Suden luona kylässä
Mia Takula on viettänyt 150 yötä metsissä, joissa sudet saalistavat ja puolustavat reviiriään. ”Suomen turvallisin paikka”, hän sanoo.
Pesä näyttää lasten leikkimajalta.
Seinä on jääkauden muovaama siirtolohkare. Kuusen pitkät oksat laskeutuvat vihreäksi katoksi.
Mia Takula ryömii sisään ja haistelee neulasmattoa.
”Kyllä tässä jokin tuoksuu.”
Jossain täällä, Raaseporin takametsissä Uudellamaalla, jolkottaa luultavasti tiine naarassusi.
Pennut syntyvät huhtikuun lopulla juuri tällaisessa kuusisopessa tai onkalossa. Muutaman viikon kuluttua emo siirtää ne uuteen pesään. Ehkä häiriön takia, ehkä naaras karttaa luontaisesti tauteja.
Imetyksen loputtua maito vaihtuu lihaan, aluksi emon oksentamana mössönä.
Silmissä kasvavat sudenpennut telmivät kuin ihmistenavat. Leikkivät hippaa ja painia kisailevat.
Nyt on helmikuun loppu, viimeisiä hetkiä vierailulle.
”Ihmisen hajut ehtivät haihtua. Sudet eivät hylkää siirtopesää.”
Mia Takula eli varhaislapsuutensa Laihialla, pienen pohjalaiskylän viimeisessä talossa.
Hän kammosi sutta. Kurkisti iltaisin sängyn alle ja tarkisti vaatekaapin. Pelotti, vaikka hukkaa ei löytynyt.
Kolme vuotta sitten hän alkoi retkeillä ja telttailla susialueilla ympäri maata. Helteessä ja pakkasessa, jalkaisin ja suksin.
Hän tutki reviirejä, etsi myös niiden ytimiä. Pesiä, joissa pennut kasvavat. Leposijoja, joissa lauma nukkuu päivisin. Paikkoja, joissa vanhemmat ja jälkeläiset kokoontuvat.
Hän luki susista ja haastatteli tutkijoita. Mutta halusi itse kokea, mitä reviireillä näkisi, kuulisi ja aistisi.
Olisiko siellä vaarallista? Vaanisiko lauma ihmistä? Tai ainakin koiraa, joka kulkisi matkassa?
Kohta 150 yön ihmiskoe on ohitse.
Takula kirjoittaa kokemuksistaan ja havainnoistaan tietokirjaa Susien mailla.
Vanhemmat ottavat puolivuotiaat pennut metsästysretkelle.
Kuusimetsästä löytyy selkäranka. Lähellä on kaluttu pääkallo.
Valkohäntäkauriista jää tavallisesti lapaluu susiperheen ruokailun jäljiltä. Tällä kertaa luita on yllättävän paljon.
Takula osoittaa purentajälkiä viherlevän peittämissä sarvissa.
”Pennut on kutsuttu tänne syömään.”
Vanhemmat, alfauros ja -naaras, ottavat puolivuotiaat pennut mukaan metsästysretkelle. Lauma saalistaa useimmiten hämärässä ja pimeässä.
Eräänä yönä Takula heräsi teltassa. Sudet ulvoivat. Tai ääntely oli pikemminkin haukahtelua. Keskustelu tutkijan kanssa vahvisti epäilyn: pentuja opetettiin saalistamaan.
”Kuulosti siltä kuin perhe olisi neuvotellut ja jutellut keskenään.”
Susi elää tiiviissä perheyhteisössä. Se syö paljon lihaa, aikuinen 10–15 hirveä vuodessa.
Saalistus on yhteispeliä. Naaras tarraa takajalkaan, uros puree kurkkuun, tappaa hirven. Jos on varomaton, kuolee itse.
Kansanperinteessä karhu kuvataan metsän kuninkaaksi, susi metsän sieluksi. Haaskoja syövä otso mielletään yhä sympaattiseksi kulkuriksi, laumana metsästävä hukka julmaksi pedoksi.
Todellisuudessa susi ei näännytä saalista vaan jahti on hyvin suunniteltu.
”Silti puolet saalistusyrityksistä epäonnistuu.”
Raaseporin reviiri on laaja, 1 380 neliökilometriä. Lauma voi ravata vuorokaudessa kymmeniä kilometrejä, kun se metsästää ja merkkaa reviiriä. Toisinaan perhe hajoaa pieniksi porukoiksi. Silloin tienoon asukkaista tuntuu, että eläimiä on kaikkialla.
”Suden biologiaan liittyy tietty arvaamattomuus”, Takula sanoo.
