Kanava: Metsänkasvua voi lisätä 50 miljoonalla kuutiolla, metsäteollisuus uskoo – Edessä voi silti olla taantuvan metsätalouden aika

Vaikka metsä on uusiutuva luonnonvara, se on myös rajallinen luonnonvara, kirjoittaa filosofian tohtori Pasi Reunanen Kanava-lehdessä. 

hakkuut
Teksti
Pasi Reunanen

Tämä on ilmaisnäyte SK:n maksullisesta sisällöstä

Metsältä otettiin lainaa sen tulevaisuudessa lisääntyvää kasvua vastaan. Vaikka metsä on uusiutuva luonnonvara, se on myös rajallinen luonnonvara, kirjoittaa filosofian tohtori Pasi Reunanen Kanava-lehden numerossa 7/2021. Suomen Kuvalehti julkaisee Kanavassa aiemmin julkaistuja tekstejä verkossa.

 

Suomessa on meneillään biotuotetehdasboomi. Uusia tehtaita suunnitellaan monille paikkakunnille korvaamaan vanhoja laitoksia tai toimivan laitoksen tuotantoa laajennetaan. Investointi-intoa tuntuvat hillitsevän ainoastaan Euroopan unionin ilmastopolitiikka, ympäristölupaviranomaiset ja korkein hallinto-oikeus, ei raaka-aineen riittävyyden pitkän ajan odote.

Metsäteollisuuden tehdasinvestointien yhteydessä kysytään aina, riittävätkö metsäteollisuudesta vientituloja nostavan Suomen metsävarat täyttämään kasvavaa puuraaka-aineen kysyntää. Jos maamme johtavilta metsäntutkijoilta kysytään, vastaus on epäröimättä: kyllä riittää ja ylikin jää. Metsänkasvuennätykset menevät rikki Suomessa joka vuosi kasvavista metsänhakkuista huolimatta, eikä vielä ole saavutettu edes kipukynnystä.

Nykykeskustelu metsien riittävyydestä muistuttaa 1960-luvun kiivaita metsäpolitiikan vuosia, jolloin toinen toistaan kunnianhimoisemmat tehometsäohjelmat ajettiin läpi tukemaan metsäteollisuuden tehdashankkeita. Metsäntutkijoiden mallilaskelmat osoittivat silloinkin, että metsiä riitti kaikille tehtaille.

Tänään joidenkin metsäntutkijoiden näkemys on, että Suomessa vuotuista metsänkasvua voidaan kiihdyttää nykyisestä runsaasta sadasta miljoonasta kuutiometristä jopa 150 miljoonaan. Metsän kasvua voidaan saada puolet lisää. Toisen arvion mukaan puuston kokonaistilavuus on nostettavissa puuntuotantoalueilla tehokkaan metsänhoidon avulla nykyisestä noin 2,5 miljardista kuutiometristä yli kolmeen miljardiin vuoteen 2045 mennessä. Siis 20 prosenttia lisää puuta Suomen metsiin 25 vuodessa nykyisen metsänhoidon menetelmillä.

Suomen metsien kasvun miljoona- ja miljardiloikat kuulostavat yllättäviltä kun tietää, että edelliseen metsänkasvun lisäämiseen 50 miljoonalla kuutiometrillä vuodessa kului 60 vuotta. Odotettu puuston kokonaistilavuuden lisäys on samaa luokkaa kuin edellisen neljännesvuosisadan aikana, jolloin metsiä jo hoidettiin yhtä tehokkaasti kuin nykyään.

Jyväskylän kesässä vuonna 1970 metsänhoitaja Veli-Matti Kauhanen mainosti, että metsät kasvoivat Suomessa uutta puuta yhtenä kesäpäivänä miljoona kuutiota päivässä: ”Siis joka päivä miljoona mottia uutta vihreyden lahjaa.” Mutta sitä voitiin saada enemmänkin, jos metsät saatetaan täyteen tuottokuntoon, lupaili Kauhanen.

