Kanava: ”Kekkonen häärää kulissien takana hallitusta vastaan” – Pääministerin sihteeri piti kirjaa, kun vuoden 1958 yöpakkaset iskivät
Ahti M. Salonen toimi yöpakkaskriisin aikana pääministeri K.A. Fagerholmin poliittisena sihteerinä. Helmikuussa 1992 hän luovutti muistiinpanonsa historiantutkija Hannu Rautkalliolle. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin Rautkallio kaivoi mustakantisen vihon uudelleen esiin.
Teksti on julkaistu alun perin Kanava-lehden numerossa 7/2022. Suomen Kuvalehti julkaisee Kanavassa aiemmin julkaistuja tekstejä verkossa.
Vuoden 1958 yöpakkaskriisin ulkoisia taustoja, kulkua ja tarkoitusta on selvitetty mitä erilaisimmista kotimaisista ja ulkomaisista lähtökohdista. Presidentti oli nimittänyt 29.8. näennäisen vastentahtoisesti peräti 145 eduskuntapaikkaan nojanneen K.-A. Fagerholmin hallituksen. Se kaatui kolme kuukautta myöhemmin maalaisliittolaisten ministerien eroon.
Noina kriittisinä kuukausina pääministerin poliittinen sihteeri Ahti M. Salonen teki päivittäin muistiinpanoja hallituksen työstä ja sisäisistä mielialoista. Niiden rauhallinen sävy poikkeaa hätkähdyttävästi hallituksen kohtaloa koskeneista ajankohtaisista spekulaatioista.
Fagerholm kuvaili itse kolmatta hallitustaan parhaakseen. Se oli yhteistyöhaluinen ja yhteistyö oli erinomaista.
Pääministerin sihteerin kirjaukset syyskuulta osoittavat hallituksen keskittyneen ilman ulkoisia paineita päivittäisiin rutiineihin. Niihin ei tullut olennaisia muutoksia lokakuussakaan. Neuvostoliiton suurlähettilään Viktor Lebedevin yllättävä poistuminen Helsingistä ilman protokollan mukaista käyntiä ulkoministeri Johannes Virolaisen luona ei näytä aiheuttaneen hallituksessa juuri reaktioita.
Ulkoasianhallinnossa sentään reagoitiin. Suurlähettiläs Jorma Vanamo oli pyytänyt pääministerin tapaamista 28. lokakuuta, mutta sen sisältöä ei paljastettu.
Marraskuulle tultaessa maalaisliiton ministerien hermostuneisuus oli kuitenkin jo näkyvää. Siihen asti he olivat pitäneet sisällään suoraan tasavallan huipulta tulleen painostuksen.
Virolainen kertoo maalaisliittolaisten ministerien olleen jo 3.10. ”käskynjaolla”. Presidentti Kekkonen oli sanonut heidän antaneen ”väärän kuvan presidentin asenteesta tähän hallitukseen nähden”.
Sdp:n ja maalaisliiton eduskuntaryhmien kriisiryhmä kokoontui 6.11. Kesärannassa.
Sosiaalidemokraateista paikalla olivat kansanedustajat Olavi Lindblom, Kaarlo Pitsinki, Kalervo Haapasalo, Veikko Helle, Sulo Torstila ja Arvo Tuominen, ja lisäksi mukana oli kaksi eduskuntaryhmän avustajaa. Maalaisliitosta osallistuivat kansanedustajat Antti Kukkonen, Urho Kähönen, Nestori Kaasalainen, Kalle Kämäräinen, Esa Timonen, Esu Niemelä, Arvo Pentti ja Tahvo Rönkkö. Ahti M. Salonen oli paikalla pääministerin pyynnöstä.
Paikallaolijoista Lindblom ja Kähönen olivat ministereitä. Osallistuneet maalaisliittolaiset olivat hallitukselle lojaaleja. Jos he tiesivät, että kulisseissa hallituksen kaato oli jo aloitettu, heidän asenteisiinsa se ei näyttänyt vaikuttaneen. Olihan Virolainen lähettänyt presidentille juuri silloin suorastaan epätoivoisen kirjeen.
Presidentin vastaus ei jättänyt vaihtoehtoja sille, että hallituksen oli erottava ulkopoliittisista syistä. Vastoin presidentin vaatimusta paikalla olleet maalaisliittolaiset kansanedustajat kuitenkin tukivat hallitusta.
Kesärannan kokous päätyi Salosen mukaan sopuisasti: ”Kriitillinen aika, sovinnollinen henki tarpeen. Hallituksen takana seistään. Ulkopoliittiseen painostukseen ei taivuta. Uusi, kaikki hallituspuolueet käsittävä ’tupailta’ Smolnassa 18.11.58”.
