Vallan itsenäiset
Jotta voi vastaanottaa kritiikkiä, on oltava käsitys omasta asemasta – ja se pätee myös mediaan.
Riippumattomuus on journalismin oma, autenttinen arvosammio, muotoili ohjaaja Susanna Kuparinen Kulttuuriykkösen haastattelussa (19.7.). Autonomisuus on keskeinen arvo myös toimittajien ammatillisessa itseymmärryksessä.
Vaikka journalistin ammatin itsenäisyys on verkkojulkaisemisen ja mediakilpailun myötä kaventunut, suomalaistoimittajat arvioivat 2010-luvulla politiikan, liike-elämän ja muiden instituutioiden vaikutuksen työhönsä vähäisiksi. Se on kansalaisille oikein hyvä uutinen.
Voimakas kertomus itsestä riippumattomana on kuitenkin medialle myös ongelma. Kuparisen sanoin suomalaista mediaa – kuten vallanpitäjiä laajemminkin – vaivaa kyvyttömyys käsitellä omaa asemaansa osana kansallista ”herrajärjestelmää”.
Jos ja kun omakuva rakentuu etäisyydelle valtaan, omasta vallankäytöstä on vaikea puhua. Riippumattomuuskertomuksen haastaminen herättää ”valtavaa kouristelua”.
Kuparisen ja Jari Hanskan Ylelle vuonna 2015 tekemän Porttikielto Poriin -dokumentin vastaanotto oli tästä hyvä esimerkki. Valtaa koskevien sisältökysymysten sijaan puhuttiin tekijöiden käytöksestä.
Jotta voi vastaanottaa kritiikkiä, on oltava Kuparisen sanoin käsitys omasta asemasta – ja se pätee myös mediaan.
Toimittajien selkäydinreaktio kritiikkiin on kommentoida, että kaikki on hyvin niin kauan kuin kritiikkiä tulee eri suunnista.
Kommentti on epä-älyllinen, mutta heijastaa uutismedian arkea. Kun Vallan virrat -hankkeessa tutkimme kilpailukykysopimusuutisointia, havaitsimme, että yleisin juttutyyppi on yhden lähteen ääneen päästävä uutinen, jonka nimesimme monologiksi.
Vaikka uutisjournalismilta odotetaan asioiden punnitsemista monelta kantilta, useampia lähteitä siteeraavat jutut ovat käytännössä ketjutettuja monologeja. Uutismedian arjessa demokraattinen vuoropuhelu siis usein kutistuu näennäisdialogiksi, jossa esitetään ensin yhden institutionaalisen valtapelurin puheenvuoro ja sitten toisen.
Muoto on niin vakiintunut, ettei kukaan kysy, miksi juuri nämä toimijat ja miksi eri medioissa lähes aina samat tahot. Niihin kysymyksiin vastaaminen edellyttäisi mediapäättäjiltä kykyä irtautua juhlapuheista ja keskustella paikastaan herrajärjestelmässä – myös yleisöjensä kanssa.
Kirjoittaja on mediatutkija ja sukupuolentutkimuksen professori.