Kasvavatko Suomen metsät tulevaisuudessa useita miljoonia kuutiometrejä kesäpäivässä on arvoitus. Ratkaiseva kysymys kuuluu, kuten vuosikymmeniä aikaisemminkin, miten puu saadaan kasvamaan nopeammin, metsä tuottamaan enemmän ja kuinka laajentaa tuotantopinta-alaa.

Metsältä otettiin lainaa sen tulevaisuudessa lisääntyvää kasvua vastaan.

Suomen metsätalouden käytössä olevien metsien (noin 21 miljoonaa hehtaaria) nykyinen ennätyskasvu on 60 vuotta sitten tehtyjen metsäpoliittisten linjanvetojen tulosta. Epätietoisuus puuraaka-aineen riittävyydestä ajoi metsätalouden vaikeaan tilanteeseen. Tehdasinvestoinnit oli tehty, mutta lähitulevaisuudessa tehtaita odotti puupula. Jotain oli tehtävä Suomen puuntuotantopotentiaalin kasvattamiseksi, sillä tehtaita ei kannattanut ajaa puoliteholla.

Metsänkasvatukseen tähtäävät tehostamis- ja rahoitusohjelmat olivat ratkaisu särkyneen tasapainotilan palauttamiseksi. Tämän päivän metsänkasvuennätykset ovat monelta osin kahden metsäntutkijan ja vaikuttajan määrätietoisen toiminnan tulosta. Kohenevat metsävarat ovat Olavi Huikarin ja Kullervo Kuuselan elämäntyö, ja nyt korjataan heidän puusatoaan.

1960-luvun metsäpolitiikka oli suonenisku Suomen metsille ja jättiharppaus Suomen metsätalouden muodonmuutokseen luonnonmukaisesta metsänhoidosta viljelymetsätalouteen – peruuttamattomasti.

Olavi Huikari laski perustan suometsätaloudelle 1950-luvulla tekemillään laajoilla kenttätutkimuksilla eri puolilla Suomea. Huikari tutki suometsien puuntuotantoa lisääviä menetelmiä, ojien optimaalista syvyyttä ja sarkaleveyttä sekä metsänlannoitusta.

Hän kehitti määrätietoisesti koneellista metsänojitusta. Suometsissä oli Suomen puuntuotannon tulevaisuus. Huikarin tutkimusten ansiosta soiden otto metsätalouteen alkoi kasvaa jo 1950-luvun lopulla, mutta vasta Kullervo Kuuselan MERA-ohjelmissa soiden ojittamisesta puuntuotantoon tuli puunjalostusteollisuuden elinehto.

Kuusela kehitti opin edistyvästä metsätaloudesta, jossa silloisissa oloissa vuotuisen metsänkasvun ylittäneitä hakkuita voitiin huoletta tehdä edellyttäen, että vajaatuottoiset, metsän kasvatukselle sopivat alueet uudistetaan ja viljellään nopeasti sekä samalla luodaan uutta kasvullista metsämaata ottamalla suot metsätalou- den piiriin. Kuuselan opissa metsältä otettiin lainaa sen tulevaisuudessa lisääntyvää kasvua vastaan, ja siksi puupääomaa voitiin hakata ennakkoon.

Huikarin–Kuuselan linjan ansiosta Suomen puuntuotantoon käytettävän maan pinta-ala kasvoi miljoonilla hehtaareilla pääosin suometsien ansioista. Samalla metsänkäsittelyperiaatteet uusittiin kokonaan.

Matokuuri oli raju: kaivinkoneet vetivät soihin ja kankaille uria maailmanennätysvauhtia, metsät avohakattiin, maat muokattiin ja valiotaimia istutettiin. Uusien valiopuusukupolvien kasvua vauhditettiin lannoittamalla puuntuotantoalueet.