”Me ihmiset siedämme sitä tosi huonosti. Haluamme lokeroida ja säädellä eläimiä ja elämää.”
Susi on kuin luonnonvoima. Sille ei mahda mitään. Niin ajateltiin 1800-luvun alussa.
Karjaa varjeltiin loitsuin ja taioin. Eläinsuojan kynnyksen alle ja oven päälle ripustettiin viikatteet. Kantavasta hangesta löydetyt tassunjäljet leikattiin irti ja käännettiin tulosuuntaan.
Laissa susi oli vahinkoeläin. Pyyntiin velvoitettiin ja ampujat palkittiin. Tapporaha, nykyrahassa useita satoja euroja, toi lisäelantoa syrjäseuduilla.
Pentuja tapettiin pesiltä, aikuisia myrkyin ja ansoin. Jahti tehostui, kun venäläiset metsästäjät, lukašit, opettivat motittamaan lauman lippusiimoin.
Intoa lietsoivat vuosien 1880–1881 kohu-uutiset. Varsinais-Suomessa susipariskunnan väitettiin tappaneen 22 lasta.
Kanta romahti 1900-luvulle tultaessa, mutta laji ei kadonnut. Siitä kertoivat maksetut tapporahat.
Harvalukuiset laumat etsivät yhä ruokaa talojen liepeiltä. Hukista ei pidetty, mutta niiden jälkiin oli totuttu.
Vähitellen ilmapiiri taas jyrkkeni. Lapissa armeijan lentokoneista ammuttiin susia vuonna 1938. Kun laumoja tuli Neuvostoliitosta Itä-Suomeen 1950- ja 1960-luvulla, rajavartijatkin osallistuivat metsästykseen.
Hämeessä yksittäinen susi nostatti suuren jahdin ja julkisuuden. Kahdesti, vuosina 1953 ja 1972.
Yli 70 metsästäjää eri puolilta maata etsi ”harhailijaa” marraskuussa 1972. Kun susi oli viimein tapettu Tammelassa, Hämeen Sanomat oli julkaissut siitä kahdeksantoista uutista ja viisitoista mielipidekirjoitusta.
Hämeen tapaus vauhditti lajin rauhoitusta 1970-luvulla. Mutta vain kuollut susi sai olla lapsia lähellä, täytettynä koulujen vitriinissä. Suden talja oli arvostettu trofee, susiturkki ajan muotia.
Mia Takulakin kulki Pohjanmaalla turkislakissa, jossa heilui suden häntä, isoisän saalis.
Vuonna 1993 hukka ei ollut enää henkipatto. Laissa vahinkoeläin muuttui riistalajiksi. Kun Suomi liittyi EU:hun, erittäin uhanalaiseksi määritelty laji tuli tiukan suojelun piiriin, paitsi poronhoitoalueella.
Metsästys jatkui, nyt pyyntilupien turvin. Jahtikausi oli pitkä susialueilla.
Kanta elpyi silti hiljalleen. Kansa puhui susirajasta, jonka takana lajin sopi elää. Susi oli erämaan asukas. Pihapiirissä se muuttui häirikkösudeksi, epänormaaliksi yksilöksi.
Sananvalinnoilla haluttiin oikeuttaa susien tappaminen.
Suojelu tiukkeni vuonna 2007, kun EU:n tuomioistuin moitti Suomea liian höllästä pyynnistä. Vähän aiemmin kanta oli levittäytynyt idästä Suomenselkää ja Salpausselkää seuraillen länteen.
Hukka lisääntyi alueilla, joista se oli hävitetty lähes sukupuuttoon.
Tilanne oli uusi sekä susille että ihmisille.
Aivan kuin joku olisi pudottanut hiekkatielle paksun, tummanharmaan hiusletin.
Uloste on täynnä saaliseläimen karvoja ja luunsiruja.
Mia Takula tutkii pökälettä. Sateen huuhtoma mutta ei vanha. Kaksi päivää sitten kakka ei ollut vielä tiellä.
Uloste sujahtaa muovipussiin. Yhdeksäs näyte, jonka Takula ja hänen puolisonsa Toni ovat keränneet Raaseporin reviiriltä. Koko satsi päättyy tutkittavaksi Turun yliopistoon.
Dna-analyysi yksilöi sudet, toisin kuin jälkihavainto.
”Dna:n ansiosta susi on virallisesti olemassa. Sen katoaminen havaitaan helpommin.”