Tasavalta toimi noina kriittisinä viikkoina kuin kahdella vastakkaisella näyttämöllä. Hallitus ei ollut vapaaehtoisesti eroamassa, mutta taustalla valmisteltiin sen kaatamista suoranaisesti presidentin johtamalla salaliitolla.
Ulkoministeriön lehdistöpäällikkö Max Jakobson luonnehti nimimerkin takaa 15.11. Suomalaisessa Suomessa epärealistiseksi kuvitelmaa, että hallitus voisi tulla Moskovan silmissä autuaaksi hyvillä teoillaan. ”Se oli syntinen jo syntyessään.”
Tietoisesta synninteosta osavastuussa oli myös presidentti nimittäessään hallituksen. Virolaisen mukaan kukaan ei voi antaa lopullista vastausta siihen, miksi Kekkonen oli nimittänyt hallituksen, jonka epäonnistumisen hän tiesi ennakkoon.
Illuusiota toimintakykyisestä hallituksesta pidettiin yllä loppuun asti. Kauppapoliittisista jännitteistä huolimatta hallitus näytti toimivan normaalisti.
Yhdysvaltain suurlähettilään John Hickersonin tarjottua apua Suomen huolto-ongelmissa Fagerholm kiitti Salosen muotoilemassa vastauksessa 10.11.1958 ”hyvistä palveluksista”. Olojen sanottiin kuitenkin olevan vakaat.
Kolme päivää myöhemmin Salonen oli lounaalla USA:n lähetystössä, jolloin tarjous uusittiin. Hickerson oli lähdössä Washingtoniin, ja hän kysyi, halusiko Fagerholm tavata hänet. Tapaaminen järjestyi seuraavana päivänä, mutta sen sisältöä ei tiedetä. Joka tapauksessa keskusteluyhteys amerikkalaisten kanssa jatkui.
Tosiasiassa Hickersonin aktiivisuus oli ajoittunut jo yöpakkasia edeltäneeseen ajankohtaan. Silloin Yhdysvaltojen avuntarjouksia ei ollut tarpeellista julkistaa eikä julkisesti torjua valtion johdon taholta, kuten Kekkonen teki radio- ja televisiopuheessaan saman vuoden joulukuussa.
Marraskuun aikana sisäpoliittiset jännitteet kasvoivat. Presidentti myönsi pääministerille 18.11. mielenosoituksellisesti vain kymmenen minuutin audienssin.
Vaikka Virolaisen viralliseen eroon oli vielä pari viikkoa, sitä puitiin Sdp:n johdon sisäpiirissä jo 24.11. Paikalla olivat Fagerholmin ohella Väinö Leskinen, Olavi Lindblom, Rafael Paasio, Kaarlo Pitsinki, Olavi Salonen ja osan aikaa Onni Hiltunen. Ahti M. Salonen teki keskustelusta yksityiskohtaiset muistiinpanot.
Pääministeri ilmoitti aluksi, että Virolainen oli pyytänyt eron ulkoministerin tehtävistä. ”Hänellä seinä vastassa”, hän kuvaili. Kaikki paikallaolijat osasivat nimetä ”seinän”.
Sitten Fagerholm selosti keskusteluaan valtiovarainministeri Päiviö Hetemäen (kok) kanssa. Presidentti oli sanonut ”kansallisen hätätilan olevan lähellä, suhteet NL:ään eivät tämän hallituksen aikana parane”.
Kekkosen mukaan hallituksen uudistamisella heti päästäisiin pienempiin muutoksiin: ”Kommunistit kelpuutettava mukaan. Leskinen ja Virolainen Kekkoselle non grata.” Salonen oli lisännyt kysymysmerkin: ”NL:lle?”
Pitsinki oli ”joko tahi kannalla. Ei suostuttava muutoksiin, kantakoon ML seuraukset”. Salosen mukaan Lindblom ”puhui harvinaista kyllä asian vierestä. Yhtyi asiantuntijoihin, joiden mielestä idänkauppamme paisunut liian laajaksi”.
Leskinen oli hyvin selvillä kiistellystä asemastaan hallituksessa, jossa hän oli alun perin halunnut sosiaaliministeriä näkyvämmän aseman. Kriisin syvetessä hän vakuutteli puoluetovereille: ”Ei persoonallista kunnianhimoa, ja halua takertua ministerituoliin”, lisäten: ”Mutta jos myönnymme nyt, olemme uusien vaatimusten edessä ja liukuvalla pinnalla.”