Valtio tuki avokätisesti metsänparannustoimintaa, josta tuli aluepolitiikan väline ja tulonsiirtokanava yksityisille puuntuottajille. Metsien luontainen uudistuminen jäi sivuraiteelle.

 

Puumäärä Suomen metsissä on nykyään virallisten arvioiden mukaan suurempi kuin koskaan tilastoidun historian aikana. Nykyinen kasvusuunta jatkuu yhä jonkin aikaa toteutetun suursavotan ansiosta, mutta miten  kasvua voidaan kiihdyttää tulevaisuudessa, kun suot, ikäloput metsät ja ränsistyneet lepikot on jo otettu puuntuotantoalueiksi ja metsiä lannoitetaan kuin viljapeltoja?

Metsäntutkijoilla ei ole esittää uusia innovaatioita lisätä puuntuotantoa. Tarjolla ovat aikaisempien tuotanto-ohjelmien konstit: on ryhdyttävä ripeästi rästitöihin taimikoissa ja nuorissa metsissä ja tehostettava metsänhoitoa. Metsänpuutostautiin määrätään Suomessa aina samat mutta entistä vahvemmat lääkkeet.

Miljoonaloikkaa voi tuskin saavuttaa pelkästään metsänhoitoa tehostamalla, vaan metsätaloutta on edistettävä korjaamalla vanhoja menetelmiä. Vaihtoehtoja puubiomassan lisäämiseksi on käytännössä kolme: 1) puut yhteyttävät hiilidioksidia tehokkaammin biomassaksi, 2) metsänhoitomenetelmiä arvioidaan uudestaan ja 3) puuntuotantoon käytettävää pinta-alaa kasvatetaan nykyisestä.

Metsäpuiden jalostusta on Suomessa harjoitettu määrätietoisesti 1950-luvulta lähtien, jolloin piskuinen iskuryhmä miehiä kiersi Suomen metsät etsimässä valiopuita metsänjalostukseen. Parhaiden puiden vartteista kasvatettiin emopuut, ja niiden siemenistä tuotettiin taimitarhoilla laatutaimia. Ihanneyksilöitä risteyttämällä tavoiteltiin kontrolloidusti kasvuhyötyjä ja haluttiin parantaa puiden laatuominaisuuksia.

Ponnisteluista huolimatta jalostushyöty on puulajista riippuen jäänyt muutamaan kymmeneen prosenttiin. Entistä nopeammin kasvavien puiden jalostus vaikuttaa epävarmalta. Puiden yhteyttämistehokkuutta voidaan yrittää peukaloida laboratorio-oloissa käyttämällä geeniteknologiaa.

Metsäpuiden perinteinen valintajalostustyö on osoittanut, että laboratorioissa ja taimitarhoilla menestyvät taimet eivät läheskään aina pärjää maasto-oloissa, mistä johtuen geenimanipulaatio ei välttämättä ratkaise puiden nopean kasvun ongelmaa. Jalostamalla ei voi ennakoida muuttuvan ilmaston ja säätilojen vaihteluista aiheutuvia kasvua hidastavia tekijöitä.

Metsäpuun yhteyttämiskyky ja kasvu on monimutkainen perintötekijöiden ja ympäristön yhteispeli, jossa ei saavuteta pikavoittoja. Vaihtoehtona on nopeakasvuisten ulkomaisten puulajien kasvattaminen Suomen puuntuotantoalueilla, mikä on vastoin tämänhetkisiä suosituksia.

Suomen metsäntutkimuksen yksi painopisteala on puunkasvatus- ja korjuumenetelmien kehittäminen. Hyvän metsänhoidon käytännöt ja ohjeet perustuvat vuosikymmenten tarkkoihin maastokokeisiin ja mallilaskelmiin, joissa on selvitetty puiden optimaaliset kasvatusolot erilaisissa ympäristöissä.