Tutkijat kutsuvat laumaa susipumpuksi, joka levittää sukua. Köyliössä alfauros ehti tulla isoisäksi ja isoisäisäksi 2010-luvulla. Sen geenit ovat kulkeutuneet Etelä-Satakunnasta Varsinais-Suomeen, Uudellemaalle ja Pohjanmaalle.
Pian Raaseporissakin suurin osa vuoden vanhoista pennuista muuttaa pois kotoa.
Laumaan jää yksi tai kaksi lapsenvahtia. Loput nuoret lähtevät etsimään omaa puolisoa ja reviiriä. Vaellus saattaa olla satoja kilometrejä, sillä susi ei pariudu mielellään lähisukulaisen kanssa.
Uteliaat nuoret kulkevat tutkitusti suoraviivaisesti. Siksi niitä näkee aikuisia useammin lähellä asutusta.
”Moni heistä saattaa nähdä ensi kertaa ihmisen tällä vaelluksella.”
Uutisia maakuntalehdistä:
Susi seurasi lastenvaunuja työntänyttä naista kotipihaan Kauhajoella. Susi lähestyi koiranulkoiluttajaa Siikalatvalla. Susi lähti iltakävelyllä olleen naisen perään Kankaanpäässä.
Facebookin Susivaroitukset-ryhmässä julkaistaan päivittäin kansalaisten petohavaintoja itärajalta Itä-Helsinkiin.
Susi liikkuu taajamissa ja teillä, pihoissa ja pelloilla.
Aikoinaan vaino kouli suden pelkäämään ihmistä. Lajin on ollut pakko sopeutua, sillä asutus, metsäautotiet ja hakkuualueet halkovat susien kulkureittejä.
Lännen uusilla reviireillä pennut ovat tottuneet avariin maisemiin. Pelloilta pedon myös havaitsee helposti.
Susi ei miellä autossa tai traktorissa istuvaa uhaksi. Ja jos seisoo paikallaan reilun 30 metrin päässä, susi ei erota ihmistä.
Puolet suomalaisista pelkää harmaaturkkista suurpetoa. Puheissa toistuu ikivanha huoli: milloin hukka hyökkää taas lapsen kimppuun?
Susi viestii hajuin, äänin ja elein. Ristiriitaisessa tilanteessa se on yhtä aikaa pelokas ja aggressiivinen. Varoitukseksi murisee ja näyttää hampaita ennen mahdollista hyökkäystä.
Suomessa edes uhkarohkeat sudet eivät ole käyneet ihmisen päälle.
Uudessa kannanhoitosuunnitelmassa korostetaan asukkaiden kokemusta. Jos susi aiheuttaa huolta, uhkaa tai vaaraa, se voidaan ampua riistakeskuksen poikkeusluvalla tai poliisin määräyksellä.
Akuutit tilanteet ratkaisee aina virkavalta. Vuosina 2016–2019 lopetettiin 31 sutta poliisin luvalla.
Nopeimmillaan lopetuslupa järjestyy yhdellä puhelinsoitolla.
Mia Takula ei myöntäisi yhtään kaatolupaa. Tai korkeintaan haavoittuneelle sudelle, joka kärsii metsästäjän ampumista hauleista.
”Poliisiluvat menevät pitkälle sosiaalisen paineen alla.”
”Likipitäen aina, ellei aina.”
Hän on retkeillyt kolmen vuoden aikana yli kymmenellä reviirillä. Aluksi susi tuntui taruolennolta. Ei jälkiä, ei ulosteita, ei saalisraatoja, vain loputtomasti metsäautoteitä ja talousmetsiä. Kun reviirin ydin lopulta löytyi, se oli joka kerta syrjäisessä kolkassa, kauimpana asutuksesta.
Kahdesti hän on säikähtänyt. Kuvitellut umpiväsyneenä, että susi kahisuttaa teltan lievettä. Tai sen silmät kiiluvat pimeässä metsänreunassa.
Hän on nähnyt hukan luonnossa kerran. Mutta tämän projektin aikana ei vilahdustakaan.
”Jos pitäisi valita Suomen turvallisin paikka, menisin susireviirin ytimeen.”
Susikyytejä järjestetään turhaan koululaisille. Ainakin Takulan mielestä. Hän rohkaisee marjastajia metsään ja hiihtäjiä umpihankeen. Kun itse kokee, huolet hälvenevät.
”Ymmärrän, että lapset voivat pelätä.”
”Mutta on väärin, että aikuiset siirtävät susipelkonsa lapsilleen.”
Pidä kovaa ääntä. Vetäydy poispäin. Älä käännä selkää tai juokse pakoon. Näin ihmistä neuvotaan käyttäytymään, jos kohtaa uhkaavan suden.
