Kummitteleva raja: Pähkinäsaaren rauhan jakolinja vuodelta 1323 elää suomalaisissa yhä

Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Ruotsin kuningas Maunu Eerikinpoika oli seitsemänvuotias, hurjimmillaan keinuhevosen selässä. Hänestä ei vielä ollut rajoista päättämään ja rauhasta sopimaan. Holhoojahallituksen edusmiehet sen tekivät Novgorodin edustajien kanssa Pähkinäsaaren linnoituksessa Nevajoen niskalla Laatokan laidalla 12.8.1323.

Perinteisen tulkinnan mukaan Pähkinäsaaren rauhan raja kulki Raahen pohjoispuolelta Pattijoelta lähelle Pietaria olevaan Pähkinäsaareen. Kompassillisesti viilto oli vetäisty luoteesta kaakkoon. Siitä tuli ensimmäinen itärajamme, meidän ja ruotsalaisten. Suurin osa nykyistä Suomea jäi novgorodilaisten nautinta-alueeksi, Ruotsille jäi läntinen helmankulma.

Rauhaan päädyttiin, kun sotailu alkoi pahasti haitata verojen keräämistä ja kaupankäyntiä. Karjala jaettiin etupiireihin. Molempien osapuolten kauppamiehet saivat liikkua vapaasti Nevajoella ja Itämerellä. Vapaa liike koski myös Lyypekin ja Gotlannin kauppiaita.

Rajalla oli merkitystä vain verotuspussejaan puristeleville ja kaupankäyntiä vahtaaville vallanpitäjille. Korpirahvas tuskin edes tiesi rajasta, kalat eivät sen takia jääneet pyytämättä tai turkikset metsästämättä.

Rajalinjauksista on useita teorioita. Joidenkin historioitsijoiden mielestä niitä on ollut kaksi. Maastomerkkejä on vaikea tunnistaa, jos kohta löytääkään. Tarkimmin rajan linjaus tiedetään sen eteläisimmässä osassa.

Pyhäjoella sijaitsevan Hanhikiven arvellaan olleen rajan pohjoisin piste. Nyt se on myös rakentuvan ydinvoimalan sijoituspiste.

Etelässä Pähkinälinna, Osinovetski, tunnetaan Elämäntien lähtökohtana. Laatokalla kulkenut jäätie oli Leningradin ainoa huoltoreitti. Toisessa maailmansodassa sen kautta evakuoitiin piiritetystä kaupungista 800 000 ihmistä.

Pähkinäsaaren rauhan alkuperäinen sopimus on hävinnyt. Muutama myöhemmin, ilmeisesti muistinvaraisesti tehty versio on säilynyt. Niitä on tehty useammilla kielillä ja ne poikkeavat toisistaan.

Ollakseen rauhanraja, jonka alkuperäistä sopimusta ei ole löytynyt, eikä sen linjauksesta ole maastomerkintöjä juurikaan tallella, se oli pitkään voimassa, 272 vuotta. Täyssinän rauhan, 1595, jälkeen rajoja ryhdyttiin piirtämään karttoihin.

Suomen itärajaa on vuoden 1323 jälkeen muunneltu seitsemän kertaa, viimeksi 1947 Pariisin rauhansopimuksessa.

Pähkinäsaaren rauhan raja ei ole ollut voimassa yli 400 vuoteen, mutta se näyttäytyy edelleen myyttisellä tavalla. Raja löytyy yllättäen, kun erilaisista aiheista tehdään tutkimuksia ja tilastollisille eroille aletaan rajoja, jopa kallioperän mineraaliesiintymisistä, piirrellä.

Linnuntietä mitaten nykyisessä Suomessa rajaa on noin 450 kilometriä. Linnuntie on täsmällisin käytettävissä oleva linjaus, ja senkin tarkkuus riippuu vähän siitä, miten se lintu on lennellyt.

Ojakylän kyltti ohitettiin juuri, kohta ollaan Haapajärvellä. Tuntitolkulla on jo ajettu, eikä vieläkään olla edes maantieteellisessä puolivälissä. Haapajärvi on 1323-rajan Ruotsin puolella. Sieltä alkaa rajankäyntimme tuon autoa ajavan tiedustelu-upseerin koulutuksen saaneen työparin kanssa. Viikon kuluttua Mikkelissä selvinnee, mitä pääkoppaan on kertynyt.