Taimikon perustamista ja hoitoa ja puuston kasvatustiheyksiä ja uudistushakkuuajankohtia laskettaessa on otettu huomioon teollisuuden puuntarve ja metsänomistajan kantorahatulot kiertoajan yli laskettuna. Metsänhoidon kannattavuus ei riipu pelkästään metsämaan maksimaalisesta puuntuottokyvystä, vaan myös mallilaskelmissa käytetystä korkokannasta ja arvioidusta puun hinnasta.

Vallitsevien metsänkasvatusohjeiden noudattaminen ei välttämättä riitä lisäämään kasvua tarpeeksi. Voidaanko optimaalisia kiertoaikalaskuja ja harvennusmalleja sorvata niin, että metsän kasvu ja puumäärä metsähehtaarilla palvelevat paremmin miljoonatavoitetta?

Kasvuhyötyjä voi olla saatavissa rukkaamalla metsänhoito-ohjeita niin, että metsää kasvatetaan tiheämpänä kuin nykyään, valitaan kasvatettavat puulajit harvennushakkuissa tarkemmin ja puututaan taimikoiden ja nuorten metsien hoitotapoihin. Uudistushakkuut kielletään parhaan kasvuvaiheen metsissä ja annetaan puuston vanheta.

Suotuisat kesälämpötilat ja kosteusolot sekä pidempi kasvukausi ovat taivaan lahja puuntuottajalle, mikäli ilmastonmuutos ei tuo metsänterveyshuolia, kiusallisia metsätuholaisia ja sienitauteja tai toistuvia myrskytuhoja ja metsäpaloja mukanaan. Odottamattomat ekologiset tekijät, joihin metsänhoidolla ei voi vaikuttaa, saattavat pilata metsäteollisuuden 50 miljoonan lisäkuution haaveet.

Puuntuotantoon käytettävän nettopinta-alan lisääminen on valtakunnallinen maankäyttökysymys. Puutalouden pinta-ala typistyy vuosittain, kun metsää muutetaan asuin- ja tiealueiksi ja pelloiksi. Tuulivoimapuistot huoltoteineen ja johtokäytävineen pirstovat metsiä entisestään. Luonnonsuojelu kilpailee teho-ohjelmien lihottamista metsistä, joita siirretään pois metsätalouskäytöstä.

Metsätaloudelle ojitettiin yli puolet Suomen suopinta-alasta, mutta soista ei riitä enää alueita metsänkasvatukseen. Soiden uudisojitukset loppuivat jo vuosituhannen vaihteessa.

Käytännössä myös surkeimmat joutomaista ojituksin ja lannoittamalla kitumaiksi siirtyneet suomaat ja entiset turvetuotantoalueet on laskettava pois taloudellisesti järkevästä puuntuotantopinta-alasta. Niiden kasvuolojen parantamisyritys on julkisten tukirahojen haaskausta, eikä puustojen merkittävästä kasvunlisäyksestä ole takeita.

Metsäpinta-alan lisääminen peltoja, entisiä hiekkakuoppia tai muita hylättyjä joutoalueita metsittämällä ei lisää metsäpinta-alaa tarpeeksi, jos tavoitteeksi asetetaan merkittävä metsäpinta-alan lisääminen nykyisestä.

Metsätalous aiheuttaa itse metsäkatoa vetämällä metsäautoteitä parhaisiin metsiin ja perustamalla lanssipaikkoja hakkuutyömaille. Suurempi metsäala menetetään tilapäisesti ensiharvennusmetsissä, joissa metsäkoneen korjuu-urat haukkaavat huomattavan osan tuottavan talousmetsän pinta-alasta.

Tehokkaaseen metsänkasvatukseen kelvollisen maapinta-alan lisääminen ei näytä Suomessa mahdolliselta, ja siksi metsän vuotuinen lisäkasvu on irrotettava nykyisistä, parhaiten tuottavista talousmetsistä. Vaihtoehtona on kasvattaa tuotantopinta-alaa Suomen rajojen ulkopuolella ja lisätä raakapuun tuontia ulkomailta.