Takulasta riski on pieni. Niin äärimmäisen pieni, että ei ole miettinyt, miten toimisi suden hyökätessä.
Enemmän hän on varonut karhua tai irrallaan juoksevaa metsästyskoiraa.
”Ihminen on ainoa eläin, jota olen joutunut joskus pelkäämään.”
Tammikuussa 2018 Takula oli retkellä kahden ystävän kanssa. He aikoivat ulkoiluttaa koiraa ja etsiä sudenjälkiä Snappertunan reviirillä Uudellamaalla.
Metsäautotie päättyi umpikujaan. Perässä seurasi auto. Kuljettaja kiilasi Takulan seurueen auton, esti sitä kääntymästä.
Kolme retkeläistä ja koira olivat motissa.
Samanlainen episodi oli tapahtunut jo kerran aiemmin. Silloin toinen tuntematon mies oli uhannut: jos teille sattuu jotain, kukaan ei saa tietää mitään. Lopulta tilanne oli ratkennut puhumalla.
Nyt paikalle tuli kaksi autoa lisää. Takapenkeillä lojui aseita.
Takula soitti 112:een. Linja jäi auki. Hälytyskeskuksen neuvosta Takula kysyi miehiltä, miksi teette näin. Ei vastausta. Jännitys laukesi, kun poliisit saapuivat luotiliivit yllä ja mellakkakypärät päässä.
Poliiseille miehet sanoivat, että he epäilivät seurueen varastaneen riistakameroita.
Sutta ei vain pelätä. Sitä myös vihataan.
Eläimen lisäksi aggressio kohdistuu tutkijoihin, viranomaisiin ja suojelijoihin. Tai isoäitiin, kuten Takulan ystävään. Hän on saanut tappouhkauksia. Auton takaikkuna on rikottu, pihassa häiriköity.
”Riittää että ei ole samaa mieltä sudesta muiden paikallisten kanssa.”
Mia Takula tunnettiin Mia Sallina vuonna 1995. Hän kuului kolmeen kettutyttöön, jotka tekivät neljä iskua turkistarhoille.
”Turkistarhaaja ei käsittääkseni halua tietoisesti pahaa eläimille.”
”Mutta sudenvihaaja nimenomaan toteuttaa sitä vihaansa. Hän haluaa, että sudet kärsivät.”
Takula sanoo, että verkossa jaetaan mitä mielikuvituksellisempia tapoja eliminoida susia. Esimerkiksi jäädyttämällä lihasyötin sisään vaahtomuovia, joka tappaa eläimen.
”Netissä pahimmat sudenvihaajat ovat myös rasisteja.”
”Sudet ja maahanmuuttajat ovat hyviä vihollisia. Ne eivät voi puolustautua.”
Maalla koira on usein tarhassa tai juoksunarun päässä. ”Koirasta tulee rakas perheenjäsen sitten, kun susi on tappanut sen.”
Punertavaan hiekkaan on painautunut tassunjälkiä. Kaksi kynttä erottaa selvästi. Suden jälki on kapeampi ja terävämpi kuin koiran.
Sudet tappavat vuosittain kymmenittäin koiria. Pystykorvia pihoista, ajo- ja hirvikoiria metsällä. Naaras- ja urosalfa kokevat koiran kilpailijaksi. Etenkin silloin, kun ne perustavat uutta reviiriä.
Takulan susireissulla kulkee usein rescue-koira Asja. Koko ajan kytkettynä, öisin kahdella remmillä.
”Koira ei kuulu Suomen luontoon toisin kuin susi.”
”Ei tulisi mieleenikään pyytää yhteiskunnalta korvauksia, jos se joutuisi suden syömäksi.”
Monen viha kumpuaa suden tappamasta koirasta. Vuonna 2018 valtio maksoi koiravahinkoja 85 000 eurolla. Mutta rahakaan ei korvaa metsästäjän apulaista ja ystävää.
Takula sanoo, että maalla koiraa pidetään usein ulkotarhassa tai juoksunarun päässä.
”Koirasta tulee rakas perheenjäsen sitten, kun susi on tappanut sen.”
Takula tarkastaa hiekkatien laidasta laitaan. Tästä on kulkenut kaksi tai kolme sutta alle vuorokausi sitten.
Hän tapaa sotkea löytämiään jälkiä, jotta salametsästäjät eivät voi seurata susia. Hän ei anna lupaa kertoa tarkkoja paikkoja ja teitä reviirin ydinalueelta. Ei täältä Raaseporistakaan.