 

Haapajärvi

Näillä lakeuksilla vanhalla mielikuvakartalla ei ole käyttöä. Latomeren, perusvaurauden monumentin, on aika tasinut. Peltoaavat ovat tallella, mutta enää vain jokunen apeutunut lato odottelee nurintuuppaamistaan.

Uutta ovat tuulivoimalat. Hotelli Haapajärvi on pariksi kuukaudeksi varattu puolalaisille tuulimiehille. Kaksi voimalaa on jo toiminnassa, seitsemälle on tilaa tehdyissä suunnitelmissa. Jos uuden ajan maisemaa haluaa ihailla, pitää katsetta nostaa ladonharjalta kahteensataan metriin.

Haapajärvelle on tultu monesta suunnasta: rannikolta, Keski-Suomesta, Savosta. Kiintymisidentiteetti on vähän hakusessa: pohjoispohjanmaalainen vaiko keskipohjanmaalainen? Ratkaisua helpottaa se, mistä päin sukulaisia löytyy. Vaikka täällä ouluisasti puhetta nuotitetaankin, niin oululaisilla on jo niin omanlaisensa sanasto, ettei heidän ymmärtämisestään enää Haapajärven tasalla aina voi mennä takuuseen.

Tiedossa ei ole, millaisiin kieliongelmiin hämäläiset törmäsivät, kun täällä aikoinaan erästivät. Jos nyt yleensä kehenkään törmäsivätkään.

 

Haapajärvisten uuden kauppakeskuksen nimi on Stoolperi. K. J. Ståhlbergin lapsuuskoti, sorkkarautatuomion alta selvinnyt, on pallokentän laidalla. Pähkinäsaaren rauhan rajaan liittyy muitakin presidentillisiä piirteitä. Kyösti Kallio oli Nivalasta ja se kolmas presidenttielementti on löytyvä Kangasniemeltä.

Riikka hanaa oluen ja esittää vastakysymyksen. ”Molemmilla on töitä, lapsilla hyvä koulu, harrastusmahdollisuudet erinomaiset. Mihin sinä muuttaisit?” En mihinkään, en aio vielä poistua edes pubista.

Monien talojen katoilta puuttuu antenni. Haapajärvi on vanhalestadiolaisten vahvaa reviiriä. Nettiä pystyy katselemaan ilman antennejakin.

Paavo M. Petäjä, Hiihtoliiton entinen puheenjohtaja ja yksi menestyneimmistä hiihtäjistämme, Mika Myllylä, ovat haapajärvisiä. Siis jonkinlainen suksimafian paikallissolu.

Valtuuston istuntosalissa on esillä Myllylän palkintokokoelma. Se on vaikuttava, näyttävä, hämmentävä. Sen kiiltoon heijastuu samanlainen surumielisyys, joka tarttuu asumattomien talojen tyhjää tuijottaviin ikkunoihin.

Täälläkin istuu huoltoaseman kahvion paikallisparlamentti, samat äijät vakiopaikoillaan. Puhemiehen tunnistaa vähäiselläkin kuuntelulla. Jos nämä ryvästymät verkottuisivat, niin saataisiin viimeinkin tietää, miten asiat oikeasti ovat. Tosin se ei olisi mikään tasa-arvoverkosto.

Ilmeistä on, että haapajärvisiltä puuttuu yksi ilmansuunta, koillinen. Sen tien suunta, joka novgorodilaisten puolelle Pyhännälle vie. Sille korpitaipaleelle täältä ei juurikaan asiaa ole.

Pyhäntä

Soiden ja erämaiden kätköihin salautunut Pyhäntä ei sittenkään ole ollut mikään vierasvoimilta suojattu seutukunta. Asutuksen tihentymistä hidastivat hävitysretket. Jotain pirstattavaa ja vohkittavaa täytyi olla, koska karjalaiset niin pitkästä matkasta tulivat ryöväilemään.

Pyhännän kautta kulkeva Oulun ja Iisalmen välinen tie valmistui 1785. Sitä tietä käyden venäläiset seurasivat keväthölseissä Oulua kohti vetäytyviä Sandelsin joukkoja 1808. Siinä joukossa resusi todennäköisesti myös ensimmäisen presidenttimme isoisä, vänrikki Fredrik Ståhlberg.

Suomen sodan tappiotilastot olivat huteria. Pyhäntäläisten kuolontilastot tarkentuivat 131 vuotta myöhemmin. Väkilukuun suhteutettuna talvi- ja jatkosodassa kaatuneiden pyhäntäläisten osuus on Suomen korkein, viisi prosenttia väestöstä.