 

Nykyisestä metsätalousmaasta noin kolmannes on soita tai turvemaita. Vaikka suometsätutkijat tiesivät jo vanhastaan puiden kasvuolojen parantuvan lannoittamalla, metsänlannoitusta ei käytetty laaja-alaisesti metsänkasvatuksessa ennen 1960-luvun puoliväliä.

Kun lannoitteet otettiin voimaperäiseen puuntuotanto-ohjelmaan, niiden käyttö metsissä kasvoi räjähdysmäisesti. Kymmenessä vuodessa noustiin vuositasolla melkein nollasta lähes 250 000 metsänlannoitushehtaariin.

Öljykriisi taltutti lannoitusinnon, ja lannoitettujen hehtaarien määrä putosi nopeasti alle puoleen huippuvuosista. Lannoitteiden vesistövaikutuksista noussut skandaali romahdutti lannoitusmäärät liki nollaan 1990-luvun alkuvuosina. Niistä vuosista metsänlannoituksen suosio on noussut maltillisesti. Viime vuosina Suomessa metsänkasvua vauhditettiin lannoittamalla runsaat 30 000 hehtaaria vuodessa.

On esitetty, että kasvutavoitteiden saavuttamiseksi talousmetsien kasvatuslannoitus pitäisi viisinkertaistaa. Se merkitsisi paluuta lannoituksen 1970-luvun suuruuden päiviin.

Suometsiin levitettävän maaperästä kaivannaisina louhittavan fosforin ja kaliumin sekä erityisesti runsaasti energiaa vievällä Haber-Bosch-menetelmällä valmistetun typpilannoitteen laaja yleiskäyttö metsämaiden lannoitteena on ilmaston- ja vesistönsuojelusyistä kyseenalaista. Lämpölaitosten tuhkajätteen pidäkkeetön levittäminen suometsiin ei myöskään ole ympäristöystävällistä metsänkasvatusta siitäkään huolimatta, että lannoitteiden levitysmäärät ovat kohtuullisia ja lannoitusta tehdään harvoin samalla paikalla.

Lannoitusmetsänhoidon nostaminen metsänkasvatuksessa etualalle liittyy pääasiassa metsien hiilitasepolitiikkaan, jolla yhteiskunnan hiilipäästöjä halutaan sitoa metsänkasvuun. Suometsien tuhkalannoitus on yhteinen nimittäjä Euroopan unionin maankäyttösektorin ilmastotavoitteille, metsänkasvatukselle ja tuhkajätteen kierrätykselle. Kaikki pyrkimykset ovat laajasti hyväksyttyjä ympäristötavoitteita.

Huoli metsänlannoituksen vesistövaikutuksista ei silti ole kadonnut minnekään, vaikka vesistöpäästöjä on yritetty korjata vuosikymmenet. Tilastokeskuksen tietojen mukaan metsätaloudessa käytettävien kasvinsuojeluaineiden kokonaismyyntimäärä on lähes kolminkertainen maatalouden torjunta-ainetarpeeseen verrattuna. Yllättävän tiedon taustalla on metsätuhojen torjuntalaki, joka velvoittaa torjumaan juurikääpää metsätöissä. Se on nostanut kasvinsuojelun tarvetta metsissä.

Valtaosa myynnissä olevista torjunta-aineista on valmisteita, joita levitetään puiden kantoihin niitä kaadettaessa. Taimikoissa ja uudistusaloilla sitä vastoin torjutaan taimien kasvua haittaavia heiniä ja vesakkoa kiistanalaisella glyfosaatilla. Alkuvuodesta 2021 on myönnetty metsitystukea joutoalueiden, pakettipeltojen ja toiminnan lopettaneiden turvetuotantoalueiden metsitykseen. Hylättyjen mutta perusteellisesti lannoitettujen pakettipeltojen metsitys lisää glyfosaatin käyttöä.