Paasiolla olivat mielessä jo vuoden 1962 vaalit. Hän sanoi, että puolueen oli luotava voimaryhmittymä muun muassa niitä ajatellen.
Olavi Salonen painotti, että asiaa oli harkittava maan edun kannalta. Hän pelkäsi kansanrintamahallituksen vaarantavan suhteet länteen ja saattavan Suomen entistä riippuvaisemmaksi Neuvostoliitosta. ”Sitä olisi vältettävä. Saatava varmuus siitä, mitä presidentti tarkoittaa”.
Välittömästi tämän kokouksen jälkeen Fagerholm tapasi kello 11.00 presidentin. Myös Hetemäki oli selostanut sosiaalidemokraattien ministereille keskusteluaan Kekkosen kanssa. Hetemäki oli suositellut presidentille hallituksen ulkoasianvaliokunnan kutsumista koolle.
Salonen merkitsi muistiin: ”Harkittava, miten menetellä. Jatketun keskustelun jälkeen hyväksyttiin esitys, ja myös, että presidentin kanta ajateltuihin muutoksiin saatava selväksi, ettei kulissien takana jatka hallituksen vastaista vehkeilyään”.
Fagerholm keskusteli sihteerinsä kanssa lopuksi kahden. ”Olimme yhtä mieltä siitä, että tilanne on kriitillinen ja on harkittava huolellisesti ennen kuin toimitaan. ’Sankarillinen asenne’ ja ’ei’ eivät nyt auta eivätkä ole paikallaan”.
Hallituksen ulkoasiainvaliokunta kokoontui presidentinlinnassa seuraavana päivänä, 25.11.Paasion selostuksen mukaan Kekkonen oli sanonut suurpoliittisen painopisteen siirtyneen Eurooppaan. ”Meidänkin asemamme on herkempi. Tilanne huononee. On kansallinen hätätila, ellei jotakin tehdä. Paras ratkaisu on kaikkien puolueiden hallitus.”
Virolainen myötäili presidenttiä: ”Hallituksen pakko erota, paikkaaminen ei riitä. Kaikkien puolueiden hallitus”. Puolustusministeri T.A. Wiherheimo (kok) toivoi, että ”hallituspula selvitetään hiljaisesti. Toivoi SD-sovintoa”.
Fagerholmista Virolainen oli itse vaikeuttanut tilanteen selvitystä.
Kekkonen toisti vaatimuksensa kaikkien puolueiden hallituksessa, sisältäen siten myös kommunistit. ”Paikkailu ei auta enkä sitä suosittele.” Hän lupasi myötävaikuttaa ratkaisuun: ”Kansallinen hätätila lähellä, sen mukaiset toimenpiteet.”
Paasio totesi yleispoliittisen tilanteen olleen ennenkin samantapainen. Hän piti idänkauppaa liian suurena.
Samana päivänä Jakobson oli kertonut Saloselle presidentin uskotun miehen, maalaisliiton Ahti Karjalaisen liikkuvan ”Kekkosen asiamiehenä” ja kääntyneen hänen puoleensa.
Jakobsonin läheiset yhteydet länsivaltoihin tiedettiin yleisesti. Karjalainen kertoi olevansa huolissaan siitä, millainen vaikutus edessä olevilla ratkaisuilla on lännessä. Hän kysyi, ”eikö voisi siihen suuntaan jotenkin selittää”. Jakobson kertoi vastanneensa, että ”sumutus on mahdotonta”.
Kaikille hallituspuolueille kävi 24.–25.11. selväksi, mihin presidentin ohjaamat näkymättömät ja näkyvät interventiot tähtäsivät. Hallituksen kaatamisen jäljet johtivat myös Tehtaankadulle, Neuvostoliiton suurlähetystöön. Siitä saatiin konkreettinen näyttö 25.11. pidetyssä Sdp:n eduskuntaryhmän kokouksessa.
Pääministerin sihteerin kertoma esitys ei sisältynyt viralliseen pöytäkirjaan: ”Eilen 25.11.58 sos.dem. eduskuntaryhmän kokous, jossa pj. (Gunnar) Henriksson katsoi velvollisuudekseen selostaa NL:n edustajan kanssa syys-lokakuussa käymiään keskusteluja”. Neuvostoliittolaisen nimeä ei kerrottu.”H:lle soitettu ja pyydetty käymään keskustelemassa. ’Ei sovi tänään eikä huomenna’. H. koetti vitkuttaa, kun ajatteli, ettei kyseessä ole miellyttävä keskustelu. Lopulta hän meni, tapaaminen oli joskus syyskuussa 1958.”