Sankarihaudoilla iskee tuorekiukku. Meneillään oleva vääntö siitä, kuka edustaa ja omistaa aidon isänmaallisuuden, on niin syvältä, ettei käsi yllä. Se on samanlaista pöyhkeyttä kuin uskovien kilpailu siitä, kenellä on parempi mielikuvitusolento.

Niilo Ahonpää on ensimmäinen Pyhännän sankarihautaan saatettu. Hän kaatui 25-vuotiaana 12.12. 1939. Veljensä, 31-vuotias Einari kaatui 14.7. 1941.

Veljessarjan nuoremmista Erkki haavoittui 30.4.1943 ja Lauri 6.6.1944. Kotiväki ei tiennyt Laurin haavoittumisesta, eikä siitä, että hän joutui vielä rintamalle palaamaan. Äiti Helli-Maria luuli jo kolmannen poikansa menettäneen. Lauri kotiutui marraskuussa 1944. Äiti näki tulijan. ”Aave tulee, Lauri kulkee”, äiti hoki.

Sankarihaudoissa on kahdeksan muutakin Ahonpäätä, serkuksia Ahokylältä. Heidän tulevaisuutensa ei ole ollut minkään värinen viimeiseen 80 vuoteen. Pyhäntäläisten tulevaisuus on sen sijaan höyläpuun värinen. Suurimpien työnantajien joukossa on kolme puuhun ja rakentamiseen keskittynyttä yritystä.

Naulapyssy kimauttelee lyhyitä, mutta toistuvia sarjoja. Osumatarkkuus on täsmää, lopputulos voitokas, Ruotsiin lähtevä puinen elementtitalo valmistuu.

Tällä LappWallin linjalla tehdään töitä kolmessa vuorossa, kahdella muulla kahdessa vuorossa.

Suhteessa väkilukuun Pyhäntä on Suomen teollistunein kunta. Työttömyysprosentille on yksinkertainen selitys. Se kertoo niiden määrästä, jotka ovat kyvyttömiä tai haluttomia.

Hyvin itsetuntoinen näkemys on sekin, että kunnallispolitiikkaa tehdään täällä paljon sopuisammin kuin muissa ympäröivissä kunnissa. Asiaan saattaa vaikuttaa sekin, että 15 valtuustopaikasta 12 kuuluu keskustalle.

Kangasniemi

Kangasniemi maistuu jo sanana mäntypuhtaalta kesäpäivältä vetten partahilla. Muutenkin tuntuu, että täällä on kaikki vähän liiankin hyvin.

Rajankävijä voisi löytää jonkinlaisia eroavaisuuksia paikallisten viinakauppojen myyntitilastoista. Se vaan ei enää käy. Alko ei ilmoita myymäläkohtaisia tietoja. Kaiken maailman skribenteiltä on viety mahdollisuus kehitellä hataria johtopäätöksiään. Syynä saattaa tosin olla sekin, että varsinkin market-Alkojen tuleekin näyttää enemmän viinimyymälöiltä kuin Koskenkorvan jakelukeskuksilta.

Lukioiden paremmuusjärjestys on toistaiseksi julkista, mutta kuinka pitkälle silläkään tietämisellä pääsee. Kangasniemen lukio sijalla 331, Heinäveden lukio 372. Heinävesi on seuraavana kohde, mutta ei näistä lukiosijoituksista vielä saa eroja revittyä.

Kangasniemi on eteläistä Savoa. Murre on selvästi väänteistä, mutta ei niin sakeaa kuin pohjoiseen mentäessä. Tähän liudennukseen on vaikuttanut Keski-Suomen läheisyys. Pitkälle ohi Heinäveden on taivallettava ennen kuin vääntämiseen tulee vaikeammat kierteet ja kommunikaation tilannenopeus kasvaa.

Murresanasto kyllä hallitaan ja savolainen logiikka. Veneyrittäjä Seppo Lappalainen sanoo Puulaveden olevan Suomen neljänneksi suurin järvi. Siihen virallisista tilastoista poikkeavaan sijoitukseen päädytään, kun osataan ynnätä rantaviivan kilometrit. Kun mukaan lasketaan alueen kaikki 270 järveä ja lampea, lopputulema on yli 1 550 kilometriä. Luonnonvoimaisesti se tarkoittaa, että Kangasniemen väkiluku, noin 5 600, kolminkertaistuu kesäisin. Se tietää kylän raittien ruuhkautumista.