1970-luvun vesakkomyrkkypäivien tasoa tuskin saavutetaan, mutta haitallisiksi todettujen kemikaalien levittäminen luontoon on aina myös ympäristönsuojelukysymys.

Vaikka metsä on uusiutuva luonnonvara, se on myös rajallinen luonnonvara.

Suomessa metsienkäytön tehostamisohjelmia tarkastellaan aina puunjalostusteollisuuden lähtökohdista. Metsäteollisuus asettaa tavoiteraamin, ja metsäntutkijat laskevat, millä metsänkäytön edellytyksillä tavoite saavutetaan.

Kuopioon Kallaveden rantaan suunniteltu sellutehdashanke ei kaatunut raaka-aineen riittävyyteen. Se torpattiin tehtaan vesistövaikutuksiin vedoten. Perämerellä Kemin tehtaan rakennuslupa ei kompastunut vesistövaikutuksiin, eikä tehtaan puuhuoltokaan noussut investointipäätöksen esteeksi. Pohjois-Pohjanmaan ja Peräpohjolan suometsien varaan Kemin tehtaan tuotantoa voi tuskin laskea, eivätkä pakettipeltojen ja hylättyjen turvetuotantoalueiden puufarmit mitenkään riitä turvamaan tehtaan puunsaantia.

Kun suo-Suomen hakkuurästit on syöty, raaka-ainetta on tuotava laivoilla kauempaa. Uuden gigasellutehtaan puunhankinta-alueen rajat piirretään Itämeren rantojen mukaan. Metsäteollisuus kilpailee Itämeren alueen puuvaroista energiateollisuuden kanssa, jonka raaka-ainetta pienpuu myös on.

Kiinnostava kysymys on, kuinka suuri osa tehtaan puuhuollosta on vastaisuudessa tuontiraaka-aineen varassa. Metsäteollisuuden kohtalonkysymys on, miten metsätase – metsän kasvun ja poistuman erotus – säilyy tasolla, joka takaa kannattavan toimintaympäristön.

Kisa puuraaka-aineesta johtaa tehtaiden puuhuollon uudelleenjärjestelyyn, ja huonoimmassa tapauksessa kilpailu niukasta raaka-aineesta sulkee tehtaita.

Kemissä Metsä Groupin suursellutehtaan perustamispäätöstä seurasi Stora Enson sellutehtaan sulkemispäätös siitäkin huolimatta, että sellun maailmanmarkkinanäkymät olivat hyvät. Perämeren rannikolla hyvien liikenneyhteyksien päässä sijaitsevan, metsäteollisuuden lippulaivatuotetta valmistavan sellutehtaan sulkeminen on näkyvä oire kiristyvästä kilpailusta.

Virallisesti Veitsiluodon paperi- ja sellutehtaan alasajon peruste oli liiketaloudellinen, mutta epävarmuus riittävän ja edullisen raaka-aineen saannista painoi vaa’assa. Rauman jättisaha tulee aiheuttamaan Varsinais-Suomessa markkinahäiriön tukkikauppaan. Ulkomaankauppaa harjoittavien pienten ja keskikokoisten sahojen on pakko luovuttaa markkinaosuutta suurteollisuudelle.

Tehtaiden puuhuollon edellyttämää raaka-ainepohjaa ei voi loputtomasti lisätä, ja tämä johtaa pakosta nollasummapeliin, jossa heikomman on väistyttävä. Suomen metsäpolitiikassa on yksi tosiasia unohtunut: vaikka metsä on uusiutuva luonnonvara, se on myös rajallinen luonnonvara.

 

Suomen puuntuotannon tehostamisohjelmat käynnistettiin 1960-luvulla tilanteessa, jossa metsät olivat retuperällä. Kaskitalouden, lepikoiksi harsittujen metsien ja sotametsätalouden jäljet näkyivät tilastoissa. Kasvunsa lopettaneita metsiä oli liikaa. Lapin metsiä hakattiin enemmän kuin ne kasvoivat, ja alueiden metsityksessä törmättiin vakaviin ongelmiin.