Gunnar Henriksson selosti: ”Keskustelimme ensin ilmoista, ja saadakseni varsinaisen asian esiteltyä minulle, kysyin milloin Lebedevin seuraaja tulee. Ei Suomeen tarvita suurlähettilästä, teidän kanssanne asiat voi hoitaa asiainhoitaja. Sen jälkeen ryssä jatkoi, ilmeisen vihaisena, kasvot punaisena, sanat yhtenä ryöppynä. Miksi sos.demit harjoittavat neulanpistopolitiikkaa NL:oon nähden! Miksi A-liiton (aseveliliitto) asiamies Leskinen hallituksessa – hänen pillinsä mukaan tanssii puolue – myös vanha Peltonen (Onni), joka käy NL:ssa pitämässä kauniita puheita! Kyllä NL voittaa A-liiton kaikesta huolimatta ja turvaa tämän rajan!”
Toinen keskustelu oli lokakuussa.
”Asianosainen pyysi tavallaan anteeksi kiihtymästään, mutta pohjasävy yhtä tiukka kuin ennenkin. Miksi Leskinen L-Saksassa? (Otanmäen hallituksen matka?). Miksi sos.demeja pitää moneen kertaan pyydellä luokse – muut tarjoutuvat oma-aloitteisesti (välillä puh. soitto kokoomuksen eduskuntaryhmästä, jotka todistettavasti käyneetkin).” ”Kekkonen esiintyy ikään kuin asiat eivät häntä liikuttaisi”
Henrikssonin jälkeen Fagerholm selosti ulko-asianvaliokunnan istuntoa ja teki yhteenvedon tilanteesta. Salonen merkitsi muistiin: ”Kokoomus ajaa hallituksen paikkauslinjaa – pois henkilöt, jotka NL:lle vastenmielisiä. Kekkonen ei usko, että auttaa, ei suosittele, lupaa myötävaikuttaa. Myös ML:n (Maalaisliitto) pyrkimys, että Fagerholmin hallitus toteaisi kyvyttömyytensä hoitaa suhteita NL:oon. Mutta auttaako tämä? ML pelatkoon pelinsä loppuun ja ottakoon sille kuuluvan vastuun tapahtumista.”
Myöhemmin Fagerholm totesi: ”Yhteistyö hallituksen sisällä oli kuitenkin erinomainen. Kaikki sen jäsenet halusivat tehdä parhaansa. Mutta niin ei saanut tapahtua.”
Hän sanoi maalaisliittolaisten käynnistäneen kampanjan hallitusta vastaan heti sen nimittämistä seuranneena päivänä: ”Eivät ne, jotka olivat hallituksessa, vaan toiset henkilöt hoitivat likaisen pelin. Hallituksen maalaisliittolaiset jäsenet olivat häpeissään.”
Virolainen myöntää puolueensa jatkaneen keinotekoista toimintaansa hallituksessa loppuun asti, jotta maalaisliittoa ei syytettäisi yrityksessä vaikeuttaa uuden hallituksen aikaansaamiseksi käytäviä neuvotteluja.
Eduskuntaryhmien puheenjohtajat kävivät Smolnassa vielä 27.11. kosmeettisia neuvotteluja ”poliittisesta tilanteesta”. Kolme päivää myöhemmin (1.12.) Kekkonen totesi luonaan käyneelle Virolaiselle, että ”tilanne ei ehkä ole kypsä ratkaisua varten. Annetaan ajan jonkin verran kulua”. Virolainen oli ilmeisen uupunut presidentin hajota ja hallitse -peliin. Hän sanoi, ettei jaksa enää odottaa kuluvan viikon yli.
Salosen muistiinpanoissa on lyhyt merkintä ”3.12.58 IK:ssa (iltakoulussa): Ensi viikolla ratk(aisu). H:mäki, Jussila, L:blom, Kajatsalo tutkivat”. Toteamus kertoi vielä toivonkipinästä. Kaikki olivat ministereitä: Hetemäki edusti kokoomusta, Lindblom Sdp:tä, Mauno Jussila maalaisliittoa ja Kaarlo Kajatsalo kansanpuoluetta.
Toive oli epärealistinen. Seuraavana päivänä (4.12.) kello 10.30 Virolainen jätti Fagerholmille tiedoksi presidentille annetun eropyyntönsä. Kaksi tuntia myöhemmin (klo 12.20) maalaisliiton muut ministerit pyysivät eroa.
