MTK:n uusi puheenjohtaja ei nurise Euroopan unionista
”Saimme läpi paljon enemmän kuin kukaan osasi odottaa”, sanoo Maa- ja metsätaloustuottajain keskusliiton (MTK) uusi puheenjohtaja Juha Marttila.
Maitotilallinen Juha Marttila ja lehmät jaloittelevat Simossa, 690 kilometriä Helsingistä luoteeseen. Kuva Petri Uutela
Kurja koiran virka, omat ja vieraat haukkuvat. Näin luonnehditaan Maa- ja metsätaloustuottajain keskusliiton (MTK) puheenjohtajan työtä. Viime aikoina tora on yltynyt. Kun etelän tuet ovat laskeneet, maan eri osien viljelijät ovat ajautuneet vastakkain. Etelän sika- ja siipikarjan tuottajat uhkasivat jo erota liitosta. Keskustalaisen Juha Marttilan edeltäjälle Michael Hornborgille riitti kolme vuotta, hän vetäytyi viljelemään kotitilaa Lohjalle.
Viljelijät uskovat, että EU on höynäyttänyt ja pettänyt suomalaista talonpoikaa. Marttila sanoo jotain yllättävää: Suomi oli onnekas jäsenyysneuvotteluissa.
”Saimme läpi paljon enemmän kuin kukaan osasi odottaa.”
”Ajoitus sattui kohdallaan. Jos olisimme liittyneet EU:hun itälaajentumisen yhteydessä, emme olisi saaneet mitään kansallista tukijärjestelmää.”
Asiantuntijat näkivät jo tuolloin, että Etelä-Suomen tuki on heikko lenkki. Politiikka on tilkkutäkin paikkuuta, parhaillaan etelän lypsytiloille sorvataan lisärahaa eläinpalkkioina. Kun EU on irrottanut tuet pääosin tuotannosta, kansallinen tuotantotuki on entistä tärkeämpi. Senkin poliittinen riski on ”tavattoman suuri.”
”Riski on toistaiseksi teoreettinen. Meillä on laaja ymmärrys, että tarvitsemme omia erityisjärjestelyjä maataloudessa”, Marttila sanoo.
Viljelijän tuloista lähes puolet on maataloustukea. EU:n peltotuki on puhdasta tulotukea, kansallinen tuotantotuki pitää tuotantoa yllä ja investointituki edistää tilakoon kasvua. MTK on leimautunut tukijärjestöksi. Kaikki on lypsetty, mitä on saatu.
Marttilalla, uuden polven maatalousekonomistilla, on silti haave. Ehkä jonain päivänä markkinat ovat niin toimivat ja tuotanto niin tehokasta, että maitotila saa tilin markkinoilta.
”Jokaisen tuottajan toive on, että tultaisiin toimeen ilman kansallisia tukia.”
”Se olisi henkisesti kauhean iso asia. Se, että iso osa tuloista tulee yhteiskunnalta, rasittaa viljelijää. Omaa työtä ei osata eikä uskalleta arvostaa tarpeeksi.”
Kehä sulkeutuu
Kysymys puheenjohtajalle kentältä: selittääkö sadantuhannen euron kansallinen tuotantotuki sen, että Marttila voi pitää Lapissa 80 lehmän navetassaan kahta ulkopuolista työntekijää?
”Mikä selittää mitäkin”, hän pyörittelee.
Sitten seuraa perustelu tuelle.
”Monelle olisi terveellistä tulla katsomaan Lapin suopeltoja, joita me viljelemme.”
Marttila ei tyydy jäähdyttelijäksi, vaikka puheenjohtajuuden takia navetan laajennussuunnitelma on jäissä. Seuraava vaihe on 200 lehmää – roima harppaus ajan hengessä.
”Kun sopiva paikka tulee, totta kai suunta on eteenpäin.”
Kehä sulkeutuu. Sata vuotta sitten vöyräät kartanot lypsivät maidon isoista karjoista, voi myytiin Venäjälle Pietarin herrasväelle. Nyt agribisneksen ammattilaiset johtavat satojen eläinten navettoja, maitojalosteita viedään itänaapurin ruokapöytiin.
Tulosta ei enää revitä maattoman väen hiestä. Raskaimman rutiinityön tekevät lypsyrobotit.
Lue koko juttu Lypsyn loppu Suomen Kuvalehdestä 18.6.2009.