltalaisen Rachel Carsonin Hiljainen kevät, painostavan tarkka ja runollinen kirja lintujen vähenemisestä, mutta se kuvaa samaa ilmiötä, uhkaa, jonka ympäristömyrkyt muodostavat maapallon elämälle ja ekosysteemeille. Mooren tutkimus ilmestyi lokakuussa 1962, kuukausi Hiljaisen kevään jälkeen.
Linkola ei tiennyt pyöräretkillään mitään ympäristömyrkyistä.
Linkola ei tiennyt pyöräretkillään mitään ympäristömyrkyistä. Pohtiessaan haukan alamäkeä hän arveli syyksi petovihaa. Petolintuja on perinteisesti vainottu Suomessa esimerkiksi siksi, että niiden on katsottu kilpailevan ihmisen kanssa samoista saaliseläimistä. Haukkojen munia on myös rosvottu, ja sitä tapahtuu edelleen. Munista kasvatetaan aikuisia lintuja, kalliita metsästyshaukkoja.
Ympäristömyrkkyjen merkitys ymmärrettiin 1960-luvun alussa, ja tieto kantautui myös Suomeen. Teuvo Suominen kirjoitti vuonna 1967 ilmestyneessä klassikkokirjassa Lintujemme katoava aateli myrkkyjen tuhoisasta vaikutuksesta petolintuihin. Muuttohaukan ohella myrkyt veivät merikotkaa kohti alueellista sukupuuttoa.
DDT:stä, diklooridifenyylitrikloorietaanista, ja PCB:stä, polyklooratuista bifenyyleistä, tuli sitä mitä ne nyt ovat: synonyymejä ympäristömyrkyille.
Muuttohaukan alamäki jatkui Linkolan retkivuosien jälkeen. Joitain uusiakin pesäpaikkoja löytyi esimerkiksi Keski-Suomen suurilta, vaikeakulkuisilta soilta. Mutta nämä paikat autioituivat pian.
”On oikeastaan pidettävä ihmeenä, että vielä vuonna 1966 ainakin yksi muuttohaukkapari pesi menestyksellisesti Suomessa kasvattaen kolme poikasta”, Suominen kirjoitti Lintujemme katoavassa aatelissa.
Vuonna 1955 muuttohaukkoja arvioitiin pesineen Suomessa 800 paria. Romahdus lähelle sukupuuttoa oli tapahtunut kymmenessä vuodessa.
DDT ja PCB kiellettiin 1970-luvulla Suomessa ja useissa muissa maissa. Jo 1980-luvulla pesivien muuttohaukkojen määrä alkoi kasvaa, mutta samalla oli tapahtunut merkittävä maantieteellinen muutos: muuttohaukasta oli tullut Lapin laji.
Yhtäkkiä musta linnunhahmo syöksyy siniselle taivaalle. Käheä rä-rä-rä-ääni kiirii kallion seinämästä järvelle. Suipot siivet iskevät nopeasti ja vahvasti.
”No niin, siinä! Naaras”, Tuomo Ollila sanoo.
Maailman nopein eläin kaartelee ilmassa. Se on noussut sinne varoittamaan ihmisistä, tunkeilijoista. Lento on sulavaa, vuosimiljoonien hiomaa.
Pesäpaikka on Koillismaalla, Lapin etelärajoilla. Paikkaa ei voi kertoa tarkasti, koska muuttohaukkojen pesäpaikkatietoja suojaa luonnonsuojelulaki.
Ollila on Metsähallituksen ylitarkastaja, ja hän on pitkään koordinoinut muuttohaukkojen ja maakotkien seurantaa Suomessa. Koko 2000-luvun Ollila on saanut seurata muuttohaukkojen myötämäkeä, hiljalleen käynnissä olevaa paluuta.
Lintu toipuu.
Vuosituhannen alussa muuttohaukkaa esiintyi vain Pudasjärven ja Utajärven seudulla Kainuun länsiosissa sekä Pelkosenniemen ja Sodankylän alueella Keski-Lapissa. Sittemmin muuttohaukat ovat asuttaneet useimmat sopivat pesäpaikat Oulujärven pohjoispuolella aina Koillismaata myöten. Pesivien parien määrä on 2000-luvun alusta kaksinkertaistunut, nyt niitä on 270.
Joitakin pesintöjä on vahvistettu Keski-Pohjanmaalla, ja lisäksi Pohjois-Karjalassa ja Saimaalla on tavattu pesimäaikana muuttohaukkoja, mutta ei etelämpänä. Syytä ei varmuudella tiedetä, mutta Ollilalla on yksi teoria.
”Muuttohaukat palaavat yleensä pesimään lähelle synnyinpaikkaansa”, hän sanoo.
”On myös jonkin verran rengaslöytöihin perustuvaa näyttöä siitä, että meillä pohjoisessa pesivät linnut olisivat talvehtineet erityisesti Pohjois-Afrikassa, kun taas Etelä-Suomen linnut olisivat talvehtineet Etelä- ja Keski-Euroopassa.”