Presidentti P. E. Svinhufvudilla oli lyhyt mökkimatka, Luumäeltä Kangasniemen Ohensaloon Sarvikosken kartanoon. Torin infomökin iskulause varoittaa: ”Varaudu välittämiseen.”

Sellaista voi julistaa, kun tasalaatuisesti voidaan ja hyvinvointitietoja riittää jaettavaksi asti. Suomen kauneimmaksi kunnaksi mainittu, keskellä vähän kaikkea. Suomen viettäessä 100-vuotisjuhlaansa, Kangasniemi juhlii samalla 150 vuotisiaan.

Työmatkailussa pysytellään tiukasti omalla puolella rajaa. Pieksämäelle, Jyväskylään, Mikkeliin ja Joutsaan on lyhyet, joutuisat matkat. Kangasniemi oli vuoden alussa Etelä-Savon ainoa muuttovoittokunta. Tosin vain yhdellä hengellä, mutta kaikki lasketaan. Samalla tavalla kuin lasketaan Mikkelin Jukurien maalit, joilla on merkitystä kangasniemisten keskinäistunnoille. Samankaltainen merkitys on Oulun Kärpillä haapajärvisille.

 

Kangasniemellä on yksi herkistelypiste, yhden tunnetuimman suomalaisen runon, Nocturnen, kynäämispaikka. Eino Leino asui kesällä 1903 runoilija Otto Mannisen vieraana Rasinkankaan talossa, Hokan kylässä, kahdeksan kilometrin päässä kirkolta.

Kesä oli sateinen ja kylmä, heinäkuinen runo eheä ja sylilämpöinen, rakkaus Freya Schoultziin säleinä. Mannisen kotitalon paikalla tienvarressa on muistokivi.

Tällä maisemalla ei ole mitään tekemistä Einon runokuvien kanssa. Paltaniemestä hän oli ne mielteet kuljettanut vanamontuoksuisen ja kipeän kaipauksensa kaskisavuiksi. Ruotsin puolella kirjoitettu, mutta novgorodilaisen puolen tunnoilla.

Hiski Salomaakin oli täkäläisiä, mutta tiukemmin täällä on pidelty kiinni Mannisen ja puolisonsa kirjailija Anni Swanin kangasniemeläisyydestä. Otolla on muistomerkki vaimolleen nimetyssä puistossa.

Hokassa Manniselle löytyi uusiokäyttöä. Kun Oton isän Topiaksen kylään perustamaa koulua uhkasi lakkauttaminen, koulun nimi muutettiin 2012 Otto Mannisen kouluksi. Sitten oli mahdollista vedota jo kulttuuriperinnön säilyttämiseen. Se on toiminut. Toistaiseksi.

Heinävesi

Heinäveden seutukunta on Pähkinäsaaren rajan vesistörikkoisin. Teitä oli vähän, rautatietä ei metriäkään. Siitä aiheutui monenlaista hankaluutta ja hidastetta. Karvion kanava, se ensimmäinen, rakennettiin 1800-luvun lopulla, ja ne muut seitsemän 1900-luvun alussa.

Kansallismaisemaksi nimettyä Heinäveden reittiä saatettiin hehkuttaa Kappale kauneinta Suomea -sloganilla jo 1926. Hyvin se hokema on ajankulutusta kestänyt. Uitettaville tukkinipuille oli samantekevää, miten kauniissa maisemassa huilataan, kunhan läpi pääsee. Nyt on hiljaista, Suomen tärkein tukinuittoreitti hiipui yli 40 vuotta sitten. Varistaipaleen kanavanvartija Hannu Lind odottelee Ms Sergeitä. Valamosta on lähtenyt taipaleelle latvialaisten turisteeraajien joukko.

Kun kanavan laidalta siirtyy torille, keskelle kirkonkylää, Heinävesi menettää kanavoidun erityispiirteensä. Samat vaatteet rekissä, samat amppelit kukanmyyjällä, samaa metsäbarokkia tarjolla kuin missä muualla tahansa.

Torikahvilla matkamotivaation tulee notkahdus. Missä niiden rajaelon eroavaisuuksien oikein pitäisi näkyä?