Kevättalvi on vuodenaika, jolloin hukkia jahdataan eniten laittomasti.
Etelässä maa on musta, lumeton.
”Se on susien onni. Jälkiä on silloin vaikeampi seurata.”
Salametsästyksestä vaiettiin vielä kymmenen vuotta sitten. Pieni joukko metsästäjiä oli ottanut korpilain käyttöön. Susiviha oli myös herravihaa, hiljaista protestia EU:ta ja Suomen valtiota kohtaan. Kun pyyntiluvat tiukentuivat, laiton jahti oli keino säädellä kantaa.
Johanna Suutarisen väitöstutkimus paljasti, että salametsästys on suden yleisin kuolinsyy.
Vuosina 1998–2014 kuolleista 91 pantasudesta 52 oli metsästetty todennäköisesti laittomasti, 29 laillisesti. Salaa pyydettiin paljon alfauroksia ja -naaraita. Laumat hajosivat, kanta romahti.
Salametsästys on vakava rikos. Tapetun suden arvo on enimmillään 9 100 euroa, ja törkeästä teosta voidaan tuomita jopa neljäksi vuodeksi vankeuteen.
Mutta riski jäädä kiinni on pieni.
Salametsästäjät liikkuvat syrjäisillä metsäautoteillä, Suutarisen tutkimus paljasti. Laiton jahti vaihteli vuosittain. Se näytti yltyvän, kun hukkien määrä nousi yli 200:n.
Luonnonvaraskeskus arvioi, että susia oli 200–220 maaliskuussa 2019.
Susi on älykäs eläin, joka on sopeutunut ihmisen muokkaamiin ympäristöihin. Nyt ihmiset yritetään saada sopeutumaan suurpetoon.
Sudesta ei tarvitse pitää, mutta sitä on siedettävä. Se on Susilife-hankkeen tavoite.
Reviireillä eläville asukkaille kerrotaan suden elintavoista. Opetetaan suojaamaan lampaita sähköisin aidoin ja koiria sähköliivein. Estetään laitonta pyyntiä poliisin ja erävartijan valvontapartiolla.
Valistajilla on vastassa sosiaalinen media.
Kuusi vuotta ja 5,5 miljoonaa euroa maksava EU-hanke on tuomittu jo ”turhaksi”, ”haaskaukseksi” ja ”loukkaavaksi”.
Facebookissa toimii Suurpeto Politiikka -ryhmä, ”asialinjalla tapahtuvaa keskustelua suur petopolitiikasta”. Jäseniä on lähes 11 000.
Salaliittoteoriat kukoistavat ihmislaumassa.
Väitteitä on lukuisia: Susien määrää vääristellään. Susia siirretään paikkakunnalta toiselle. Susissa on paljon koirasusia. Dna-näytteitä ja jälkihavaintoja manipuloidaan.
Syytöksiä on kumottu mutta luottamus tutkijoihin on olematon.
Helmikuussa ryhmässä järjestettiin oma laskenta, johon sai ilmoittaa laumoja ja yksilöitä. Tuloksen mukaan susia on vähintään 843, neljä kertaa enemmän kuin virallinen arvio.
Trangiassa valmistuu kasvisruokaa: pastaa, kaurakermaa ja lihattomia Boltsi-pyöryköitä.
Mia Takula on ollut 26 vuotta vegaani.
Koulussa kiusattiin, kun puolusti luontoa ja eläimiä. Hän ei lannistunut. Yhä vielä, 44-vuotiaana äitinä, haluaa olla heikomman puolella.
Hänelle susi on hän, ei se. Tasavertainen yksilö, eläin ravintoketjun huipulla kuten ihminen.
”Minulle riittää, että susi saa elää suden elämää.”
Takula antaisi luonnon ratkaista kannan koon. Hän ottaa esimerkin Italiasta. Pinta-ala Suomea pienempi, asukkaita 60 miljoonaa, susia noin kaksituhatta.
”Meillä susia voisi olla Italian määrä plus jotain.”
”Miksi se ei olisi mahdollista Suomessa, kun on se mahdollista Italiassa?”
Taimikon reunaan katetun lounaspaikan ylitse liihottaa merikotka, nuori tummapyrstöinen yksilö.
Petolinnullakin taitaa olla nälkä, saaliin katse silmissä.
Tärkeimmät lähteet: Heta Lähdesmäki: Susien paikat; Liisa Kaski: Myyttiset eläimet; Mervi Laaksonen: Susi; Outi Ratamäki: Luonto, kulttuuri ja yhteiskunta osana ihmisen ja eläimen suhdetta, kirjassa Ihmisten eläinkirja.