Koska myrkkyjä käytettiin sodan jälkeen suuria määriä juuri Euroopassa, se olisi osunut tuhoisimmin niihin lintuihin, joilla oli siteet Etelä-Suomeen. Afrikassa myrkkyjä ei käytetty vielä 1950-luvulla suuria määriä.
Teorialle ei ole tieteellistä näyttöä.
Ollila joka tapauksessa uskoo, että muuttohaukat palaavat lopulta Etelä-Suomeenkin.
”Siellä on niille tilaa ihmisestä huolimatta. Nehän elävät suurkaupungeissakin.”
Rooman, New Yorkin, Pariisin ja Brysselin katedraaleissa ja pilvenpiirtäjissä on omat cityhaukkansa. Muuttohaukka on suvereeni peto. Sen vauhti kiihtyy pisaranmuotoisena saalistussyöksyssä jopa 400 kilometriin tunnissa, ja tällöin saaliiksi jäävät pulut siinä missä pohjoisten soiden kahlaajat ja sorsat.
Haukkojen ja kotkien herkkyys ympäristömyrkyille saattoi pelastaa ihmisen.
Kun tieto Suomen muuttohaukkojen kadosta levisi ulkomaille, vastaavat selvitykset tehtiin Saksassa ja Englannissa.
Norman Moore mainitsee Suomen muuttohaukkojen kadon haukanmunaraportissaan vuodelta 1962. Linkolan haukkakesien havainnot olivat siis koko maailmassa ensimmäisiä kiistattomia merkkejä muuttohaukan alamäestä.
Haukkapopulaatioiden todettiin olevan henkitoreissaan Euroopan lisäksi Pohjois-Amerikassa. Paikoin ne olivat kadonneet kokonaan, esimerkiksi Belgiasta ja Yhdysvaltojen itärannikolta.
Kun DDT kiellettiin useissa maissa, haukan lisäksi merikotkakanta alkoi toipua Euroopassa ja kalasääski Yhdysvalloissa: se palasi itärannikon pesimälajistoon 1990-luvulla.
Monet tutkijat ovat sitä mieltä, että haukkojen herkkyys pelasti ihmiset. Jos myrkkyjen haittavaikutuksia lisääntymiselle ei olisi huomattu haukoista ja kotkista, haitat olisivat lopulta tavoittaneet ihmisenkin. Ja saattoivat tavoittaakin.
Äidinmaidosta mitattiin korkeita pitoisuuksia DDT:tä, mutta esimerkiksi Ruotsissa sen määrä äidinmaidossa väheni peräti 99 prosenttia vuodesta 1967 vuoteen 1997.
On silti epäselvää, millaisia kloorattujen hiilivetyjen vaikutukset ovat olleet ihmiselle.
Selvää yhteyttä syöpään ei ole löytynyt väestötutkimuksissa.
Suurilla annoksilla on havaittu yhteys esimerkiksi ennenaikaiseen synnytykseen. Viitteitä on 2000-luvulta DDT:n yhteyksistä esimerkiksi haimasyöpään, neuropsykologisiin ongelmiin ja lisääntymisvaikeuksiin, kuten keskenmenoihin ja siemennesteen laadun heikkenemiseen, mutta usein tutkimusasetelmissa on puutteita tai lopullinen yhteys kaikista kemikaaleista juuri DDT:hen on jäänyt varmistumatta.
Asia on siis kiistanalainen.
Mutta asetelmassa on jotain samaa kuin pölyttäjistä ja neonikotinoideista käytävässä keskustelussa nyt.
Neonikotinoidit ovat hyönteismyrkkyjä, joilla käsitellään satokasveja tuholaishyönteisten takia. Ne ovat myrkyllisiä pölyttäjille, mutta eivät välttämättä akuutisti tappavia. Haitat pölyttäjille ovat paljastuneet vuosia kestäneissä tutkimuksissa. Äskettäin on havaittu, että neonikotinoidit ovat haitallisia myös hyönteisiä syöville linnuille. Haittavaikutuksista ihmiselle on vasta hyvin vähän näyttöä.
Haukan tarina osoittaa, että niin halutessaan ihminen pystyy nopeilla päätöksillä rajoittamaan toimintaansa ja päätöksillä on suora vaikutus elinympäristön puhtauteen ja luonnon monimuotoisuuden säilymiseen.
Tuossa, aivan lähellä on kallionkieleke, jolta muuttohaukkanaaras ponnahti siivilleen.
Taivaalle ilmestyy kaartelemaan myös koirashaukka.
Rä-rä-rä. Rä-rä-rä.
Koiras on selvästi naarasta pienempi, eikä sen ääni ole yhtä käheä.
Kallion reunalla, varpujen suojissa kyyhöttää muuttohaukan poikanen, joka on lähtenyt pesästään äskettäin. Enempää poikasia ei löydy. On peräännyttävä nopeasti, jotta vanhemmat pääsevät takaisin poikasen luokse.
Tuomo Ollila tekee merkintöjä. Metsähallituksen tilastoihin päätyvät tarkat koordinaatit, päivämäärä ja toteamus: muuttohaukkapari, pesintä onnistunut, yksi maastopoikanen.
Markus Varesvuo on kuvannut muuttohaukkoja vuosina 2016 ja 2017 Vaalassa.