 

Ensin tuli rautatie. Suomalaiset, jotka olivat kässehtineet omissa kyläkunnissaan, päätyivät hitaasti, mutta vääjäämättömästi tekemisiin niiden ”toisten” kanssa. Vastaavanlainen kulttuurirevähtymä koettiin 1944, kun yli 420 000 evakkoa asutettiin. Heillä oli vähän tavaraa muuttokuormissaan, mutta paljon aineetonta annettavaa.

Mikä olisi samankaltaistanut tienvarsien maisemaa ja asutuskeskuksien ilmettä niin kuin ABC-huoltoasemat, samat marketit samanlaisin kirjaintunnuksin, samat pankkien logot. Mitä kaikkea muuta niiden myötä on samankaltaistunut? Miten yhdestä kahvikupillisesta voi mennä näin kipeästi sekaisin?

Some-maailma ei ole enää henkinen revähtymä, vaan avomurtuma. Some ei tunnusta minkäänlaisia rajoja, mutta eivät sen avulla myöskään selviä vaikutukset: samankaltaistaako se, vaiko pirstaako todellisuuksia entistä pienemmiksi? Ne todelliset rauhanrajat, alati päivitettävät, kulkevat ihmisten välillä eikä niitä ole somen maisemiin linjattu.

 

Heinävedellä on Pohjoismaiden ainoat ortodoksiset luostarit: Valamon munkkiluostari ja Lintulan nunnaluostari. Niiden tänne sijoittumisella ei ole mitään tekemistä Pähkinäsaaren rajan kanssa, vaikka niin selvästi novgorilaisten puolella ovatkin.

Ryssänkirkoksi nimittelemisessä ymmärrettiin vain vierauden ilmansuunta, ei sisältöä. Sitä puhetta ei enää kuule, mutta edelleen luterilaiset kohtaamalla kohtaavat ortodoksisuuden ensimmäisiä kertoja.

Viisihenkinen perhe on valinnut Valamon käyntikohteekseen. Isä, joka koodaa ensimmäiseksi itsensä luterilaiseksi, haluaa tietää miten käyttäytyä oikein. Se on kunnioittavaa tiedustelua, mutta yksityiskohdissaan myös täyden outouden kohtaamisesta johtuvaa arkuutta.

”Ei”, hänelle sanotaan, ”hiljaisuus kello 21 ei tarkoita sitä, että teidän on sulkeuduttava hotellihuoneeseenne”.

Hiljaisuuden jälkeen saaren näkösuojasta irronnut piste kasvaa moottoriveneeksi. Se lähestyy kevein vanoin luostarin vierasvalkamaa. Perätuhdon tangossa leuhoo Venäjän lippu.

Mahtoivatko tietää, että se Juojärveen jämähtänyt siirtolohkare on Täyssinän rauhan, 1595, rajakivi, jonka ympärillä on hyvät muikkuapajat? Siitäkään ei ole suuremmalti huudeltu, että Täyssinän rajoja vedeltäessä ruotsalaiset huijasivat. Pähkinäsaaren rauhan rajan dokumentaatio oli niin olematonta, että ruotsalaiset saivat viekasteltua uuden linjan paljon pohjoisemmaksi kulkemaan.

Mies käy laiturikalalle, vaimo iltapalan laittoon. Ikiaikainen järjestely lienee sekin. Västäräkki valppailee. Se on laiturilla ainoa, joka ei saa liikettään pysähtymään. Ja sitten kuikka, kesäillan kaivattu, merkkaa reviirinsä rajoja. Siinä on kymmenien miljoonien vuosien kaiku. Mikään ei ole sitä huutoa myyttisempää.

Kaikki me oman reviirin tarvitsemme, kuka minkin kokoisen, eri tavoin mielletyn ja nyt niin usein huutelemalla puolustetun.

Savonlinna

Kyrönsalmen saarikiinteistön Olavinlinnan rakentaminen alkoi 542 vuotta sitten ilman rakennuslupaa. Tosin niitä ei kyseltykään. Voimassa olleessa Pähkinäsaaren rauhansopimuksessa kiellettiin linnoitusten rakentaminen Karjalaan. Novgorodilaisten mielestä saarikiinteistö tehtiin vieläpä heidän puolelleen.