Fagerholm allekirjoitti välittömästi Ahti M. Salosen muotoileman kirjelmän presidentille: ”Sen jälkeen, kun Maalaisliittoon kuuluvat ministerit ovat ilmoittaneet haluavansa tulla vapautetuiksi valtioneuvoston jäsenyydestä pidän oikeana asettaa oman asemani ja sekä muiden hallituksen jäsenten paikat Hra Tasavallan Presidentin käytettäväksi. Helsingissä jouluk. 4 päivänä 1958. KAF”
Fagerholm arvosteli suoraan Kekkosta: ”En halua kieltää, että häpesin isänmaan joutumista sellaiseen tilanteeseen, etteivät sen kansa ja eduskunta saaneet itse määrätä millainen hallitus meillä tulisi olla. Se tuntui jollakin tavoin alentavalta.”
Siihen tulokseen presidentin toimenpiteet näyttivätkin tähdänneen. Läheltä tapahtumia seurannut pääministerin sihteeri kommentoi: ”Kekkonen. Hän esiintyy ikään kuin asiat eivät häntä liikuttaisi – tehkää niin kuin parhaaksi näette – ja sitten kulissien takana häärää taas tarmokkaasti, tällä kerralla hallitusta vastaan.”
Hallituksen ero johti sisäpoliittisiin levottomuuksiin. Kommunistit provosoivat 9.12. Helsinkiin laajoja mielenosoituksia ”kansan välikysymyksen” nimissä. Salonen kertoi olleensa ensin eduskunnassa ja sitten pääesikunnassa seuraamassa radioista välikysymysmarssia.
Lukuisat tiedottajat raportoivat mielenosoittajista eri puolilta kaupunkia. Ensimmäiset tiedot tulivat klo. 16.15, ja mielenosoittajien määrä nousi viidessätoista minuutissa muutamista sadoista lähes 4 000 ihmiseen. Poliisin arvion mukaan lukumäärä kohosi noin 8 000:een SKP:n Hertta Kuusisen aloittaessa puheensa.
Poliisi jäljitti myös paikalla olleita neuvostoliittolaisia. Salosen mukaan he seurasivat mielenosoittajia ”Pobeda- tai Moskvitsh -autoilla, joiden rekisterinumerot identifioitiin”, ja heidän toimintansa oli ”pimeää kuin hautaustoimisto”.
Iltaseitsemään mennessä mielenosoittajat alkoivat poistua. Poliisipiireistä ilmoitettiin, että ”kahvipannut ovat jo päällä!”
Kaksi päivää myöhemmin hallituksen iltakoulun jälkeen Kesärannassa eräät maalaisliiton ja Sdp:n kansanedustajat kokoontuivat niin kuin kuukautta aikaisemmin.
Silloin paikalla olleiden maalaisliittolaisten mielialat olivat olleet vielä hallitusta tukevia. Nyt paikalla olleet maalaisliitolaiset – eronnut vt. maatalousministeri Urho Kähönen sekä kansanedustajat Kalle Kämäräinen, Artturi Jämsen, Hannes Paaso ja Hilja Väänänen – olivat hämmentyneitä. Sosiaalidemokraateista paikalla olivat Rafael Paasio, Kalervo Haapasalo, Matilainen ja Arvo Poika Tuominen.
Ahti M. Salosen muistiinpanojen mukaan:”ML:n a.o. edustajilla ilmeisesti sellainen käsitys, että ML:n ja SD:n yhteistyölle uusi hallitus; kahdenlaista ilmaa siihen nähden, olisiko kommunisteja otettava hallitukseen; huoli siitä, etteivät vain Leskinen ja Lindblom pyri uuteen hallitukseen.
Kähönen: Iso K. kaavailee hallitusta, jossa kokoomus sisällä ja SD ulkona. ML:n taholla tuntuivat muuten liikkeellä olevan sellaiset, joilla ei ole täsmällistä tietoa puolueensa aikomuksista. Keskusteluilla ei liene suurtakaan merkitystä.”
Salosen viimeiset toteavat merkinnät olivat seuraavalta päivältä: klo 9.45 hallituksen ulkoasiainvaliokunnan kokous ja klo 11.15 presidentin esittely. Eduskuntaryhmän kokous klo 13.00. Kokousten kulusta hänellä ei ollut mitään erityistä kerrottavaa.
Kirjoittaja Hannu Rautkallio on Tampereen yliopiston poliittisen historian dosentti.
Teksti on julkaistu ensi kertaa Kanavassa 7/2022. Kanavan voit tilata täältä. Suomen Kuvalehti ja Kanava kuuluvat samaan mediaperheeseen Otavamediassa ja niillä on yhteinen päätoimittaja.