Suomen metsät olivat huonossa tuotantokunnossa, ja niiden kehnoa tilaa lähdettiin korjaamaan takamatkalta.

Nykyiset kasvuennätykset johtuvat osittain tämän takamatkan kuromisesta umpeen. Uudet lisäkasvuluvut on irrotettava metsistä, joita hoidetaan jo tehokkaimmalla mahdollisella tavalla.  Metsätalous on viritetty Suomessa tehokkaaksi tuotantokoneeksi. Siksi tuntuu toiveajattelulta otaksua, että metsätaloutta kirittämällä vanhoin konstein voisi kasvattaa toiminnan volyymiä niin merkittävästi kuin on annettu ymmärtää.

Metsänkäytön tehostamisohjelmien tavoitteita ei ole koskaan aikaisemminkaan saavutettu täysimääräisesti. Suurin este ennätysten tiellä on ollut suomalainen metsänomistaja. Avokätisestä julkisesta tuesta ja tuputtavasta informaatio-ohjauksesta huolimatta pienmetsänomistaja ei metsänhoito-oppeja noudata, metsänhoitotyöt tehdään liian myöhään tai ne jäävät tekemättä.

Kaupungissa asuva nuori, koulutettu naismetsänomistaja ja jämähtänyt perikunta ovat nousseet uusina kantoina metsätalouden kaskeen. Monia metsänomistajia kiinnostavat enemmän metsien pehmeät arvot kuin metsätulo.

”Tottelematon talonpoika” on ikiaikainen pulma teollisuuden äänitorville. Kullervo Kuusela hämmästeli yksityisen metsänomistajan haluttomuutta myydä puuta tehtaalle. Korjatakseen tilannetta ja saadakseen laskelmansa täsmäämään hän ehdotti lainmukaista metsänhoitopakkoa.

Suomen yksityismetsälainsäädäntö puki vuosikausia metsänomistajan pakkopaitaan ja opasti noudattamaan epämieluisiakin metsänhoitotapoja. Nyt lainsäädännön tuuli on kääntynyt, ja metsänomistajalle on suotu vapaus päättää metsiensä kohtalosta ja hoidosta – ainakin paperilla.

Mikä on metsänkasvun absoluuttinen yläraja Suomessa, jos kaikkia metsän puita hoidetaan maksimaalinen metsänkasvu tähtäimessä? Maan tuottokyvyllä on katto, jonka yli pohjoisen havumetsävyöhykkeen metsien kasvua ja puuntuotantoa ei voi lisätä enää millään keinolla.

Katto tulee vastaan jo ennen teoreettista puuntuotannon haamurajaa. Sosiaaliset ja kulttuuriset tekijät sekä ympäristö asettavat reunaehdot metsätaloudelle.

Kun metsien kyky tuottaa raaka-ainetta metsäteollisuudelle saavuttaa lakipisteen, tehtaiden tuotantoa voidaan kasvattaa vain tuotantoprosesseja tehostamalla ja uusia, raaka-ainetta säästäviä tuotteita kehittämällä. Metsänhoitaja Kauhasen ennuste ”vihreyden lahjasta” toteutui, mutta osoittautuuko nykyisten tutkijoiden ennuste kesäiseksi pilvilinnaksi?

Edessä voi olla taantuvan metsätalouden aikakausi. Suometsätaloudessa siihen ollaan jo siirtymässä. Metsäteollisuuden hallitun siirtämisen uuteen aikaan pitäisi olla metsäpolitiikan päämäärä jo nyt.

 

Kirjoittaja Pasi Reunanen on filosofian tohtori. Teksti on ensi kertaa julkaistu Kanavassa 7/2021. Kanavan voit tilata täältä. Suomen Kuvalehti ja Kanava kuuluvat samaan mediaperheeseen Otavamediassa ja niillä on yhteinen päätoimittaja.