Saihan sitä rutista, linna kuitenkin kylää kasvatti. Pähkinäsaaren rauhan rajalla väkivoimaistunut Savonlinna sai kaupunkioikeudet 1639. Uhkien suojaksi linnaa ei enää tarvita, talouden turvaksi ehdottomasti. Vuosi sitten oopperajuhlien aikaan kahden hengen huoneen hinta oli 800 euroa yö. Tuskin siinäkään hotellissa jäivät siivouskomerotkaan tyhjiksi. Ensimmäiset oopperajuhlat järjestettiin 1912, säännöllisesti linnassa on oopperoitu vuodesta 1967, siis myös aikasmonta yöpymistä.

Linnassa käy vuosittain noin 90 000 vierasta, vuosikierrossa se tarkoittaa 250 kävijää päivittäin. Näinhän ei voi laskea, kaikki käynnit pakkautavat kesän päiville. Sellaisille kuin tämäkin on, kun satamatorilla lörtsyä mussutamme ja risteilyn alkamista odottelemme.

Kovin vähän on sellaista apetta, jonka voisi suoramuistilla johonkin paikkakuntaan liittää. Kuopioon liittää kalakukot, Kainuuseen rönttöset, Lappeenrantaan atomit ja vedyt, Lemille särä, Savonlinnaan nämä lörtsyt. Eikö löydy paikallista spesiaalia, vai liika vaatimattomuusko sen tarjoamisen muualla estää? Täältä löytyy tosin Muikkuterassikin.

 

Savolaiset ovat sutinan aikaansaamisen mestareita, pelkäämättömiä kohtaajia.

Ei tässä mitään sutinaa yritetä, sen verran vain, että saisi vähän hipaista savolaisuutta.

Kerron naiselle terveisiä Pohjanmaalta ja hänen kasvoillaan välähtää ”tunnetaan, tunnetaan” -ilme. Hän on naimisissa pohjalaisen miehen kanssa. Avioliitto on innostumisen nopeuden ja jurahtamisen välisen kitkan hallintaa, eräänlainen nopeusrajoitusten noudattamiskysymys. Olisiko eroavaisuustarkkailu pitänyt keskittää rajalinjan eri päihin?

Vähäinenkin riittää väärinymmärykseen. Isoisä kyytii kolmea lastenlastaan.

Hän kysyy kävelykepistään. ”Onko se tiellä.” Savolaistunut on nopein. ”Keppi. On. Tiällä on.” Savolainen ei tajua mitään. Hämäläinen lapsenlapsi tuntee voimakasta sääliä. ”Tiellä. Ei, ei se ole tiellä.”

Savolaiset ovat Suomen aasialaisia.

Rajalinjalla nykyisten erilaisuusilmentymien perusjuuri on savolaisasutuksen leviäminen. Ekspansion huippukausi oli 1500-luvulla. Se liike tyssäsi 400 vuotta sitten, ja on nyt kääntynyt päinvastaiseksi. Pähkinäsaaren rajan koillispuolella muuttotappiokuntia on huomattavasti enemmän kuin on lounaan puolella.

Murteen ekspansio kyllä etenee. Savonlinnan Lidlissä teini-ikäiset tytöt puhuvat venäjää savon murteella. Sana serjoshno (oikeasti) vääntyy leveästi savolaiseksi serejoshnoksi. Hämmentävää.

Museon viittaharavasta selviää, että Pietariin on 371 km, Viipuriin 216 km, Helsinkiin 339 km ja Brysseliin, myöhempien pyhien aikojen tärkeyssuuntaan, 2 124 km. Mikkelistä ei ole mainintaa.

Yhden asian rohkenee äänettä vielä ajatella. Savolaiset ovat Suomen aasialaisia. He eivät voi sanoa, etteivät osaa taikka eivät tiedä, mutta selittämiseen he ovat kyvykkäitä.

Tämän jälkeen on viisasta lähteä karkuun ja suunnata Mikkeliin. Meillä on tiedossa täsmäkohde Porrassalmenkatu 32:ssa.

Mikkeli

Katumus töyssyttää matkalla Mikkeliin. Irvistelyyn pystyy kuka tahansa, historiaksi ajatteleminen vaatii taipumusta ihmettelyyn. Savolaisia tarvittiin sitomaan Itä- ja Pohjois-Suomen erämaita Ruotsin valtakuntaan. Myöhempien rajalinjauksien kannalta se oli onnistunut ekspansio. Meidän savut, meidän alue. Erämaat olivat laajat, eristäytyneisyys syvää.

Itä-Suomen, Pohjois-Pohjanmaan ja Lapin asukkaat ovat savolaisten uudisasukkaiden perikuntaa. Harvempi asutus vaikutti geeniperimään. Itä- ja pohjoispuolella geneettinen monipuolisuus on länsisuomalaisia pienempää. Se näkyy edelleen joidenkin sairauksien yleisyytenä. Miten se nykyisin vaikuttaa tapaan olla tässä maailmassa, on jo paljon kimurantimpi kysymys.

Vastausta Mikkelistä tuskin löytyy, mutta Porrassalmenkatu löytyy ydinkeskustasta helposti.

 

Ortodoksinen Savilahden pogosta, novgorodilainen kirkko- ja hallintopitäjä, siirtyi Pähkinäsaaren rauhassa Ruotsin hallintaan. Kirkollinen verotusmaksu järjestettiin seitsemän vuotta myöhemmin samalla tavalla kuin Hämeessä. Ensimmäiset asiat ensimmäiseksi. Uskonpuhdistus Suomessa alkoi runsaat 200 vuotta myöhemmin. Savilahden seutukunnasta alettiin puhua Mikkelinä sotilaspyhimys, arkkienkeli Mikaelin mukaan.

Niiltä ajoilta on peräisin tämä Porrassalmenkadun saartama Savilahden kivisakasti, Savon vanhimpana rakennuksena pidetty. Meille ei jäänyt mitään syynättävää, Mikael Agricola varmaankin tuossa sakastissa kävi tarkastusmatkallaan 1549.

Kalevankankaalla olemme ainoat tarkastusmatkalaiset. Komeat männiköt näillä Mannerheimin entisillä ratsastuspoluilla, mutta myös kovin hiljaiset. Marski ei ollut suksimiehiä, mutta eipä näillä kankailla silloin ollut valaistuja hiihtolatujakaan. Nyt on. Mahtoiko muistaa sitä toista Kalevankangasta Käthynsä kanssa täällä kevytravia keinuessaan?

Mikkeliläisillä on erityissuhde Mannerheimiin. Se ei johdu niinkään Päämajakaupungin roolista, vaan kaupunkilaisten henkilökohtaisista muistoista. Moni muistaa Mannerheimin nähneensä täällä Kalevankankaalla tai saaneensa jopa muutaman sanan vaihtaa Mikkelin torilla. Siitä syntyy vähintään rautalankainen lenkki historian ankkuriketjuun.

J. V. Snellman kirjoitteli kärttyisiä kirjeitä Kuopiossa muistaen mainita senkin, että jos näkee savolaisen työskentelevän, voi ymmärtää, mitä vireys tarkoittaa.

Sellaiset näkemykset on täällä paskapuheiksi jo aikoja sitten kuitattu. Tulevaisuuden ja tulostaseiden suhteen Mikkelissä ollaan hyvässä etukenossa eikä siihen pelkkä meinaaminen riitä.

Vauraantuminen kasvattaa vetovoimaa. Mikkelissä on eniten loma-asuntoja Suomessa. Eihän sekään mikään ihme ole viiden kuntaliitoksen jälkeen.

Pieni ihme on, miten varhaisessa vaiheessa Heinälahden Pulkkiset kauppaavat Mikkelin torilla avomaan uutta perunaa. Emäntä kehuu perunoiden ohella isäntänsä, jonka keksintöä hän pitää Nobel-palkinnon arvoisena. Joka kevät viritetään sähkövastikkeet muutamalle aarille. Lämmitetyssä maassa pottu saa hyvän lähdön.

Ihmiset eivät elä kohderyhmissä eivätkä tilastoissa.

Perspektiivillinen paikka keräillä matkaviikon pääotsikoita on Naisvuoren näköalatornin kahvio. Kesäneidit lupaavat yhden kupin hinnalla laskemattoman määrän santsikupillisia.

Ihmiset eivät elä kohderyhmissä eivätkä tilastoissa, eivät edes historiallisissa viiteryhmissään.

Teinit voivat omaksua aikansa roolimalleja, mutta ei kai aikainen savolainen tai pohjalainen saata historiallisia heimomalleja vasiten opetella ja käyttöönsä ottaa.

Ihmiset ovat mukavia ja vierasvaraluottavaisia riippumatta siitä, kummalla puolella rajaa heidän kanssaan höpöttelee.

”Maitovara”, neiti sanoo. Kyllä kiitos. Varan jättäminen kaikenlaisiin asioihin on järjellistä. Yliläikkyminen muuttuu niin helposti luulemiseksi.